Ensiksi huomautus ylläpidolle: mielestäni on perusteltua, että tämä tiedote saa olla sekä keskustan että sdp:n saiteilla. Pyydän lukemaan pitemmälle, niin ymmärrätte!
Viime vuosisadan kaksi merkittävintä valtiomiestä meillä olivat Väinö Tanner ja Urho Kekkonen. Mainitsen tässä järjestyksessä siksi, että Tannerin ura alkoi aikaisemmin ja oli pitempi kuin Kekkosen. Tannerin poliittinen ura kesti 60 vuotta ajalla 1907-63, Kekkosen ”vain” 45 vuotta ajalla 1936-81. Yhteistä aikaa politiikassa miehillä oli vajaat 30 vuotta.
Tannerin merkitystä maallemme voidaan pitää myös suurempana kuin Kekkosen, sillä olihan hän suurimpia vaikuttajia, monen mielestä suurin, maamme kohtalokkaimmissa vaiheissa, vapaussodan ja viime sotiemme aikoina, jolloin Kekkosen vaikutus oli vielä varsin vähäinen.
Tanner oli 1920-30 luvuilla kolme kertaa puolueensa presidenttiehdokkaana ja kaksissa vaaleissa hän sai ensimmäisessä äänestyksessä selvästi eniten ääniä, mutta ”pelin politiikalla” hänet aina pudotettiin pois viimeisestä ja ratkaisevasta äänestyksestä. Vielä neljännen kerran hänellä olisi ollut mahdollisuus asettua puolueensa ehdokkaaksi vuoden 1956 vaaleissa. Sdp:n ehdokasasettelussa jouduttiin äänestämään, ja Tanneria kannatti 99 ja Fagerholmia 97 menettelytapavaliokunnan jäsentä. Mutta kun Tanner oli asettanut ehdokkaaksi suostumisensa ehdoksi huomattavan enemmistön kannatuksen, presidenttiehdokkaaksi jouduttiin valitsemaan Fagerholm, joka sitten yhdellä äänellä hävisi Kekkoselle.
Miten olisikaan käynyt, jos hänen vastaehdokkaanaan olisi ollut Tanner? Hyvin todennäköisesti hän olisi saanut porvaripuolelta kannatusta enemmän kuin Fagerholm, ja siten ”lyönyt” Kekkosen ja tullut valituksi presidentiksemme. Miten siitä olisi seurannut? Joidenkin mielestä olisimme säästyneet paljolta pahalta, joidenkin toisten mielestä meille olisi käynyt huonosti.
Olen laittanut historian saitille viimeisimmän ”suurtyöni” Tanner vs. Kekkonen, jossa noita kahta vuosisadan merkittävintä valtiomiestä käsitellään vastakkain yhteensä kuudessatoista osassa, yli sadalla käsikirjoitussivulla. Johdannon lukaiseminen antaa käsitystä siitä, mistä käsittelyssä on kysymys.
Tietenkin laitan linkin kirjoitukseeni sekä keskustan että sosialidemokraattien saiteille, koska kyseessä ovat noiden puolueiden suurimmat miehet, sellaiset merkkipaalut, jotka edelleen suuresti viitoittavat kyseisten puolueiden politiikkaa.
Mahdollisia vastineita kommentoin vain parina seuraavana päivänä, koska sen jälkeen olen matkoilla.
Tässä linkki ”suurtyöhöni”:
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=114&conference=4000000000000028&posting=22000000011234681
Viime vuosisadan kaksi merkittävintä valtiomiestä meillä olivat Väinö Tanner ja Urho Kekkonen. Mainitsen tässä järjestyksessä siksi, että Tannerin ura alkoi aikaisemmin ja oli pitempi kuin Kekkosen. Tannerin poliittinen ura kesti 60 vuotta ajalla 1907-63, Kekkosen ”vain” 45 vuotta ajalla 1936-81. Yhteistä aikaa politiikassa miehillä oli vajaat 30 vuotta.
