Tulipahan nopeasti todettua, että masentuneiden ei kannata tänne kirjoittaa, koska täällä saa vaan näsäviisaita kommentteja ihmisiltä, jotka eivät tiedä masennuksesta mitään.
Tai korjaan. Ei "vaan". Saa täällä hyviäkin vastauksia, mutta yksikin "sun pitää vaan ottaa ittees niskasta kiinni" on liikaa masentuneelle. Ei jaksais kuulla vittuilua yhtään enempää.
Tai korjaan. Ei "vaan". Saa täällä hyviäkin vastauksia, mutta yksikin "sun pitää vaan ottaa ittees niskasta kiinni" on liikaa masentuneelle. Ei jaksais kuulla vittuilua yhtään enempää.
Vastaukset 12
Vanhimmat
yhden kirjoitukseesi.
otahan nyt häntä pystyyn vaikka hakaneulalla!
sun suhteellisuudentajus on mennyt. ota huomioon, että sä oot sairas ja mä en ole!
masentunut ihminen ei ole tyhmä heitä on joka yhteiskuntaluokasta. Teksistäsi saa sen kuvan kun vertailet itseäsi alkup. kirjoittajaan.
Ja tiedätkö todellakin, että olet terve ja, että tulet jatkossakin olemaan terve...? Jatkoja.
Sanoit viestissäsi jotain fiksuakin.
Kyllä, minä olen sairas. Vakavasti masentuntu. Sitä ei vain kukaan ota huomioon.
Pitäisi elää ja reagoida kuten normaali ihminen. Osata nostaa häntää ja kestää kaikki. Ei saisi suuttua, provosoitumisesta puhumattakaan. Sehän olisi ihan HULLUA.
...kyllä se lopulta taitaa olla niin nimenomaan että ittsetä se elämän halun on löydyttävä, ei sitä kukaan eteen tuo. Itsellä diagnoosina 6 vuotta "keskivaikea masennus" ,yksi suisidi yritys. Nyt elämä on hieman hymyillyt, koska potkin itseäni eteenpäin, sanon joka saatanan aamu että "perkele ämmä, ei tää maailma aina kaada paskaa niskaan" ja kas vain..mä hymyilen useammin kun jätin aivot narikkaan ja aloin elämään!!! Ei tämä toki helppoa ole.
Itsestä se paraneminen lähtee ja myös siitä, että tekee sen eteen töitä esim. terapiassa. Mutta pahinta, mitä masentuneelle voi sanoa, onse, että ota itseäs niskasta kiinni. Kun se ei onnistu, vaikka miten haluaisi! Se vaan syyllistää masentunutta lisää.
ihmiset ei tajua asiaa, mutta se on niiden ainut keino edes sanoa jotain.
Olet oikeassa siinä, että kaikki on pohjimmiltaan todellakin itsestä kiinni. Ei täällä kukaan voi elää ja ajatella toisen puolesta. Myös monet asiat ovat paljolti tahdonvoiman takana - kuten tapasi potkia itseäsi eteenpäin - ja niinhän se on, että jos jotain haluaa, sen eteen on tehtävä töitä.
Masentuneen ongelma onkin, tietyssä pisteessä eläessään, että ei jaksa. Ei kiinnosta tehdä töitä asioiden eteen. Jokainen ponnistelu tuntuu tyhjältä koska on kokenut pettymyksen niin usein. Ja vaikka välillä ihan oikeasti haluaisi tsempata ja potkia itseensä vauhtia, se ei aina onnistu, ainakaan pitkäksi aikaa. Alamäki on sen verran jyrkkä, että ote lipsuu hyvin helposti.
Ja se, että toiset kehoittavat nostamaan häntää pystyyn, tuntuu vittuilulta, koska kyllä sen tekisi jos vaan voisi. On hemmetti yrittänyt sitä sen sata kertaa, mutta kun se ei vain auta! Ei pysty!
Kun sisällä on tonneittan surua ja vihaa, on se saatava surra ja vihata pois ennen kuin pystyy tsemppaamaan itseään. Surutyölle ei vain tässä yhteiskunnassa anneta aikaa. Pitäs olla jo! Surua pidetään heikkoutena, eikä heikkous ole hyve. Pitäisi olla kova, tunteetonkin, itsekäs oikeissa mittasuhteissa ja osata olla välittämättä kaikesta. Tulee elää järjellä, ei tunteella, näin minusta tuntuu.
Mutta ennen kuin ihminen pystyy kovettamaan itseään, siihen saakka tarvitaan toisten tukea, sitä kuuluisaa olkapäätä joka jaksaa ymmärtää ja jaksaa olla läsnä. Jos sitä ei ole, ei elämässä ole mitään muutakaan.
Järjellä eläminen ei satuta ja tuo suojakuoren. Mutta jokaisen ollessa persoona, niin itse en ainakaan pysty elämään ilman tunteita. Se on vitsaukseni ja myös onneni.
Ei ole aivan kaukaa haettu hokema. "Tunnen, siis elän".
että saat tuollai ikävällä asenteella, hyvin onnisttuu sultakin provosoituminen
Eikös ne terapeutiksi sano aivan saman asian. Tosin ehkä hieman erilailla. "Ensin pitää tulla toimeen itsensä kanssa ja sitten vasta voi alkaa elämä... itseään ei saa ehdollistaa ja toiseen rakastuminen ja ikävöiminen on lapsellista toimintaa".
Itse en ainakaan purematta niele tuotakaan ja jos masentuneena voisi ottaa itseään niskasta kiinni, niin olisihan se hyvä. Olisiko masentuneelle parasta lääkettä raha? Se toisi ainakin mahdollisuuksia.
ei mun terapeutti ainakaan tuollaisia puhu. Kyllä tässä eletään ja halutaan kuolla ,rakastetaan, tunnetaan ja kamppaillaan -kaikkea yhdessä ja välillä erikseen. Ja nimenomaan rakkaiden tuki on terapeuttini mielestä tärkeä juttu.