Minulle tehtiin kaavinta toissa päivänä.
Päädyin aborttiin osittain miehen painostuksesta ja osittain sen takia, koska pelkään jääväni yksin lasten kanssa.
Meillä on ennestään 9kuinen lapsi, ja raskaaksi tulin ihan vahingossa.
Ehkäisynä käytettiin kondomia, enkä voinut edes aavistaa olevani raskaana, kuukautiset ovat olleet tosi epäsäännölliset synnytyksen jälkeen ja raskaus kerkesi edetä jo viikolle 11, ennen kuin pääsin ultraan.
Olin päättänyt että jos olen pidemmällä kuin 12 viikkoa, niin en edes harkitse erityislupaa, vaan pidän lapsen.
Ultrassa käynnin jälkeen sain ajan kaavintaa seuraavaksi päiväksi.
Olen aina ollut sitä mieltä että asiani ei voi koskaan olla niin huonosti että tekisin abortin, mutta en myöskään ole koskaan tuominnut muiden ihmisten päätöksiä.
Abortti päätös on ollut elämäni vaikein päätös, enkä ole vielä varma vieläkään olisinko oikeasti halunnut sitä.
Pelottaa että jonain päivänä tulen vielä katumaan sitä, varsinki kun kuulin abortti jälkeen että lapseni saa uuden serkun!
Ensimmäisen päivän itkin menetettyä vauvaa, ja yritin puhua siitä miehelleni, joka ei ymmärtänyt miksi otin asian niin raskaasti.
Kukaan muu ei tiedä abortistani, en ole kehdannut kertoa siitä kenellekkään...
Nyt on vaan pää niin sekaisin että ei tiedä mitä ajatella!
Oliko päätökseni itsekäs, koska pelkäsin mieheni jättävän minut yksin kahden lapsen kanssa, vai teinkö oikean ratkaisun, koska nyt voin keskittyä vain yhteen lapseen, ja onhan miehelläkin oikeus sanoa mielipiteensä?
Päädyin aborttiin osittain miehen painostuksesta ja osittain sen takia, koska pelkään jääväni yksin lasten kanssa.
Meillä on ennestään 9kuinen lapsi, ja raskaaksi tulin ihan vahingossa.
Ehkäisynä käytettiin kondomia, enkä voinut edes aavistaa olevani raskaana, kuukautiset ovat olleet tosi epäsäännölliset synnytyksen jälkeen ja raskaus kerkesi edetä jo viikolle 11, ennen kuin pääsin ultraan.
Olin päättänyt että jos olen pidemmällä kuin 12 viikkoa, niin en edes harkitse erityislupaa, vaan pidän lapsen.
Ultrassa käynnin jälkeen sain ajan kaavintaa seuraavaksi päiväksi.
Olen aina ollut sitä mieltä että asiani ei voi koskaan olla niin huonosti että tekisin abortin, mutta en myöskään ole koskaan tuominnut muiden ihmisten päätöksiä.
Abortti päätös on ollut elämäni vaikein päätös, enkä ole vielä varma vieläkään olisinko oikeasti halunnut sitä.
Pelottaa että jonain päivänä tulen vielä katumaan sitä, varsinki kun kuulin abortti jälkeen että lapseni saa uuden serkun!
Ensimmäisen päivän itkin menetettyä vauvaa, ja yritin puhua siitä miehelleni, joka ei ymmärtänyt miksi otin asian niin raskaasti.
Kukaan muu ei tiedä abortistani, en ole kehdannut kertoa siitä kenellekkään...
Nyt on vaan pää niin sekaisin että ei tiedä mitä ajatella!
Oliko päätökseni itsekäs, koska pelkäsin mieheni jättävän minut yksin kahden lapsen kanssa, vai teinkö oikean ratkaisun, koska nyt voin keskittyä vain yhteen lapseen, ja onhan miehelläkin oikeus sanoa mielipiteensä?
