Onko täällä kohtalotovereita,joille olisi käynyt samalla tavalla; Rakastuin erääseen ihmiseen, vaikka emme ehtineet kuin luoda pari pitkää katsetta silmiin, ja sitten kaikki olikin jo samantien ohi. Hetkessä hän olikin jo kadonnut elämästäni,enkä koskaan saanut tietää edes hänen nimeään,asuinpaikkaansa enkä itse asiassa yhtään mitään. Niin hullulta kuin tämä kuulostaakin,niin jo nuo pari katsetta sai minut tuntemaan että se ihminen oli jotenkin se oikea ja ainutkertainen,eikä ketään samanlaista enää koskaan ole eikä tule. Tämä tilanne on niin toivoton ja masentava, kun tietää että mitään ei voi enää tehdä. Kaikki vähäisetkin mahdollisuudet on jo yritetty. Kyseinen ihminen voi asua melkeinpä missäpäin suomea tahansa, joten on kuin etsisi neulaa heinäsuovasta. Täysin toivotonta ja mahdotonta. Nyt on vaan niin lohduton ikävä ja tuntuu ettei tätä voi koskaan unohtaa. Ja vaikka voisikin,niin tuntuu ettei edes halua unohtaa. Ei halua vaan hyväksyä tätä millään, vaan epätoivoisesti haluaa vaan takertua tuohon ihmiseen. Ei millään haluaisi antaa periksi, mutta ei tässä tilanteessa enää muutakaan voi. En vaan todellakaan tiedä kuinka tästä voisi päästä yli. Lisäksi minua vaivaa hirveä syyllisyydentunne kun en silloin tajunnut mennä sen ihmisen puheille kun hän vielä oli siinä, ja annoin itsestäni ehkä vielä jotenkin välinpitämättömän ja tylyn kuvan. Se todella kaduttaa ja tuntuu vaan ettei tästä voi päästä yli. Tässä tilanteessa jotenkin ahdistaa juuri se epätietoisuus. Kun tietää,että jossakin kaukana se toinenkin ehkä kaipaa, ja tiedän että jossakin hän on,jotakin hän tekee, mutta kun en tiedä missä, ja kun en tiedä pitäisikö vielä yrittää jotakin täysin epätoivoista vai antaa lopullisesti periksi. Tavallaan olisi helpompaa jos tilanne olisi täysin selvä fakta,että en voi mitenkään koskaan sitä ihmistä enää nähdä eikä muita vaihtoehtoja ole. Silloin olisi ainakin mielenrauha ja se olisi helpompi hyväksyä, mutta tämä tilanne on niin ahdistava,kun tiedän että se yksi vaihtoehto miljoonastakin on silti olemassa,mutta silti niin toivotonta. Niin lähellä mutta niin kaukana. Nyt en vaan tiedä mitä tässä tilanteessa pitäisi tehdä. Ilmeisesti koittaa unohtaa, mutta miten?????
Surullinen
Surullinen
Vastaukset 3
Vanhimmat
Kunhan vanhenet pari vuotta niin pääset eroon päiväunista.
Tuosta kommentista voisi päätellä että luulet minua joksikin teini-ikäiseksi??? Ei tässä ole mistään vanhenemisesta tai kasvamisesta enää kyse.
Juuri äsken ajatukseni riensi reilun parin vuoden taakse.Silloin sain tuntea rakkauden.
Törmäsin ihmiseen joka vei sydämeni.Ja minä hänen.Mutta Luoja päätti toisin.Hän erosi vaimostaan tai hänen vaimonsa erosi,miten sen nyt ottaa..Minä roikun tässä liitossa,jolla ei ole tulevaisuutta,mutta jostain syystä riudun kuolemaan.En koe enää eläväni.Joku osa minusta hävisi ikävän myötä.Olemme edelleen ystäviä,viestittelemme usein.Ja soittelemmekin.Ehkä pari kertaa vuodessa tapaamme ja olen aivan myyty.Olen sulaa vahaa kun näenkin hänet.Kukaan ei ole voinut korvata häntä,ei mitkään.Rakkauteni häneen on pysyvää.Hän sai minut elämään,tuntemaan,rakastamaan.Olemme toisillemme tärkeitä.Hänellä on oma elämänsä ja minulla omani.Mutta jotain yhteistä meillä on.Syvä kiintymys toisiimme ja syvä rakkaus,jonka molemmat saimme tuntea.Vain tilalla ikävä,joka näivettää.Mutta myöskin ilo,että on saanut kokea jotain mitä ei tiennyt olevan olemassakaan.
Aina hän on ajatuksissani,olen yrittänyt karkoittaa ikävän vaikka millä keinoin.Olen haalinut itselleni ystäviä ettei ajatukseni pyörisi koko ajan hänessä,mutta vaikeaa se on.Hyvin vaikeaa.
Aika on ainut joka parantaa.Enää en itke ikävääni yhtä lohduttomasti kuin esimerkiksi vuosi sitten.Se oli raskasta aikaa,mutta yli pääsin.
Voimia sinullekin!