Kertokaa siis omia tarinoitanne omista kokemuksistanne miten se koko helvetti teillä alkoi. Minulla kaikki alkoi yläasteella kun olin koulukiusattu. Minua haukuttiin ensin vain aknen takia, sitten rintojen ja lopulta minkä tahansa vuoksi mikä edes liittyi minuun. Itsetuntoni meni täysin nollaan. Kahdeksannella luokalla luokallemme tuli poika, joka alkoi ahdistella minua seksuaalisesti. Välillä hän pilkkasi minun ulkonäköäni ja seuraavassa hetkessä oli hän taas lepertelemässä että kuinka kaunis ja laiha olinkaan. En uskonut häntä vaan tulkitsin kaikki päinvastaiseksi. Ajattelin, että minut hyväksyttäisiin paremmin, jos olisin hieman laihempi. Aloin tarkkailla omaa painoani. Oksensin kerran. Pidin pitkän tauon ja taas parin viikon päästä oksensin uudestaan. Oksentelusta alkoi tulla minulle pakollinen rituaali, joka piti sorittaa joka päivä koulusta tultaessa ja viikonloppuisin vielä useammin. Kävin tiuhaan lenkillä, kunnes äiti pysäytti minut. Hän kuuli kerran kun oksensin päivän herkut ja tietenkin hän meni iloittamaan psykologilleni tästä. Nyt en uskalla edes käydä lenkillä äidin nähden, ettei hän vain tietäisi minun edelleen sairastavan syömishäiriötä. Vihaan koko ruumistani ja joka kerta se näyttää vain yhä paksummalta ja paksummalta. Vaikka poikaystäväni vakuuttelee minulle minun olevan täysin sopiva, en voi unohtaa kaikkia kokemiani asioita ja näen yhä itseni pullukkana makkarana, joka hädin tuskin mahtuu kuoreensa.
miten bulimianne alkoi
syöppötörhö
61182
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Hyvinkin samanlainen tarina kun sinulla, yläasteella koulukiusattu vartalosta josta sain kiitoksena itselleni aikaiseksi anoreksian. Jossain vaiheessa silloinen poika-ystävä pysäytti minut ja sai minut takaisin jaloilleni. Itsetunto aivan nollassa!!! Näin jälkeenpäin katsottuna en ole koskaan tästä taudista täysin parantunut! Anoreksia vaihtui bulimiaan... Oksentamisen olen lähes kokonaan pystynyt lopettamaan, mutta tiedä varmasti millaista itseinhoa tunnen välillä!!! Siitä etten oksenna ja siitä jos oksennan!
Taistelen edelleen itseni kanssa joka päivä, tosin välillä on parempia ja välillä huonompia päiviä.
Vähitellen olen myös alkanut ymmärtää miksi ystäväni haluaisi viedä mut jonkun ammattiauttajan puheille!!! Ei elämä voi näin jatkua eikä se voi näin päâttyäkkään!!!
Tiedän etten täysin terve ole enkä tiedä lopetanko vartaloni hysteeristä tarkkailua koskaan... Joka päiväistä peiliin ja puntariin tuijottelua tämä elämä on ollut jo yli viisi vuotta. En tiedä minkä ikäinen olet ja kuinka kauan olet bulimiaa sairastanut! Tiedän että itsensä on vaikea hyväksyä sellaisena kuin on ja tuntuu tosiaankin että on kuin plussa-pallo!!! Usko pois elän just samanlaisten ajatusten keskellä, jatkuvan vertailun alla.
Mutta sen tiedän että sun poika-ystävä on aivan oikeassa!!! Kuuntele sitä!!! Rohkeutta, paraneminen on hirvittävän hidasta!! Välillä se tuntuu kuin pysähtyneen ja sairaus saa taas yliotteen!! Tukeudu niihin ihaniin ja piristäviin ihmisiin ja asioihin ja puhu! Vaikka sitten puhuisit vain yhdelle ihmiselle mutta puhu!!! Yksin et tästä helvetillisestä oravanpyörästä irti pääse!!!
moi!