Tannerin merkitystä maallemme voidaan pitää myös suurempana kuin Kekkosen, sillä olihan hän suurimpia vaikuttajia, monen mielestä suurin, maamme kohtalokkaimmissa vaiheissa, vapaussodan ja viime sotiemme aikoina, jolloin Kekkosen vaikutus oli vielä varsin vähäinen.
Tanner oli 1920-30 luvuilla kolme kertaa puolueensa presidenttiehdokkaana ja kaksissa vaaleissa hän sai ensimmäisessä äänestyksessä selvästi eniten ääniä, mutta ”pelin politiikalla” hänet aina pudotettiin pois viimeisestä ja ratkaisevasta äänestyksestä. Vielä neljännen kerran hänellä olisi ollut mahdollisuus asettua puolueensa ehdokkaaksi vuoden 1956 vaaleissa. Sdp:n ehdokasasettelussa jouduttiin äänestämään, ja Tanneria kannatti 99 ja Fagerholmia 97 menettelytapavaliokunnan jäsentä. Mutta kun Tanner oli asettanut ehdokkaaksi suostumisensa ehdoksi huomattavan enemmistön kannatuksen, presidenttiehdokkaaksi jouduttiin valitsemaan Fagerholm, joka sitten yhdellä äänellä hävisi Kekkoselle.
Miten olisikaan käynyt, jos hänen vastaehdokkaanaan olisi ollut Tanner? Hyvin todennäköisesti hän olisi saanut porvaripuolelta kannatusta enemmän kuin Fagerholm, ja siten ”lyönyt” Kekkosen ja tullut valituksi presidentiksemme. Miten siitä olisi seurannut? Joidenkin mielestä olisimme säästyneet paljolta pahalta, joidenkin toisten mielestä meille olisi käynyt huonosti.
Olen laittanut historian saitille viimeisimmän ”suurtyöni” Tanner vs. Kekkonen, jossa noita kahta vuosisadan merkittävintä valtiomiestä käsitellään vastakkain yhteensä kuudessatoista osassa, yli sadalla käsikirjoitussivulla. Johdannon lukaiseminen antaa käsitystä siitä, mistä käsittelyssä on kysymys.
Tietenkin laitan linkin kirjoitukseeni sekä keskustan että sosialidemokraattien saiteille, koska kyseessä ovat noiden puolueiden suurimmat miehet, sellaiset merkkipaalut, jotka edelleen suuresti viitoittavat kyseisten puolueiden politiikkaa.
Mahdollisia vastineita kommentoin vain parina seuraavana päivänä, koska sen jälkeen olen matkoilla.
Tässä linkki ”suurtyöhöni”:
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=114&conference=4000000000000028&posting=22000000011234681
Vastaukset 32
Vanhimmat
tekemään sellaisia suurtöitä joilla noustaan Kekkosen ohi.
Luehan esitykseni, niin huomaat, että Urho Kekkonen ei koskaan saavuttanutkaan Väinö Tanneria, puhumattakaan, että hän olisi mennyt ohi!
nimittäin J. Suomi. Uskon häntä.
Muuten, myös Kekkonen piti arvossa Tanneria.
Suomen ongelma on patologinen demarikauna ja siihen yhdistetty Kekkosen ihailu pohjoiskorealaiseen tyyliin.
esim. Lehtinen luottaa hänen teksteihinsä, sillä Suomi on paljon useammin Lehtisen lähteenä kuin Rautkallio hänen väitöskirjassaan.
...luulojesi tai enintään kuulotietojesi varassa? Lue esitykseni, ole hyvä, niin TIEDÄTKIN jotain, mm. myös sen, että Urho Kekkonen todellakin arvosti Väinö Tanneria hyvin paljon (kuten huomattavat maalaisliittolaiset Relander ja Kalliokin), kunnes sitten Kekkonen joutui toimimaan tuossa asiassa kuten monessa muussakin ominta itseään vastaan.
Ne pysyvätkin turvassa kaikenlaisilta lainaajilta...
