Niin.. olen 14-vuotias ja olen kärsinyt sosiaalisten tilanteiden pelosta koko ikäni..nimenomaan kärsin. Inhoan tätä niin paljon.. Pienenä en puhunut kenellekkään mitään, ja opettajat pilkkasivat ja passittivat psykologille.. äitiki aina valitti siitä ku en puhunu kenellekkään.. Nyt käyn koulukuraattorilla puhumassa ongelmistani, mutta ei sekään auta.. olen itsekkin yrittäny ''parantua'', mutta ei se vaan onnistu. Olis kiva olla sosiaalinen ja uskaltaa käydä yksin esim. kaupassa, mutta ei. Ei ole edes kavereita, enkä ihmettele, kun en osaa tutustua keneenkään. Olen harkinnut monesti itsemurhaa, sillä elämä tuntuu niin vaikealta. Tiedän että olisin koulussakin parempi jos olisin sosiaalisempi. Olen saanut lääkäriltä propralia, mutta en käytä niitä enää, sillä ne eivät auta. Tuntuu ettei mikään auta. Tahtoisin pian alkaa elämään tätä elämää, ja vaikka olenki näin nuori, niin tiedän etten tule sosiaaliseksi noin vaan. Mutta melkeen kaikki on yritetty. Onko kukaan täällä päässyt eroon vaikeasta sosiaalisten tilanteiden pelosta? Jos on niin voisitteko kertoa että miten? En halua elää elämääni näin.
Elämä on yhtä helvettiä..
elämä on turhaa
82049
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Katso näistä viesteistä mitä olen vastannut nimimerkille kkkkkkk, "alanko mykäksi".
Kannattaisi ehkä hakea, terveyskeskuslääkäriltä lähete mielenterveystoimistoon. Terapia olisi
varmaan hyvä asia. Jos mikään muu lääke ei auta, uskoisin Risperdalin auttavan. Mutta lääkäri tietää sen paremmin, ei kannata luovuttaa, pitää purra hampaat yhteen ja yrittää.
Tsemppiä! Kyllä se elämä siitä alkaa maistua.
että mitä vanhemmaksi tulet, sitä vähemmän pelkäät sosiaalisia tilanteita. Toisin sanoen, kun vuosia karttuu, niin itsevarmuuskin karttuu ja samalla jännitys vähenee. Näin on ainakin itselleni käynyt.
Aika samanlainen ongelma minulla, tosin ei ehkä ihan yhtä pahana. Itsekin olen itsemurhaa harkinnut eikä ole ystäviä. Koulu kärsii todella pahasti tästä ja olen vielä saman ikäinenkin.
vastauksia jännitykseen, propralista. Sen jännityksen aiheuttaa hermoston herkistyminen ja pienoinen pelkotila, mikä ruokkii itse itseään.
Muodostuuko sinulla sitten nodardenaliinia tai muita stressihormooneja liikaa, joita sinun aivosi kemia ei pysty käsittelemään.
Joten kannattaa kokeilla propralia, on beetasalpaaja, ei psyykelääke. Mutta oikea lääkitys on tärkeä, ei kannata kärsiä.
Propralia olen kyllä käyttänyt, mutta se poistaa vain fyysiset oireet, ja niitä minulla ei paljon ole.. Esim. ei propral auta siihen että en uskalla vastata puhelimeen, joka on jo aika paha ongelma..
Kannattaa vähentää
kofeiinin ja muiden keskushermostoa kiihoittavien
aineiden käyttö, sillä ne lisäävät pelkoja.
Aina voi pitää mukana muun lääkityksen lisänä 100 mg aspiriinia entero vatsayst., vähentää psykosomaattisia oireita. Ei ole väärin käyttää lääkitystä, jos hermostosi on herkistynyt. On paljon parempi käyttää lääkitystä, jos niiden avulla voi elää normaalisti ja nauttia elämästä, kuin kärsiä ja eristäytyä. Se on vaan niin, että toiset ovat hermostoltaan herkempiä, eikä sitä lääkkeiden käyttöä tarvitse mainostaa. Huolehdi myös ettei
verensokeri pääse laskemaan, eli ei liian pitkiä
ruokavälejä. Kahvin juominen laskee tehokkaasti verensokeria lisäämällä adrenaliinin määrää, mikä nostaa verensokeria, joka lisää insuliinin eritystä, mikä taas laskee verensokeria, eli se on yksi asia mikä lisää sis. stressiä ja pelkoa, pelot lisäävät adrenaliinia j.n.e, joten kierre on valmis. Tsemppiä, kyllä se elämä alkaa luistaa! Myös ikä parantaa ja kokemus!
itselläni on ollut samantapaista ongelmaan nuorena,,en esim voinut mennä linja-autoon kuin ehkä korkeintaan päätepysääkeiltä ettei autossa olisi muita kun menen siihen.ja paljon muita samantapaisia juttuja joista kärsin ,,,älä missään tapauksessa edes mieti itsemurhaa(itsekkin mietin silloin)mutta nyt vanhempana ja saman kokeeneena voin luvata sinulle melkein 100% että kunhan ikää tulee niin pääset ongelmastasi.niin monet asiat päässäni ovat muuttuneet iän myötä ja nyt sitä aikuisena miettii,,voi ei olinpa hassu silloin ja en tiennyt enkä edes uskaltanut haaveilla että elämä olisi näin ihanaa ja hauskaa.ÄLÄ RAKAS LAPSI HEITÄ HYVÄÄ ELÄMÄÄSI HUKKAAN!!!Nyt saattaa tuntua vaikealle mutta se ei missään nimessä tarkoita sitä että koko elämäsi olisi pilalla.ONKO SINULLA KETÄÄN KENEN KANSSA VOIT PUHUA PELOISTASI?esim,vanhemmat,ystävää,sukulaista,tms.Ja minun mielestäni juttu ystäväksesi sopii joku sellainen joka kärsii samasta ongelmasta hän pystyy parhaiten ymmärtämään sinua.Täälläkin oli joku toinen tyttö joka oli ikäisesi kysy jos hänelle sopisi vaihtaa esim,s-posti ossoja ja alkakaa kirjoittelemaan keskenään esim,,vaikka vaihtaisitte joka ilta sen päivän kuulumisia ja miten selvisitte päivästänne,,uskoisin että se saattaisi tukea teidän kummankin jaksamista.Minä toivon koko sydämmestäni että jaxaisit jaxaa ja mennä päivän kerrallaan eteen päin niin kuin mummo lumessa=) ja usko pois kyllä se siitä jossain vaiheessa.äitini sanoi joskus minulle nuorena että kyllä se aurinko joskus risukasaankin paistaa ja niinhän se äitini oli oikeassa.
Jossain vaiheessa sitä vaan hyväksyy oman herkkyytensä ja taipumuksensa jännittämiseen,eikä se tosiaankaan tarkoita että se lähtisi pois tai siitä paranisi ainakaan omalla kohdallani.mutta sen voi kääntää itselleen loppuenlopuksi voitoksi esim.on monia upeita näyttelijöitä jotka avoimesti ovat kertoneet suuntautuneensa alalle koska ovat kärsineet suunnattomasta jännityksestä ja ihmisten pelosta..Helppoa se ei ole,mutta itseään ei saa rankaista tai syyttää siitä että jännittää tai pelkää!!se on myös tämän ajan ilmiö,koska yli-sosiaalisuus ja suosio on kaikkien tavoitteena mikä on perseestä.