Et voi millään tietää miltä oikea masennus tuntuu… Kaikki satuttaa. Kaikki on uskomattoman raskasta ja mitään ei saa aloitettua… Kaikkea ympäröi voimakas sumuverho ja mikään ei tunnu oikealta. Kaikki on niin vääristynyttä ja samantekevää… Mutta saat anteeksi.
Masennus on varmasti yksi ihmisen inhottavimmista ja tuhoisimmista sairauksista… En enää yhtään ihmettele miksi masennusta sanotaan kuolemaan johtavaksi sairaudeksi, se syö ihmistä sisältä ja ensimmäiseksi tappaa kaikki onnen ja ilon tunteet, sitten ovat vuorossa lievemmät negatiiviset tunteet ja jäljelle jää ainoastaan uskomattoman voimakas melankolia…
Myös masennuksen fyysiset oireet ovat hirveitä, särkyä ja kolotusta kaikkialla kehossa… Se ei ole tavallista fyysistä kipua, se on paljon jäytävämpää, sillä se on itse oman mielen aiheuttamaa… Keho yhtyy mielen huonoon oloon.
On ironista miten hyvin ihminen osaa peittää oman huonon olonsa… Siksi useimmat itsemurhat tulevatkin läheisille täytenä yllätyksenä. Häpeä on kova, vaikka siihen ei olisi ollenkaan syytä ja kaikki pidetään sisällä kunnes mennään rajan yli.
On uskomatonta miten paljon voimaa pienetkin askareet vievät. Ihan normaalit asiat, kuten siivoaminen, opiskelu, sängystä ylösnouseminen ovat todella raskaita… Ja miten paljon muiden, sellaisten jotka eivät ole masennusta kokeneet, sanat ja vähättelevät katseet satuttavat… - ”Kaikki on vain itsestä kiinni. Olet laiska ja saamaton vätys, jolla ei ole tahdonvoimaa! Eihän tuollaista jaksa katsoa. Miten olet saattanut päästää itsesi tuohon tilaan…”
Kun rakkaatkin alkavat väsymään ja ruokkimaan masentuneen vääristyneitä käsityksiä itsestään on peli melko lailla menetetty… Ja kun itsekin alkaa tajuamaan (että kaikki alkaa olemaan lopussa, vaikka vastahan se alkoi) että monet elämän suurista mahdollisuuksista on lipuneet ohi sormien, vaikka niin oli suuria unelmia ja onnea… Ja vaikka ne harvat, jotka vielä ovat rinnallasi, sanovat ettei mitään ole menetetty, että kaikki on vielä mahdollista… Ei se ole niin. Kaikki on muuttunut ja menetettyjä vuosia ei saa takaisin, menetettyjä tilaisuuksia, asioita joita olisi halunnut tehdä, ihmisiä joita olisi halunnut auttaa ja rakastaa… Kaikki ovat poissa ikuisesti.
Toivon, että kaikki jotka kärsivät masennuksesta saisivat joskus rauhan ja uuden tilaisuuden tehdä asiat oikein.
Masennus on varmasti yksi ihmisen inhottavimmista ja tuhoisimmista sairauksista… En enää yhtään ihmettele miksi masennusta sanotaan kuolemaan johtavaksi sairaudeksi, se syö ihmistä sisältä ja ensimmäiseksi tappaa kaikki onnen ja ilon tunteet, sitten ovat vuorossa lievemmät negatiiviset tunteet ja jäljelle jää ainoastaan uskomattoman voimakas melankolia…
Myös masennuksen fyysiset oireet ovat hirveitä, särkyä ja kolotusta kaikkialla kehossa… Se ei ole tavallista fyysistä kipua, se on paljon jäytävämpää, sillä se on itse oman mielen aiheuttamaa… Keho yhtyy mielen huonoon oloon.
On ironista miten hyvin ihminen osaa peittää oman huonon olonsa… Siksi useimmat itsemurhat tulevatkin läheisille täytenä yllätyksenä. Häpeä on kova, vaikka siihen ei olisi ollenkaan syytä ja kaikki pidetään sisällä kunnes mennään rajan yli.