:-))
:-))
Tässä pätkä tuon kirjoitussarjani epilogista Kekkosen kuolemasta ja hautajaisista kertomani jälkeen:
>> Huvittaa, että Juhani Suomi on juuri ilmestyneessä Koivisto-kirjassaan kritisoinut Koivistoa siitä, että tämä ei mitenkään pyrkinyt muuttamaan Kekkosen ajan käytäntöjä, ja siksipä hän puhuukin pysähtyneisyyden ajasta. Kuitenkin hän Kekkos-elämäkertansa viimeisen osan loppulehdillä toteaa Koiviston kauden alusta:
”Kekkosta ruvettiin tavallaan häivyttämään ihmisten mielistä. Hänen ulkopoliittisten tavoitteittensa ajaminen lopetettiin vaivihkaa, virallisissa kannanotoissa Kekkoseen viitattiin vuosi vuodelta yhä harvemmin ja erityisesti ulkopolitiikassa kaikki pyrittiin tekemään toisin kuin kekkosen aikana, jos se suinkin oli mahdollista”.
Onkos tuossa nyt mitään outoa. Kepulainen mikä kepulainen.
J. Suomi puhuu, tai siis kirjoittaa, niin totta kuin osaa.
Turha näihin idiootteihin on ruutia polttaa.
tietoni tiedät? Heittelet väheksyviä arvioita kaikista niistä jotka eivät suostu hirmuisen määrän virheellisiä päättelyjä sisältävää tutkielmaasi täysin rinnoin ylistämään.
Jos ottaisit kritiikin nöyremmin vastaan, saattaisit vielä joskus pystyä katselemaan historiaa laajemmasta perspektiivistä.
Oddo Wille Korhonen ei kestä ajatusta, että voisi olla väärässä.
89 sivuinen tutkielmasi kävisi hyvinkin väitöskirjasta. Luen suurella mielenkiinnolla.
omaa kirjoitusta kehumassa.
Saattaisit siis kehua omaa kirjoitustasi, ja uskoisit muidenkin voivan niin tehdä. Minun ei sellaista tarvitse tehdä, sillä kirjoitan niinkuin oikeaksi näen, ja en tee sitä kehujen kipeydestä. Silti mieltäni lämmittää, jos joku kehuukin, kuten nyt tuo astapasta.
Noin se suurinpiirtein menee tai meni. Tulkinta on aina jälkipolvien asia. Miten tulkitaan; tunteella vai objektiivisuuteen pyrkien, se ratkaisee: Oman subjektiivisen ja vaatimattoman tulkintani mukaan tässä tapauksessa kyse on jälkimmäisestä. Hyvää lomaa!
>>>>Viime vuosisadan kaksi merkittävintä valtiomiestä meillä olivat Väinö Tanner ja Urho Kekkonen.
-----
Eli esimerkiksi J.K. Paasikivi ei ollut merkittävyydessään Tannerin luokkaa, eivät myöskään vuosisadan alun itsenäisyystaistelijat? Tai jos mukaan lasketaan lähinnä presidentteinä tunnustetut, kuten Ståhlberg ja Ryti? Niinkö?
Tannerin menestymismahdollisuuksilla vuoden 1956 presidentinvaaleissa on turha spekuloida. Mies, joka saa oman puolueensa ehdokasasettelussa vain puolet äänistä, olisi menestynyt surkeasti valitsijamiesvaaleissa. Eikä niitä ääniä kolmannella kierroksella olisi porvaripuolelta enempää herunnut kuin Fagerholmillekaan, sen verran kritiittisiä sielläkin oltiin Tannerin suhteen.
