Pitkän vl-taustan omaavana olen huomannut, että kuinka paljon vl:ssä itketään ja kaikki on aina niin surullista. Milloin itketään sitä, että joku tuttu on kieltänyt uskon, milloin syntejä anteeksi pyydellessä, milloin itketään myötätunnosta kun puhuja seurapöntössä liikuttuu.
Kaikki on jotenkin synkkää ja aina on kulman takana peikko, helvettiin menemisen pelko.
Eikö uskon pitäisi olla iloista ja elämän huoletonta?
Kaikki on jotenkin synkkää ja aina on kulman takana peikko, helvettiin menemisen pelko.
Eikö uskon pitäisi olla iloista ja elämän huoletonta?
Vastaukset 6
Vanhimmat
myös ilosta. Sitä itkua on ylivoimaisesti eniten.
Jos emme olisi niin "sivistyneitä", kirkuisimme ääneen kiitosta Herralle Jeesukselle. Sydämessämme ylistämme ja kyyneleet vuotaa.
Ei käy kateeksi osasi.
sanat sinulle :-)
...ihan käy vieläkin sääliksi...voi raukkaa....
Siitä on nyt kohta kolmekymmentä vuotta kun olen kuulunut Ry:hyn. Mutta kyllä siihenkin aikaan itkettiin ja kiitettiin ääneen Jumalaa, nyt on kuulema kiitosäänet vaienneet. Itsekin kuuntelin suviseuroja - ei kuulunut kiitosääniä.
Raamattu puhuu lopun ajasta: Saarn. 12:4 "Ja ovet katuva vastaan suljetaan, niin että myllyn ääni vaikenee, ja hän heräjää linnun ääneen ja kaikki veisuun tyttäret vaipuvat". Nyt ei kiitetä ääneen, vaan itketään! Ilmeisesti ei ole syytä kiitokseen, ennen oli vapaus, kukaan ei komennellut, vain Jumalan Sana neuvoi ja näytti tietä. Jokaisen uskovan omatunto itse valvoi, ei seurakunta ollut kenenkään omanatuntona.
Kukaan ei myöskään moittinut, jos pääsi harvoin seuroihin. Äitini kertoi miten ennen oli uskovaisten keskuudessa lämmin keskinäinen rakkaus, hän oli pitkästä aikaa päässyt seuroin, lapsikatraan keskeltä.
"Istuin seurapenkkiin arkana, ajattelin, että pitävätkö ne minua enää uskovaisenakaan kun on ollut niin pitkä seuraväli. Silloin tuli Lahen vaari ja taputti olkapäälle, sanoen: "No mutta ompa mukava kun Lyytikin on päässyt seuroihin". Minua alkoi niin kovasti itkettää vaarin ystävälliset sanat, minä itkin. Vaari taputti olkapäälle ja sanoi: "Mitä sinä itket, älä itke enää".
Itkuun on monia syitä. Kukaan ei liene tutkinut tarkemmin niiden syvimpiä syitä. Ajattelen, että meidän kulttuurilla on osansa itkuun. Tunnistan itsestänikin, että Jumalan Sanan lohduttavat sanat saava monesti silmäni täyteen kyyneleitä.
Jos olette tutkineet Israelin jumalanpalvelus menoja, sillä soitettiin, laulettiin ja tanssittiin: 2 Sam.6:6,14 " Niin Daavid ja kaikki Israelin huone soittivat Herran edessä kaikkinaisilla honkaisilla kanteleilla ja harpuilla, psaltareilla, trumpuilla, kulkusilla ja simpeleillä. Ja David hyppäsi kaikella voimalla Herran edessä ja hän oli vaatetettu liinaisella päällisvaateella".
Meidän kulttuurissa on melkein kaikki laulut ja virret sävelletty molliin. Kai se meidän pohjoisten ihmisten luonteenpiirre on tämmöinen - surullinen. Tulee vain mieleen, että mitähän ihmiset meidän kulttuurissa sanoisiva, jos suroissa olisi esim. samanlainen meno kuin Davidin seuroissa, silloinkin iloittiin Jumalan armosta, eli meillä olisi nytkin yhtä suuri syy olla iloinen. Jumalan armon saa jokainen, joka tahtoo sen vastaan ottaa.
Lähden parin päivän matkalle, tämä ilmoitus vain sen takia, että jos mielipiteeni aiheuttaa vastaväitteitä, niin vastaan niihin myöhemmin.
Olen muutaman keran kuullut radiosta körttimeininkiä. Ensimmäisellä kerralla, kun kuuluttaja kertoi lähetyksen tulevan jostain körttiseuroista, tuli mieleen lauma vanhoja mummoja tutisemassa mustissaan ja olin nakata radion kiinni. Mutta ei pitäisi olla ennakkotietojensa ja -luulojensa uhri; kyllä meno oli todella riemullista uskosta iloitsemista! Vaikka periaatteessa inhoankin erilaisissa tilaisuuksissa käyntiä, aion vielä joskus poiketa körttiseuroissa, jos Jumala elinpäiviä suo.