Pääsisinkö pois, jos kiltisti pyytäisin?

-Mustaa, ähisin itsekseni penkoessani sekaista vaatekaappiani. Oli hämärää, koska olin herätessäni sytyttänyt vain kaikki löytämäni kynttilät huoneeseeni valaisemaan pimeän talven aamua, sen sijaan, että olisin sytyttänyt tavallisen kattolampun, niinkuin yleensä. Tänään halusin erottua, siksi pukisin päälleni vain mustaa.Tunsin oloni ahdistuneeksi, tunsin olevani kivi, kaktuksenkukka, tunsin olevani sade, niinkuin yhdessä kirjassa. En kuulunut, tänne, en tähän maailmaan. Puoli kahdeksalta alkaisi ensimmäinen tunti uudessa koulussa. Jotenki harmitti, että jouduin vaihtamaan koulua kesken lukuvuoden, mutta toisaalta minua innosti, ettei kukaan tuntisi minua entuudestaan. No, ei minua kukaan edellisessäkään koulussa tuntenut. Minua ei tuntenut kukaan.En tuntenut minäkään.
Kello oli varttia yli kuusi, kun vihdoin olin haalinut kasaan mielestäni suhteellisen katu-uskottavat vaatteet, joilla herättäisin uuden koulun oppilaissa ehkä mielenkiintoa ja pelonsekaista kunnioitusta. Varsinkin, jos kiinnittäisin huomiotani tänä aamuna meikkiin. Se sai minun lapsen kasvoni vanhemmiksi ja se sai oloni varmemmaksi. Se peitti minut. Se peitti minun sisimpäni. Silloin ei tarvitsisi olla oma itsensä.
En tiedä, miksi olin päättänyt pukeutua mustiin. Ehkä kerjäsin huomiota. Ehkä.
Riisuiduin, menin suihkun alle ja laitoin hanan päälle. Tunsin, miten lämmin vesi hiveli vielä yö-unesta tokkuraista ihoani. Olisin voinut olla siinä ikuisuuksiin, vain olla ja antaa veden valua pitkin kehoani. Heräsin todellisuuten, vasta kun isosiskoni huusi suihkunoven takaa, että hänenki pitäisi päästä vielä tällä vuosituhannella suihkuun. Pesin vielä pikaisesti kahteen kertaan sysimustat hiukseni, jotka edellis-viikolla olin värjännyt. Ihmettelin äidin reaktiota, koska hän ei ollut huomatakaan hiusteni uutta väriä. Avio-ero oli ollut hänelle suuri asia. Niin se oli ja on edelleen minullekkin. En vain osaa näyttää sitä, että kärsin.
Katsoin itseäni peilistä, tämä kelpaa, vakuuttelin. Rajasin vielä jäänsiniset silmäni mustalla, en laittanut vahvasti, mutta niin että sen huomaisi. Harjasin jo valmiiksi tummat ripseni ja peitin kasvoni vaalean heleällä puuterikerroksella. Lopuksi rajasin huuleni ja täytin ne syvän ruusunpunaisella huulipunalla. Loistavaa, näytin ainakin kaksi vuotta vanhemmalta. Päälläni minulla oli mustat samettihousut, löydetty mummon vintiltä, äidin vanhat. Ne olivat upeat. Valkoinen kauluspaita, paidan kohdalla päätin kiertää musta-linjaisen vaatetuksen täydellisesti. Paitaa korosti musta kravaatti, jonka olin löytänyt kirpputorilta. Suihkutin vielä äidin joulunpyhinä antamaa muskotin tuoksuista hajuvettä, jonka tuoksu sai minut leijailemaan maan ja taivaan välimaastoon. Jalkaani survoin Converse-merkkiset tennarit, jotka myös kirpputorilta peräisin. Takki ja kaulahuivi löytyivät koristani, eteisestä, jotka nekin olivat tumman puhuvia. Ulkona vihmova tuuli riuhtoi lumihiutaleita pitkin tummaa taivasta, jonka väri sai minut tuntemaan kylmiä väreitä. Nautin siitä rauhallisuudesta, joka vallitsi minun kävellessäni kouluun. Jännitys oli lauennut jo aikoja sitten, niin lumoava oli tuo tammikuinen pakkasaamu. Ohitin vanhan keksiaikaisen kivikirkon, jonne päätin pistäytyä heti koulun jälkeen. Matkan varrella oli paljon kirjavia taloja, joiden ikkunoissa loistivat joulukyntteliköt ja -tähdet. Ne eivät sopineet mielestäni tunnelmaa.
Jo kaukaa kaikui koululaisten huokailevat äänet, jotka eivät millään olisi sopeutuneet taas koulu-elämään. Nyt tunsin, kuinka jännitys palasi omalle paikalleen. Sisälläni kuohui.
Koululaitos oli yhdistetty ylä-ja ala-aste, joten pihalla oli lapsia ja nuoria kuin tähtiä illalla, kun lumisade on juuri lakannut. Kaikilla oli hyvin kirjavat ja toisiinsa sulautuvat vaatteet, sen huomasin aivan ensimmäiseksi. Vain minä erotuin. Nyt en enää tiennyt, oliko se hyvä vai huono asia, sillä kun kävelin koulun mäkeä ylös, kaikki jotka ohitin kääntyi katsomaan minuun päin. Heti mäen päälle päästyäni, pysähdyin tako-rautaisen aidan viereen ja jäin seisoskelemaan siihen nojaten. Niinkuin minä olisin kuulunut siihe, ja niinkuin minä olisin siinä aina ollutkin. Silmäilin hiusteni lomasta pihan väkeä; pikkulapset osoittelivat, isoimmat pilkkasivat minulle ääneen. Minä en välittänyt, tätähän toisaalta halusinkin. En minä tarvinnut ystäviä. Eihän minulla ollut heille muuta tarjottavaa, kuin joku toinen ihminen, joka en ollut minä, vaan se oli jokin, kuin suojanaamio. Kukaan ei tuntenut sitä oikeata ihmistä, joka olin aito minä, mutta ei ollut väliäkään.
Kellot soi.

***********************
Anteeksi kirjoitusvirheet :)
Palautetta haluaisin, mieluiten rakentavaa ja sanokaa jos haluatte, että laitan jatkoa tulemaan ;D