Nojaan Tannerin osalta mm. siihen, miten Paavo Lipponen viime vuonna "suuret suomalaiset"-kisan tiimoilta asian näki (ja totta puhui):
>> Kuka sitten on kaikista suurin? Parempi voisi olla nimeämättä ketään, sillä suuria suomalaisia on monessa eri sarjassa. Valtiomiehistä, kaikista ehdokkaista suurin – jos sellainen on valittava – on Väinö Tanner. Hän kattoi sen pöydän, jonka ääreen Mannerheim, Ryti ja Paasikivi, muut suurimmat, istuivat. Ilman Tannerin järkähtämätöntä toimintaa demokratian ja oikeusvaltion puolustamisessa niin diplomatiassa kuin sotaponnistuksissa olisi epäonnistuttu.
Lähden nyt vuoteeseen, ja läksiäisekseni otan tähän pitkän esitykseni johdannosta pätkän, joka tiivistetysti kuvaa vertailevaa näkemystäni noista kahdesta merkkimiehestä:
>> Tannerin poliitikon uran alkupuolen kulminaatiokohta oli ilman muuta vapaussodan aikaisissa ja siihen liittyvissä tapahtumissa, joskin hänen roolinsa politiikassamme kasvoi suurimpiin mittoihinsa ja saavutti huippunsa vasta yli 20 vuotta myöhemmin. Noina aikoina sitten tapahtui Kekkosen uran alun kulminaatiokohta, jona ilman varauksia on pidettävä hänen kuuluisaa ”takinkääntöään” ja sitä seuranneita tapahtumia.
Tannerin ura ajoittui maamme kohtalokkaimpiin aikoihin, joihin kuuluivat mm. vapaussota, 1920-30-lukujen oikeistovaaran vuodet sekä talvi- ja jatkosotamme. Kaikissa noissa vaiheissa Tannerin rooli oli hyvin keskeinen, usein aivan keskeisin. Hänen uransa politiikassa on oikeastaan monihuippuinen, ylimpinä kohtina hänen pääministerikautensa jo 1920-luvulla ja merkittävä asemansa hallituksen voimaministerinä välittömästi ennen sotia ja vielä sotien aikanakin.
Väheksymättä niitä vaikeuksia, joissa Kekkonen joutui Neuvostoliiton painostuksen alaisena toimimaan sodan jälkeen ja presidenttikaudellaankin, voidaan kuitenkin sanoa, että maamme ja yhteiskuntajärjestelmämme ei sittenkään hänen kaudellaan ollut koskaan sellaisessa vaarassa kuin Tannerin uran aikana useaan kertaan. Onko tästä tosiasiasta luettava paljonkin Kekkosen taitavuuden ansioksi; se on mahdollista, mutta kiistanalaista. Kekkosen uran pitkäkestoinen huippu on tietenkin hänen ehdoton valta-asemansa vuodesta 1962 alkaen hänen presidenttikautensa loppuvaiheisiin saakka.
Tuota olen minä taas miettinyt, että kumpi olisi suurempi sika, Tanner vai Lipponen. Siinä on kuvassa Tanner, pöhönaamaisena, pyntättynä ja peukalonpaksuinen sikari sormien välissä. Mies joka kiipesi tikkaat kunnes massa kasvoi ja puolaimet pettivät alta. Ja tuossa on Lipponen joka oli kiltti poika ja priimus, eikä koskaan saanut yhtään kaveria koska osasi vain ivailla ja ilkeillä kaikille. Sellaisesta tulee sosialidemokraateille perinteenmukainen öykkärijohtaja. Mutta kumpi oli enemmän sika? Kumpikin edusti porvariston parhaita arvoja ja oli suositumpi sosieteen kuin omiensa parissa. Kumpikin munasi itsensä loppujen lopuksi, ja perusteellisesti. Voi voi. Kyllä tätä kysymystä nyt sietää hyvin selvitellä, ennen kuin ryhdyn kirjoitustoimiin tutkielmani valmistamiseksi.
syytekirjelmä, joka kertoo enemmänkin tekijänsä henkisestä tilasta kuin tutkimuksensa kohteesta"
Arvaa kuka näin on sanonut.
...tiedän, että niin sanoi Paavo Lipponen, ja totta puhui.