Vastaukset 7
Vanhimmat
Mä olin lääkkeellisessä keskeytyksessä viikko sitten. Itse olisin halunnut pitää lapsen, mutta poikaystäväni ei. En todellakaan tiedä teinkö oikein, mutta en tosiaan halunnut jäädä lapsen kanssa yksin. Olen kertonut parille ystävälleni asiasta, mutta esim. äitini ei tiedä, vaikka on niin vaikea salata asiaa. En kuitenkaan halua kaikkien tietävän, minkä takia joudun pyörittämään mieletöntä kulissia. Ensin raskausajan ja nyt sitten abortin jälkeen, vaikka mieli on niin maassa. Mieheni ei pysty ymmärtämään kuinka kauhea olo mulla on ja on tosi neuvoton asian suhteen. Yleisillä paikoilla jaksan aina olla iloinen ja "normaali", mutta kotiin päästyäni en pysty toimimaan. Suurimmaksi osaksi itken. En tiedä pitäisikö mun hakea apua ja jos haen niin mistä. Itsetuhoiset asiat liikkuu päässä ja mietin, että jos jotain sattuisi niin ehkä joku sitten minua auttaisi. Hävettää liikaa kertoa kellekään mitä olen tehnyt, mutta silti pitäisi vain jaksaa jatkaa elämää normaalisti. Voimia sulle!
Kärsitte molemmat ns. post-abortion-stressistä ja ainakin ituprojektin sivuilta saattais löytyä teille apua. Tsemppiä teille molemmille!
tein tänään raskaustesti ja toisenkin kun en luottanut silmiini, mutta positiivisia ne olivat molemmat... olen eroamassa miehestäni ja lapsi on toisen jopka ei ole vielä valmis isäksi koska koulu kesken.. olen 34 vuotta ja olin mieheni kanssa yrittäneet lasta yli 3 vuotta, mutta loppujen lopuksi selvisi, että vika on minussa, minulla on ns.PCOS- oireyhtymä. eli ovulaatiota ei niin sanotusti tapahdu ja raskaaksi tuleminen on hyvin mahdotonta ilman hoitoja... ja nyt näi sitten minulle kävi...emme poikaystäväni kanssa käyttäneet minkäänlaista ehkäisyä, koska luotimme siihen . että en tule raskaaksi... nyt minulla aivan hirveä olo kun huomenna pitäisi varmaan mennä terveyskeskukseen tekemään tarkempi testi ja en tiedä mitä teen lapsen kanssa...pidänkö vai en..ja jos päädyn aborttiin. niin pelkään sitä, että pääsenkö siitä koskaan yli...
Olet jo aikuinen nainen ja varmasti kykenevä huolehtimaan yksinkin mahdollisesta jälkikasvustasi. Sinulla on sairaus joka heikentää mahdollisuuttasi tulla raskaaksi ja nyt kuitenkin tulit. Sillä on varmasti tarkoituksensa!
Jos nyt annat abortoida sikiön, saattaa uudelleen raskaaksitulemisen mahdollisuus heikentyä entisestään - voisit jäädä kokonaan lapsettomaksi.
Mieti tarkkaan. En väitä että mielipiteeni on absoluuttinen totuus, mutta väittäisin että et kadu jos pidät lapsen.
Minä tulin vahingossa raskaaksi. Isä katosi samantien kun oli 'hommansa hoitanut'. Harkitsin aborttia ohikiitävän hetken mutta onneksi en sitä tehnyt! Nyt minulla on aivan mahdottoman ihana yksi vuotias poika. Kamalaa jos häntä ei olisi!
Hän on tärkeintä ja hienointa elämässäni!
lääkärit ja hoitajat osaavat varmasti neuvoa sinua eteenpäin ja tukea päätöstäsi. nyt ei kannata padota asiaa sisälle vaan punnita asiaa todenteolla, jottei myöhemmin kaduta mikäli päätyy aborttiin. voimia!!!
Tehtyä ei saa tekemättömäksi. Varmasti tulet ikuisesti muistamaan aborttisi mutta älä jää turhaan vatvomaan sitä. Keskity rakastamaan lasta joka sinulla on.
