kokeneemmille kaksosten vanhemmille...
Miten ihmeessä saatte tuplanne nukkumaan ilman hirveitä nukkumaanmeno"tappeluita" vai saatteko? Onko lapsilla eri huoneet vai nukkuuko toinen vaan niin sikeästi, etteivät herää toistensa huuteluihin? Vai annatteko yksinkertaisesti vaan kummankin huutaa?
Meillä lapset ovat päivää vaille 1-vuotiaita ja nukkumaanmeno sekä itse nukkuminen on vieläkin aikamoista showta. Loppujenlopuksi kuitenkin nukkuvat suht hyvin ja tiedän, että ollaan päästy tähän asti todella helpolla, mutta nyt haluaisin kuulla kuitenkin miten muilla....Alkaa kaikesta huolimatta vuoden univelat painaa ja varsinkin parisuhde joutuu koetukselle...
Ns. Unikoulu eli huudattaminen ei tule kuuloonkaan, koska siinä ei nuku sitten kumpainenkaan lapsi, ei vanhemmat eikä naapuritkaan! Meillä on nukkumaanmeno rituaalit ja päivät menee muutenkin aika säännöllisesti, ainakin ruokailujen, ulkoilun ja unien suhteen. Sitten lapsilla on myös mielenvirikettä mm.muskaria yms.mutta sopivassa suhteessa tietenkin. Kuuluukohan se vaan sitten tähän ikään, että nukkumaan ei maltettaisi mennä ja uni on katkonaista???? Molemmat kävelevät, joten varmaan sitä harjoittelevat myös unissaan????
Lapset nukkuvat omissa sängyissään yhteisessä huoneessaan, näin viimeiset puoli vuotta. Kesällä toinen lapsista heräili säännöllisesti kerran yössä eikä rauhoittunut ennenkuin pääsi meidän väliin jatkamaan unia. Nyt hänen osaltaan saattaisi yöt jo mennäkkin nukkuessa (heräämättä omassa sängyssä aamuun asti), mutta nyt onkin sitten toisen lapsen vuoro hypityttää vanhempia. Ja jos toinen ehkä nukahtaisikin helposti, niin eiköhän varmasti ainakin toinen lapsista jaksa vielä riehua ja yllyttää sisar mukaan menoihin. HUOH!!!
Ja toinen asia, joka pohdituttaa...tähän mennessä on voinut yksin lähteä lasten kanssa esim.autolla johonkin, kun on voinut kantaa lapset turvakaukaloissa sisältä ulos. Nyt kun kaukalot vaihtuu turvaistuimiin, niin mitenkäs saan lapset pihalle? Ok, molemmat kävelee, mutta pääsevät siis myös karkuun ja toinen lapsista on kävellyt vasta muutaman viikon, että sylissä on mentävä vielä pidemmät matkat. Tähänkin asiaan haluaisin kuulla miten te pääsette kotoa ilman auttavia käsiä mihinkään? Pukeminenkin on niin kamalaa touhua, että me taidetaan alkaa ulkoilla vasta iltapäivisin, kun iskä pääsee hätiin.
Ehkä nyt hieman liioittelen näitä meidän "ongelmia", mutta nyt on taas tälläinen päivä! Tuntuu, ettei jaksa noiden kauhukakaroiden kanssa! Ja sitten tietenkin potee syyllisyyttä, että voikin ajatella näin! Ehkäpä tuttu tunne monillekkin vanhemmille, varsinkin meille tuplaäideille ja -iseille..?
Miten ihmeessä saatte tuplanne nukkumaan ilman hirveitä nukkumaanmeno"tappeluita" vai saatteko? Onko lapsilla eri huoneet vai nukkuuko toinen vaan niin sikeästi, etteivät herää toistensa huuteluihin? Vai annatteko yksinkertaisesti vaan kummankin huutaa?
Meillä lapset ovat päivää vaille 1-vuotiaita ja nukkumaanmeno sekä itse nukkuminen on vieläkin aikamoista showta. Loppujenlopuksi kuitenkin nukkuvat suht hyvin ja tiedän, että ollaan päästy tähän asti todella helpolla, mutta nyt haluaisin kuulla kuitenkin miten muilla....Alkaa kaikesta huolimatta vuoden univelat painaa ja varsinkin parisuhde joutuu koetukselle...
Ns. Unikoulu eli huudattaminen ei tule kuuloonkaan, koska siinä ei nuku sitten kumpainenkaan lapsi, ei vanhemmat eikä naapuritkaan! Meillä on nukkumaanmeno rituaalit ja päivät menee muutenkin aika säännöllisesti, ainakin ruokailujen, ulkoilun ja unien suhteen. Sitten lapsilla on myös mielenvirikettä mm.muskaria yms.mutta sopivassa suhteessa tietenkin. Kuuluukohan se vaan sitten tähän ikään, että nukkumaan ei maltettaisi mennä ja uni on katkonaista???? Molemmat kävelevät, joten varmaan sitä harjoittelevat myös unissaan????