Mutta arvaapa, kuka sanoi näin ja kenestä?:
>> Kekkosta ruvettiin tavallaan häivyttämään ihmisten mielistä. Hänen ulkopoliittisten tavoitteittensa ajaminen lopetettiin vaivihkaa, virallisissa kannanotoissa Kekkoseen viitattiin vuosi vuodelta yhä harvemmin ja erityisesti ulkopolitiikassa kaikki pyrittiin tekemään toisin kuin Kekkosen aikana, jos se suinkin oli mahdollista”.
>> Kekkosta ruvettiin tavallaan häivyttämään ihmisten mielistä. Hänen ulkopoliittisten tavoitteittensa ajaminen lopetettiin vaivihkaa, virallisissa kannanotoissa Kekkoseen viitattiin vuosi vuodelta yhä harvemmin ja erityisesti ulkopolitiikassa kaikki pyrittiin tekemään toisin kuin Kekkosen aikana, jos se suinkin oli mahdollista”.
Juhani Suomen sanoissa muuten ei ole mitään sisäisesti ristiriitaista. Ristiriitaisuudet syntyvät kun arvottavia määreitä päälleliimataan siihen mitä Suomi on esittänyt. Koska tämän näkeminen edellyttää sekä verbaalista että alyllistä erittelykykyä, en käy asiaa sinulle enemmälti selittämään.
...joka olet kyllin viisas häntä ymmärtääksesi. Lyön vetoa, että 99 % Suomen kansasta ei ymmärrä asiaa niin, etteikö noissa J.Suomen samasta asiasta esittämissä mielipiteissä olisi sovittamaton ristiriita.
...eikä tarvitse hakea esimerkkiä niin kaukaa ajallisesti tai maantieteelisesti, vaan esimerkki löytyy lähempää. Totean tuon kirjoitussarjani johdannossa näin, ja totta puhun:
>> "Suomettuminen” vaikutti tiedonvälitykseemme, koulujärjestelmäämme ja jopa historiankirjoitukseen. Tanner ”pimennettiin” niin, että nuoremmat sukupolvet eivät hänestä juuri tulleet mitään tietämään. Aktiiviset historianharrastajat sen sijaan hyvin tuntevat Väinö Tannerin elämän ja merkityksen ja veteraani-ikäiset muistavat hänet omakohtaisestikin ja arvostavat häntä yli puoluerajojen.
Tannerin ”pimentäminen” johtui paljolti Neuvostoliiton tahdosta, sillä NL:lle Tanner oli sen päävihollinen Suomessa. Se sopi hyvin myös niille suomalaisille, joilla oli syytä huonoon omatuntoon Tannerin kohtelun johdosta. Kunnon suomalaisten mielestä Tanneria ei pienennä se, että hän muiden sodan ajan tärkeimpien johtajiemme lailla joutui sijaiskärsijäksemme. Myös monien Tanneria kiihkeämpien sotapoliitikkojemme sijaiskärsijäksi, ja sen unohtaminen pienentää noista poliitikoista suurimpiakin.
Juhani Suomi on dokumentoinut mahdollisimman sisäistyneestä näkökulmasta presidentti Kekkosen idänpolitiikan. Tämä tehtävä olisi ollut mahdoton, jos esim. Kekkosen arkistot olisi avattu kaikkien ennakkoasenteellisten historiankirjoittajien omien intohimojen todistelutantereeksi. Vaikka sinä oletkin kaukana historianopiskelijoista, voisit miettiä mitä oma täydellinen asenteellinen rajoittuneisuutesi saisi aikaan, jos pääsisit käsiksi kokonaisuudessaan sinulle liian ylivoimaiseen lähdemateriaaliin.