Isä käyttäytyi itsekkäästi. Hän ei pysty ymmärtämään tuskaasi. Se on ikävää, mutta niin se vaan menee. Hän on ulkopuolinen kokonaisvaltaisessa surussasi. Hän varmasti ajatteli vain sitä kahden pienen lapsen aiheuttaman väsymyksen ja työn määrää ja halusi välttyä siltä.
Voimia sinulle!
hei ninni..
olet ollut aivan samassa tilanteessa kuin minä olin. olin juuri eronnut vuosi sitten, kun tapasin ihanan miehen. niin ainakin luulin. olimme seurustelleet puolivuotta kun ehkäisy petti. mies ei suostunut käyttämään kumia, koska vaikutti erektioon, ja puikot kuumottivat liikaa. oli siis karnttu. itse en voi hormonaalisia tuotetteita käyttää koska sukumme naisilla laskimotulppia.miehellä oli ikää päälle viidenkymmenen, joten en olisi uskonut että tulen niin vaan raskaaksi. ehkäisykenona oli keskeyttäminen. itselläkin on ikää jo liki neljäkymmentä vuotta. mutta niin siinä vaan kävi, että tulin raskaaksi. mikä järkytys. olisin halunnut alku shokin jälkeen pitää lapsen, mutta mies oli ehdoton, joko lapsi tai hän. tilanne oli elämäni pahin. seurasi monta hirveää viikkoa kun yritin saada hänen ajatuksensa kääntymään toiseen suuntaan, itkin ja rukoilin, voi sitä tuskaa. kumman valitsen. kummasta rakkaasta luovun. se oli sellainen tuskan neljäviikkoa että ei sanoin pysty kuvata. mies oli erimieltä abortista kuin minä ei ole murha, se otetaan vaan pois. itsellä on rankempi näkökulma asiaan. olin täydellisessä umpikujassa. sitten viel tilanne, että kotona jo kolme lasta, ero takana... ja sitten yksin vauvan kanssa pienellä paikkakunnalla mitä lapset ajattelee ja joutuu kestämään?
itkujen ja rukousten ja monien keskutelujen jälkeen päädyin lääkkeelliseen keskeytykseen miehen silmien alla rv 4 joten kivuista huolimatta suhteellisen helppoa.
mies jaksoi tukea kaksi kuukautta abortin jälkeen ja sitten jätti. pohja putosi jalkojeni alta, ja jouduin shokkiin ja sitä kautta yritin vahingoittaa itseäni... mies oli täysin kylmä ja tunteeton, eikä lapsen menetystä saanut edes surra, eikä koko asiasta puhua. se oli hirveetä. kotona sitten nukuin rauhoittavien lääkkeiden avulla ja yritin surra. miehen luona oli oltava niinkuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan. sitten kun hän jätti aloin vasta suremaan ja käsittämään mitä oli tapahtunut...alkoi rankka suruvaihe, ja painajaiset tulvivat uniini. laihduin 7 kiloa menin huonoon kuntoon. syyllisyys painoi valtavasti, vaikka tiesin, että hän päätti en minä. en jaksanut enää salata asiaa vaan romahdin ystävälle kaiken, sekä miehen lapsille, jotka ovat aikuisia ihmisiä. olen puhunut asiasta nyt paljon läheisten ystävien kanssa ja yrittänyt päästä elämässä eteenpäin, mutta on tunne, että tämä asia on muuttanut minua lähtemättömästi. voinko koskaan antaa itselleni anteeksi? sitten entäs sille toiselle osapuolelle, joka pani valitsemaan lapsen tai itsensä välillä? kyllä maailma on julma ja ihminen erityisesti. sitä ihmistä katsoo toisin silmin joka on pannut kokemaan moisen tilanteen. eikö totta? sinulla on raskasta mutta suosittelisin avautumaan ja puhumaan jonkun luotettavan ihmisen kanssa. romahdat kohta, jos salaat asiaa loputtomiin. salli itsesi surra ja itkeä. huuda jos se helpottaa. sinulla on surua ja se pitää surra pois..