Itselläni syömishäiriöt alkoivat myös joskus ylä-aste ikäisenä. Paino nousi ja siitä alkoi kiusaaminen joka taas lisäsi vain ahmimis/oksentelu kohtauksia. Välillä on mennyt vuosiakin että olen ollut itseni kanssa kutakuinkin sopusoinnussa. Mutta melkein aina kun tulee jotain vastoinkäymisiä reagoin niihin syömällä liikaa ja sitten joko oksennan tai muuten on huono omatunto. Olen tosi kateellinen niille ihmisille jotka osaavat käsitellä elämän ylä-alamäet muuten kuin hakemalla lohtua mässäilystä!! Olen mieheni kanssa keskustellut asiasta ja Hän kyllä ymmärtää, mutta sitten kun satun olemaan yksin tai odotan että olen yksin niin vedän lärviini esim. pakastimesta kakkuja piirakoita yms. niin paljon että on pakko oksentaa. Nykyään olen yrittänyt taas sitä konstia että en kerta kaikkiaan pidä mitään vierasvaraa. Kun kuitenkin itse ne ehdin syödä.
Tällaista tulee varmaan olemaan loppuelämä. En tiedä mitä enää keksisi avuksi. Kaikenlaista on tullut kokeiltua. Kallonkutistaja vain on jäänyt väliin.
tjtn
4 vuotta sitten syksyllä aloin treenaamaan lajiani 2 kertaa päivässä puhtaasti siksi, että tulisin hyväksi urheilijaksi. Puolen vuoden kuluttua tuli joulu ja tietty joulun kunniaksi en treenannut 2 viikkoon, mutta söin senkin edestä. Joulun jälkeen podin huonoa omatuntoa treenamattomuudestani sekä syömisestäni. Aloin sitten liikkumaan hullunlailla ja päätin kontroilloida hieman syömistäkin.. Hupsista, 1,5 kuukauden päästä olin laihtunut lähes 10 kiloa ja laihtuminen jatkui koko kevään..Pidin n. 3 viikon välein herkkuttelu päivän, jolloin söin järjettömästi kaikkea mitä olin itseltäni kieltänyt ja sit 3 viikkoo taas paastosin. Kesää kohti treenaaminen lisääntyi 3kertaa/päivä, mutta herkkuttelu päivät lisääntyi. Saatoin syödä kolmekin päivää putkeen hulluna ja sit taas paastota. Syksyllä olin 20 kiloa kevyempi kuin edellisenä syksynä. Painoni alkoi pikkuhiljaa nousta lisääntyneen herkuttelun johdosta. Ravintoni oli joko herkkuja tai kasviksia silloin kun paastosin.
Sitten tulikin seuraava joulu ja tutustuin silloiseen poikaystävääni, sen myötä painoni nousi edelleen. Tammikuussa huomasin herkuttelevani päivästä toiseen. Sitten se tapahtui, juuri ennen treenejä ajauduin ahmimaan, tulin niin ähkyyn, että turvauduin oksentamaan, että treeneistä tulisi jotain. Katsoin itseäni peilistä ja ajattelin "Mitä oikein teen?" Ikinä en ole oksentaessani laittanut sormia kurkkuun vaan aluksi olin aina niin ähkyssä että oksennus tuli tosta vaan ja myöhemmin pystyin oksentamaan pieniäkin määriä..
Siitä se sit alko mun bulimia helvetti!Seuraavana kesänä menin ihan omatoimisesti terapiaan, josta ei valitettavasti ole ollut apua minulle... Silloin oksentelin n. joka toinen päivä ja ajattelin että tämä on kauheaa. Mieleni valtasi todella paha masennus ja itsemurha ajatukset, söin lääkkeitä ahdistukseeni, jotka saivat sitten mielialani kohoamaan, mutta ei valitettavasti parantanut sairauttani. Syksyä kohden bulimiaoireet senkun lisääntyi, ahmin ja oksentelin monta kertaa päivässä, eikä loppu peleissä ollut enää väliä ahminko kuivaa näkkileipää paketillisen vai jäätelöö, kaikki meni ja tuli..Lopulta jopa parisuhteeni alkoi repeilemään ja pahasti, poikaystäväni ei pystynyt ymmärtämään mielialanvaihteluitani itkusta nauruun ja ilmeisesti hänellekin tuli mitta täyteen. Purin kaiken ahdistukseni hänelle, asiat kuormittivat häntä ihan liikaa.. Kävin viikottain terapeutilla, jolle ihme kyllä myöskin pystyin puhumaan, mutta lopulta sekin alkoi tuntumaan turhalta kun tietoa paremmasta ei kuulunut.. Erosimme poikaystästäni ja tunsin jääväni aivan yksin, itkin ja ahmin ja oksensin... Tämä sairaus pyöritti minut pikkusormen ympärille ihan täysin.. Voi voi, ahmimisesta ja oksentelusta on tullut elämäntapa josta on niin pirun vaikea päästä irti..