Koivisto-kritiikissään Suomen sanoma on lähinnä se ettei mitään linjanmuutosta ulkopolitiikassa heti Kekkosen jälkeen tapahtunut, vaikka tämänsuuntaista on yritetty esittää. Tähän Suomen näkemyksen ei pidä sekoittaa omia arvostelmiaan ja kuvitella, että Suomi olisi ensin ollut jostain tiettyä mieltä ja sitten toisessa yhteydessä samasta asiasta toista mieltä. Tällainen ajatusjäsennys seuraa vain siitä että omat vellit menevät tosiasioiden kanssa sekaisin ja että päälleliimataan omat arvoväritykset ja tulkinnat historiantutkimuksen esilletuomaan dokumenttimateriaaliin. Jos esität, että koko Suomen kansa on yhtä älytöntä kuin sinä, voin vakuuttaa, että ainakaan historiantutkijoiden ja -opiskelijoiden joukossa tälläistä täydellistä tulkintatyperyyttä ei esiinny.
Juhani Suomi on saattanut olla joskus ihan pätevä ammattimies, huolimatta siitä, että ulkoministeriön poliittinen virkamies hän oli, mutta saatuaan yksinoikeuden Kekkosen arkistoihin ja niissä vuosia uurastettuaan hän ui huomaamattaan Kekkosen nahan sisälle, ja sen jälkeen hänen asenteellisuutensa on ollut sellainen, että ihan oikein Paavo Lipponen luonnehti häntä tuota Koivisto-kirjaa kritisoidessaan.
Vaikka olenkin vain historian harrastaja, luen kuitenkin paljon historiaa. Jaksoin lukea läpi Juhani Suomen Kekkos-elämäkerroistakin neljä ensimmäistä osaa heti niiden ilmestyttyä. Sen jälkeisiä osia olen jaksanut vain hieman kahlailla, sillä niin vastenmielisiksi ne asenteellisuudessaan ovat muuttuneet, eikä Suomen tyyli yleensäkään ole niitä lukemaan parhaiten innostavia.
Heti ilmestyttyään vuonna 1973 luin Suomen kirjan ”Talvisodan tausta: Holstista Erkkoon; Neuvostoliitto Suomen ulkopolitiikassa 1937-1939”, joka on edelleen hyllyssäni. Vaikka siinä nähdään asioita siten, kuin silloin oli pakko nähdä, se silti on parempi kuin Suomen myöhemmät kirjat, ehkä lukuun ottamatta vuonna 1989 ilmestynyttä Risto Rytistä kertovaa kirjaa ”Kohtalona yksinäisyys”. Mutta edellä todettu Kekkosen alter egoksi eläytyminen on pilannut Juhani Suomen historioitsijana.
Entäpä sitten Sinä ja mielipiteittesi painoarvo? Ihmettelen, että Sinä viitsit yötä myöten kuhkia kintereilläni ja esittää minusta näsäviisaita arviointejasi, jotka poikkeavat esim. Keriksen vastaavista vain siistimmän sanavalinnan, paremman kieliasun ja oikeinkirjoituksen puolesta. Asenteesi on jokseenkin sama.
Onko Sinulla sittenkin hieman heikko itsetunto; etkö olekaan ihan varma, että olet niin pätevä, jollaisena mielelläsi esiinnyt, kun tällainen sinänsä alallaan kantapeikkona, rauhanturvajana, isännöitsijänä ym. ihan arvostettu ammattimies, mutta historiantutkijana täydellinen diletantti – kuten jo edellä olen myöntänyt – saa Sinut noin hermostumaan ja käyttäytymään nimittelyinesi kaikkea muuta kuin sivistyneesti.
Puhemies Paavo Lipponen sai Juhani Suomen hermostumaan niin, että tämän sivistys osoittautui hyvin pinnalliseksi, kun se karisi niin täydellisesti pois Suomen vastineessa, jossa hän käyttäytyy maisteri-nimittelyineen kuin pahainen pikkupoika. Sinä ilmeisesti koet minut itsellesi yhtä kovaksi vastustajaksi kuin Suomi Lipposen, ja käytöksessäsi tapahtuu sama ilmiö. Olisikohan ollut itsetunnollesi hyväksi, jos olisit pysynyt Aku-ankassa? Tarkoitan ihan sitä alkuperäistä, enkä mitään Ankkalinnaa ja lajien syntyä.