On uskomatonta miten paljon voimaa pienetkin askareet vievät. Ihan normaalit asiat, kuten siivoaminen, opiskelu, sängystä ylösnouseminen ovat todella raskaita… Ja miten paljon muiden, sellaisten jotka eivät ole masennusta kokeneet, sanat ja vähättelevät katseet satuttavat… - ”Kaikki on vain itsestä kiinni. Olet laiska ja saamaton vätys, jolla ei ole tahdonvoimaa! Eihän tuollaista jaksa katsoa. Miten olet saattanut päästää itsesi tuohon tilaan…”
Kun rakkaatkin alkavat väsymään ja ruokkimaan masentuneen vääristyneitä käsityksiä itsestään on peli melko lailla menetetty… Ja kun itsekin alkaa tajuamaan (että kaikki alkaa olemaan lopussa, vaikka vastahan se alkoi) että monet elämän suurista mahdollisuuksista on lipuneet ohi sormien, vaikka niin oli suuria unelmia ja onnea… Ja vaikka ne harvat, jotka vielä ovat rinnallasi, sanovat ettei mitään ole menetetty, että kaikki on vielä mahdollista… Ei se ole niin. Kaikki on muuttunut ja menetettyjä vuosia ei saa takaisin, menetettyjä tilaisuuksia, asioita joita olisi halunnut tehdä, ihmisiä joita olisi halunnut auttaa ja rakastaa… Kaikki ovat poissa ikuisesti.
Toivon, että kaikki jotka kärsivät masennuksesta saisivat joskus rauhan ja uuden tilaisuuden tehdä asiat oikein.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Sen tietää...joka rämpii samassa tilanteessa kuin sinä.Kukaan ulkopuolinen ei asaa aavistaa,sitä ahdistusta ja tuskaa mikä sisintäsi musertaa,niin kumpa tästä joskus selviäisi...tai sitten ei.
ja tuntuu että ei jaksa edes kävellä.Pakotin itseni liikkeelle ja sauvakävely on hyvää siinä voi nojata ja huokailla välillä mutta kuitenkin jatkaa liikkumista.Kannattaa kokeilla vaikka varmasti kesti kauan mulla ennekuin aloin liikkumaan.Nyt on parempi olo selvästi!
Masennus on kokonaisvaltainen tuskatila. Masennus herättää minussa vihaa sitä jotain kohtaan, joka on vienyt elämäni. Tuntuu siltä kuin elämä olisi varastettu.
kaikki tuo on niin tuttua minullekin. muistan esimerkiksi senkin, kun kaikki äänetkin ärsytti. siis jos joku tenava rupesi kiljumaan, se pisti pinnaa kireelle. ihmisten luona vierailut olivat kauhean väsyttäviä. ja kun sieltä tuli pois koki aina täydellisen sortumisen kotona. sen roolin ylläpitäminen, että kaikki on ihan hyvin, vaati niin helvetisti energiaa, että kaikki purkautui itkuna ja jopa minullakin joka olen aikuinen mies.
Tossa oli tiiviisti kuvattu masentuneen maailmaa... Mut ihan turha miten hyvin sen kuvaa, ei sitä ymmärrä kun toinen masentunut.
Mä tiedän että maailma on sairaan kaunis...tuolla jossain on ihania asioita, mitä haluisin päästä näkemään. Juttuja mitä haluaisin tehdä... Paikkoja joissa haluaisin käydä. Elämä on ihana asia, mut miksi mä en vaan näe sitä. Tai mä näen mutta en tunne. Epäoikeudenmukaista. Mut ei kukaan ole koskaan väittänytkään että elämä olis reilua. Ei se oo. Toisen saa enemmän, toiset vähemmän. Toiset kestää mitä vaan, toiset ei ees itseään. Niinku mä.
Moni sanoo masennuksen syyks työttömyyden, rson tai jotain muuta konkreettista. Mä oon ollu tän asian kanssa 8 vuotta, enkä vieläkää tiedä mikä mun on. Mä olin onnellinen lapsi ja mulla on nytkin kaikkea. Työtä, koulua, rakastava perhe, poikaystävä... Mulla on täydet edellytyksen hyvään elämään. Oonko mä kiittämätön paska kun tuhlaan sen näin?! Mun päivät on puuroa joista en muista jälkeenpäin mitään. Mä olen lasikuvussa, jossa on vaan kuolettava hiljaisuus...kaikki ihmiset, sanat, asiat...ne lipuu mun ohi kun hidastetussa mykkäelokuvassa...
Näitä tarinoita on tuhansia ja taas tuhansia. Ja jos Sä jaksoit lukea tänki loppuun, kiitos siitä. Ei se ketään auta, ei ees mua, mut ainakin joku kuunteli...