Nykyään yritän olla huolestuttamatta muita, joten en tästä sairaudesta pahemmin puhu, vaikka se pinnalla todella vahvasti onkin! Nykyään painan saman verran kuin ennen kuin aloin laihtumaan ja tuntuu että paino vain nousee vaikka vessanpönttö tulee päivisin joskus jopa 20 kertaakin tutuksi!!!
Miksi itsensä haluaa tällä tavalla kuluttaa..? lopulta jopa tappaa..?Aluksi luulin että bulimia olisi oire jostain käsittelemättömästä asiasta, mutta tämä on kestänyt jo niin kauan ettei siitä voi olla kyse, TAPA mika TAPA!
jo seiskan luokan lopussa ilmaantui oireita. elämä potki rajusti päähän, olin juuri eronnut poikaystävästäni, minua kiusattiin koulussa, ja kaikki meni päin jotain... sitten löysin helpotuksen pahaan olooni. nimittäin ruuan. kasilla ahmein herkkuja kauheat määrät ja johan tuntui vievän murheet hetkeksi. ajan kuluessa aloin ahmia vain lisää ja lisää. en löytänyt syömiselleni enää mitään kontrollia ja aloin oksentelemaan. ensiksi vain koska ähkyn tunne pakotti, lopulta tahallani koska se helpotti. en tajua miten tyhmä silloin olinkaan... ajattelin että voin nauttia herkuista ja kun oksennan ne pois, niin en liho. ja siten saatoin pitää painoni suht lukemissa, vaikka se heittelikin aika tavalla. joskus myös paastosin, ja sitten taas ahmein ja oksensin. tämä jatkui aika satunnaisena ehkä pari kertaa viikossa pahan olon koittaessa, ja silloin, kun olin yksin kotona. näin pystyin salaamaan sen, sillä olisi tuntunut hirveältä jos joku olisi saanut tietää tavastani. pikemminkin sairaudestani, mutta koin olevani ihan terve. tiesinhän minä toki suurinpiirtein mikä syömishäiriö oli, mutta en tiedostanut että minulla itselläni olisi sellainen. ysiluokka alkoi huonoissa merkeissä ja olin todella maassa. bulimiasta tuli päivittäinen riesa, ja tässä vaiheessa tajusin sen, mutta en uskaltanut hakea apua yksin. lopulta uskouduin ainoalle ystävälleni ja hän sai minut menemään terapiaan ja kertoi myös vanhemmilleni. näin ahmimisesta ja oksentamisesta tuli vaikeaa koska he vain vahtivat minua enkä voinut enää tehdä sitä niin usein. terapia auttoi jonkin verran ja opein hallitsemaan ja hyväksymään bulimiani. vieläkin on outoa ja surullista elää sen kanssa, ja eniten satuttaa nähdä miten huolissaan vanhempani ovat. olen pari kertaa ollut sairaalassa ja vatsahuuhtelussa, mutta aina vain vakuuttanut itselleni, että kyllä minä paranen. mutta en ole siitä niinkään varma. minulle kerrottiin, että bulimiasta ei koskaan voi ehkä päästä kokonaan eroon, joten olen päättänyt tehdä kaikkeni sen hallitsemiseen. olen 16 vuotias, ja elämääni en aijo päättää bulimialla, vaikka se edelleen kummittelee minulla ja päivittäin on pakko oksentaa ainakin kerrran. huonoina päivinä enemmän mutta vanhempani saavat pidäteltyä minua edes vähän. tämän kanssa eläminen on aikamoista helvettiä, mutta minä aion kyllä selvitä. bulimikot: hakekaa ajoissa apua!
Sairastin monta vuotta anoreksiaa, kun päätin tosissani parantua (noin kaksi vuotta sitten) tuli bulimia kuvioihin. En siis enää osannut lopettaa lihottavaa syömistä senkään jälkeen, kun lihomista ei enää tarvinnut tapahtua ja olin normaalipainoinen. Aloin siis oksentaa!!
Nyt päiväni ovat yhtä helvettiä!! Häpeän kaikkea, häpeän sairauttani, itseäni, kaikkea!!!
Vihaan itseäni ja sitä, että joudun olemaan oman ruumiini vanki!! Entisestä itsekurista ei ole mitään tietoakaan, en hallitse itseäni enää ollenkaan!!!!
Kuudetta vuotta tässä helvetissä...alkaa olla liikaa!!!!