Aloitetaanko alusta?
Asioiden summaaminen siten, että kuvitellaan Juhani Suomen ensin puolustelleen Kekkosen idänpolitiikkaa ja nyt haukkuneen Koiviston sisällöltään samaa politiikkaa on näinä päivinä yleinen väärinymmärrys.
Juhani Suomen sanoissa ei ole mitään sisäisesti ristiriitaista. Ristiriitaisuudet syntyvät kun arvottavia määreitä päälleliimataan siihen mitä hän on esittänyt. Koska tämän näkeminen edellyttää sekä verbaalista että alyllistä erittelykykyä, en käynyt asiaa sinulle enemmälti selittämään. Käytin sinua vain esimerkkinä yleisestä väärinymmärryksestä.
Sorry, että tein näin, mutta asenteellisuutesi on esimerkillistä ja sitä on houkuttelevaa myös käyttää esimerkkinä. Tavallaanhan taas kerran todistat ykkösmotiivisi. Historiankirjoittamisessa ei kuitenkaan henkilökohtaisilla sympatioilla tai antipatioilla pitkälle pötkitä, ja jos asiat otetaan asioina, päädytään siihen mistä aloitettiin.
Otat itse esiin asenteellisuudeen. Juhani Suomi tutkijana on hyvä esimerkki siitä, mitä asenteellinen tutkimus tuottaa tuloksena.
Kun siihen liittyy vielä turhautuminen omien urasuunnitelmien kaaduttua, on lopputulos aivan muuta kuin tiedettä. Suomen tapa tulkita sanoja ja tapahtumia on ainutlaatuista.
Minulla on asiaan aivan päinvastainen kanta. Olen sitä mieltä, että Kekkonen on historiankirjoitukselle aivan poikkeuksellinen haaste. Niin poikkeuksellinen, että on perusteltua noudatettaa aivan erityistä poikkeusjärjestelyä, jotta myöhemmälle historiankirjoitukselle taattaisiin mahdollisimman laajat ja kantavat lähtökohdat. Ja on aivan erinomainen asia se että Jihani Suomi pystyy kirjoittamaan Kekkosen henkilöhistorian mahdollisimman sisäistyneestä näkökulmasta. Tämän sisäistyneen aikalaisnäkökulman dokumentointi on erittäin keskeistä, ja siksi mitään historiankirjoituksen kannalta kielteistä ei Juhani Suomen työhön liity. Hänen kriitikkonsa ovatkin tyypillisesti niitä, joilla on oma poliittinen - ja kuten Lipposen tapauksessa jopa valtapoliittinen - lehmänsä ojassa, ja jotka ovat valmiita uhraamaan historiallisen totuuden päästäkseen mässyttämään omia liemiään omien intohimojensa sumennuksessa.
Kekkosen irrottaminen henkilöksi aikalaispolitiikasta/historiasta on iso virhe. Esittämälläsi tavalla vain natsit olisivat saaneet tutkia Hitlerin aikaa.
Päinvastoin. Kekkosen sitominen aikalaistaustaan ja -tuntoihin voi tapahtua vain noudattamalla historiankirjoituksessa sellaista marssijärjestystä kuin nyt on noudatettu. Näin myös myöhemmälle kritiikille, sikäli kun kritiikkiä yleensä tutkimukseen kuuluvana näkökulmana pidetään, jää paremmat mahdollisuudet. Kriittisyyshän yleensä tuppaa tuomaan mukanaan kontrafaktuaalista jossittelua, joka taas antaa tilaa kaikenlaiselle harrastelijamaiselle intohimomaalailulle. Historiankirjoituksen tehtävä on kuitenkin ennen muuta selvittää mitä tapahtui ja miksi tapahtui niinkuin tapahtui, ja tällaista tarkoitusta toteutetaan pitkällä tähtäimellä parhaiten nimenomaan niin että rauhoitetaan Kekkonen siksi aikaa että sisäistyneestä nökökulmasta tapahtuva dokumentointi saadaan suoritettua.