Lapset nukkuvat omissa sängyissään yhteisessä huoneessaan, näin viimeiset puoli vuotta. Kesällä toinen lapsista heräili säännöllisesti kerran yössä eikä rauhoittunut ennenkuin pääsi meidän väliin jatkamaan unia. Nyt hänen osaltaan saattaisi yöt jo mennäkkin nukkuessa (heräämättä omassa sängyssä aamuun asti), mutta nyt onkin sitten toisen lapsen vuoro hypityttää vanhempia. Ja jos toinen ehkä nukahtaisikin helposti, niin eiköhän varmasti ainakin toinen lapsista jaksa vielä riehua ja yllyttää sisar mukaan menoihin. HUOH!!!
Ja toinen asia, joka pohdituttaa...tähän mennessä on voinut yksin lähteä lasten kanssa esim.autolla johonkin, kun on voinut kantaa lapset turvakaukaloissa sisältä ulos. Nyt kun kaukalot vaihtuu turvaistuimiin, niin mitenkäs saan lapset pihalle? Ok, molemmat kävelee, mutta pääsevät siis myös karkuun ja toinen lapsista on kävellyt vasta muutaman viikon, että sylissä on mentävä vielä pidemmät matkat. Tähänkin asiaan haluaisin kuulla miten te pääsette kotoa ilman auttavia käsiä mihinkään? Pukeminenkin on niin kamalaa touhua, että me taidetaan alkaa ulkoilla vasta iltapäivisin, kun iskä pääsee hätiin.
Ehkä nyt hieman liioittelen näitä meidän "ongelmia", mutta nyt on taas tälläinen päivä! Tuntuu, ettei jaksa noiden kauhukakaroiden kanssa! Ja sitten tietenkin potee syyllisyyttä, että voikin ajatella näin! Ehkäpä tuttu tunne monillekkin vanhemmille, varsinkin meille tuplaäideille ja -iseille..?
Vastaukset 4
Vanhimmat
Tuo on just työteliäintä aikaa kaksosten kanssa... Molemmilla on jalat alla joilla kipittää karkuun, mutta tarvittaessa ei silti jaksa kauas kävellä.. Lisäksi on opittu uusia taitoja joita olisi kiva yölläkin harjoitella..
Meillä tyttö oli onneksi melko hyväuninen, ettei läheskään aina herännyt veljensä parkumiseen vaikka pinnasängyt olivatkin vierekkäin. Sisko taas harvoin huutelikaan, välillä veli heräsi siihen, välillä ei, mutta yhtäkaikki, yöt olivat vanhemmille aika vilkkaita kuitenkin.
Pojalle tuli vielä tuossa iässä maitoallergia joka huudatti alussa ensin ennenkuin tajuttiin missä vika oli.
Autosta tultaessa roikotin molemmissa kainaloissa tenavaa ja käsissä välillä kasseja ja koitin vielä jollain sormella pidellä esikoisen paidan niskasta kiinni ettei livistäisi omille teilleen (isoveli oli silloin 2,5 v). Aika kauan menee siihen että lapset seuraavat sinne mihin olet menossa, ehkä uhmaiän jälkeen... Eli kävelemään oppimisesta ei aluksi ole mitään iloa sikäli, että suunta on yleensä eri kuin mihin äiti toivoisi mentävän.. =)
Ja pukeminenkin... Ennenkuin on pukenut molemmat tenavat (varsinkin talvisaikaan) ulosmenokuntoon, on ensiksi puetulla ja äidillä jo ihan hiki...
Tulee mieleen monia muistoja tässä kirjoitellessa, ei sitä enää ajattelematta muistakaan millaista rumbaa se silloin olikaan.
Nykyään on niin helppoa. Ollaan miehen kanssa viimeisten viikkojen aikana jostain syystä havahduttu ihmettelemään miten helppoa elämä nykyään on kun lapset on jo näin isoja (10 ja 11 vuotiaita). Mutta kaksosissa on se ihanuus, että lapsista tulee "ihan itsestään" omatoimisia ja reippaita lapsia, kun ovat tottuneet ettei äiti tai isä ehdi joka hetki auttamaan ja palvelemaan.
Ja se kaveruus! Tälläkin hetkellä meidän kaksoset riehuvat kahdestaan olkkarissa, on taas energiaa yli oman tarpeen ja mahdoton kikatus ja hulina on menossa.. =D
Tsemppiä vaan, kyllä se siitä helpottaa!
Aurinkoista loppusyksyä!
Eli josain vaiheessa siis helpottaa?! Kymmenen vuoden päästä ainakin...=)
Kyllähän sen jo nyt huomaa, että lapsista on toisilleen seuraa, mutta seuraa myös siinä negatiivisessa mielessä...yhdessä keksityt ilkeydet tietää tuplasti tuhoa aikaan. =) Ihana kuulla, että rumbalta on muistakin tuplaäideistä tämä vaihe tuntunut.
Muistatko enää mitä oireita maitoallergiassa oli? Kerrotko tarkemmin....
..ja onnea tuplaäitiyden johdosta ;)
Ongelmasi ovat hyvin tuttuja, varmaankin kaikille monikkoperheille. Nukkumisasiat meillä ratkaistiin unikoululla, mies sen toteutti eräänä viikonloppuna lasten ollessa 9 kk:n iässä. Naapureita oltiin informoitu viestillä rappukäytävän ilmoitustaululla, silti saatiin "palkaksi" vihaista paukutusta kattoon...
käytännössä se tarkoitti sitä, että mies istui ensimmäisen yön lähes kokonaan itkevän ja rimpuilevan lapsen sängyn vieressä (aloitettiin useammin yöllä heräilevästä lapsesta) hokien että nyt on yö, nyt nukutaan. Minä serveerasin maitoa toiselle sitä mukaa, kun tarvis oli. Ihme ja kumma, tämä toinen ei kuitenkaan häiriintynyt toisen itkusta, vaan tyytyi nukkumaan kun sai maitonsa ajallaan (n. 4 x yössä). Toinen yö meni paljon helpommin, mies istui siellä lastenhuoneessa ainoastaan pari tuntia, loppuyön lapsi nukkui. Kolmas yö meni toisen lapsen sängyn vierellä samassa touhussa, kun se maitopullo jäikin tulematta... Mutta kolme yötä se vain vei, ja usko tai älä, siitä asti meillä on yöt pääsääntöisesti nukuttu, kaikki omissa sängyissään. Lapset menevät illalla nukkumaan ilman sen kummempia rituaaleja. Vaiva kannatti, vaikka ei se helppoa todella ollut.
Nuo liikkumisasiat meillä hoidettiin rattaiden (asuimme silloin hisskerrostalossa) ja valjaiden avulla, vaikka välillä olikin itsellä sellainen tunne, että olisin koiria taluttamassa. Mutta ne toimivat kuitenkin ja lapset pysyivät turvassa. Ja oma mielenterveys säilyi, kun pääsi välillä liikkeelle ihmisten ilmoille.
Mutta jaksamista sinulle, toivottavasti löydät ratkaisut teille sopivalla tavalla:)
Meillä on nyt 8kk:n ikäiset kaksoset ja valvomista ja ilta- ja yöhuutoja riitti 7kk:n ikään, jolloin pidimme pojille unikoulua kotona.
Ennen unikoulua pojat nousivat vaihtelevasti vaatimaan maitoa, superhyvinä öinä kerran ja huonompina tunnin, kahden välein. Maitoa kului syöttökerralla surkeimmillaan 10 milliä ja nukahtelivat usein syliin kun yritin syöttää. Nälästä ei siis selkeästi ollut kyse.
Aamuisin kavereilla ei sitten kuitenkaan ollut liiemmin nälkä ja iltapuuronkaan menekki ei ollut kummoinen.
Suhtauduin varauksella unikouluun ja pelkäsin, että koska pojat nukkuvat samassa huoneessa, he huutavat kurkku suorana yöt läpeensä, koska heräävät toistensa mekkalointiin. Mietin myös pystynkö kestämään sitä itkun määrää.
Toinen pojista oli viikkoa ennen unikoulua myös oppinut seisomaan tukea vasten ja mietin voiko moista rääkkiä pitää, kun liikkuu ja nousee sängynlaitaa vasten seisomaan unissaankin. Neuvolatäti rauhoitteli ettei sellaista ajankohtaa olekaan milloin ei toinen kaksosista olisi oppinut uutta taitoa tai uutta hammasta olisi tulossa. Sanoi ettei ole este unikoulun pitämiselle.
Unikoulu aloitettiin viikonloppuna, koska mies on viikot töissä ja pelkäsimme pahinta. Hän myös otti rauhoitteluista vetovastuun, koska pelkäsin olevani liian hellämielinen ja sortuvani syöttämään kuitenkin.
Pari ekaa yötä oli levottomampia, muttei mitään sen kummempaa huutamista kuin edelliset 7kk. Välillä toinen rauhoittui tutilla ja toinen selästä silittämällä (ei ole oppinut tutille ollenkaan). Yö yöltä helpotti ja noin viikko syöttöjen lopettamisen jälkeen pojat rupesivat nukkumaan läpi yön.
Pojista tuli päivisin nälkäisempiä ja rupesivat syömään tosissaan. Lisäksi ovat olleet päivisin paljon paremmalla tuulella ja päiväunet pitenivät ja rauhoittuivat. Iltaisin ollaan "oikeaan aikaan" väsyneitä ja mennään aina kasilta nukkumaan ilman huutoja.
En tietenkään halua tuputtaa unikoulua, mutta meille se tuntui olevan arjen pelastus. Vuorokausiin löytyi rytmi ja nyt voi jo melkein kelloa katsomalla sanoa ovatko lapset nälkäisiä vai pitäisikö päästä nukkumaan. Kaikki osapuolet jaksavat nyt paremmin kun tiedetään missä mennään. Näin siis meillä.
Toivon että tilanne teilläkin rauhoittuu. Kun ne huutamiset itse kokee, tietää ettei se oo helppoa...
Paljon jaksamista sulle!