Sivusilmällä huomaan sinun katselevan. Hetkeksi iskee paniikki, sitten saan itseni rauhoitettua. "Ei tuo varmaan ollut mitään, unohda!" Keskityn siihen, mitä olen tekemässä ja yritän olla, kuin et siinä olisikaan. Sitten muistan ne vihjaukset. Jään pohtimaan olitko tosissasi...toisaaltaan, ei sellaisa heitetä edes vitsillä. En tahdo rohkaista, enkä tahdo olla oikeassa, mutten osaa olla inhottavakaan. Ja kuinka sinulle edes pystyisi?
Olemme kaksin. Kieli keskellä suuta etenen. Yritän pitää jutut vaarattomilla vesillä ja toivon muuttuvani silmissäsi epämiellyttäväksi. Selviän kuin selviänkin tilanteesta. Vaikka en ole ihan varma, tarvitseeko minun edes selvitä. Tekisi mieli kysyä missä mennään, mutta en uskalla, sillä pelkään sinun ymmärtävän minut väärin.
Nykyisin en edes uskalla kunnolla katsoa sinua, koska pelkään näkeväni jotain sellaista katseessasi, jota en siellä halua olevan. Yritän suhtautua sinuun niin neutraalisti kuin vain toiseen ihmiseen voi.
Onneksi aika tekee tehtävänsä, ennemmin tai myöhemmin. Ja onhan mahdollista, että olen kuvitellut kaiken. Pelaan silti varman päälle.
Olemme kaksin. Kieli keskellä suuta etenen. Yritän pitää jutut vaarattomilla vesillä ja toivon muuttuvani silmissäsi epämiellyttäväksi. Selviän kuin selviänkin tilanteesta. Vaikka en ole ihan varma, tarvitseeko minun edes selvitä. Tekisi mieli kysyä missä mennään, mutta en uskalla, sillä pelkään sinun ymmärtävän minut väärin.
Nykyisin en edes uskalla kunnolla katsoa sinua, koska pelkään näkeväni jotain sellaista katseessasi, jota en siellä halua olevan. Yritän suhtautua sinuun niin neutraalisti kuin vain toiseen ihmiseen voi.
Onneksi aika tekee tehtävänsä, ennemmin tai myöhemmin. Ja onhan mahdollista, että olen kuvitellut kaiken. Pelaan silti varman päälle.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Kirjoitit että onneksi aika tekee tehtävänsä. Itsekin luulin niin, mutta ei tee!
Minulla tätä on kestänyt vuosikausia, huokaus. Tuntuu että muuttuu vaan syvemmäksi. Odotan vaan aloitetta. Itsestäni kun ei ole aloitteen tekijäksi, on liian paljon menetettävää!
Kirjoituksesi oli tosiaan kuin suoraan ajatuksistani. Viiltävä kaipuu toisen ihmisen läheisyyteen, mutta se on mahdotonta... Tai luulen sen olevan. En uskalla sanoa mitään, jottei toinen saa väärää käsitystä siitä mitä yritän sanoa...
Minä kehoittaisin unohtamaan ja tekemään asialle jotain (eli lopettamaan se haihattelu) niin ettei minun tarvitsisi suhtautua häneen niin varauksella eikä keksiä tekosyitä sille, miksi en halua hänen kanssaan joutua kaksin. Kohta kaikki epäilevät katseet...kohdistuvat minuun.
Enkä jaksa enään miettiä, mitä suustani päästän, etten anna väärää kuvaa tai rohkaise. Enkä jaksa miettiä jokaista vetoani tai tekoani tarkkaan. En jaksa kartella häntä ja yrittää näyttää samalla normaalilta ja luontevalta. En jaksa myöskään pakoilla hänen katseitaan ja vaikuttaa epäkohteliaalta...puhuessani seinälle, milloin sanat on tarkoitettu hänelle.
Samalla käskisin häntä muuttamaan ulkonäköään, enemmän epämiellyttäväksi ;) ja käytöstään myös..
suoraan keskusteleminen voisi auttaa? Ja minä ainakaan en jaksa enää tuollaista "pelailua", että tarvitsisi miettiä, mitä tekee ja mitä sanoo. Menee elämä turhan monimutkaiseksi kyräilyksi. Keep it simple, it's only life:)
Tuo teksti on kuin suoraan minulle tarkoitettu... auh!
Totta, saattaisit nähdä katseessani jotain mitä et halua. Sisimmässäni ymmärrän kyllä, että meistä ei voisi ikinä tulla mitään, mutten silti voi olla elättelemättä haaveita. Tuskin kuitenkaan koskaan tekisin asialle mitään, joten siinä mielessä olet kyllä "turvassa".
Otan suosiolla pari perääntymisaskelta. Aika tekee tehtävänsä, ja jos olet jo ratkaisusi tehnyt, ei minulla liene muuta vaihtoehtoa kuin pysytellä riittävän etäällä.
Tälläistähän tämä juuri on. Itse olen elänyt jonkinlaisessa suhteessa työkaverin kanssa, mutta teimme sen ratkaisun, että parempi lopettaa, koska molemmilla on puolisot ja perheet.
Sydän pakahtuu tuskasta, enkä tiedä, että miten selviän töissä, kun kohtaamme. Vaikka järjellä ajateltuna tiedänkin, että tämä on ainoa oikea ratkaisu, niin silti tuntuu ihan helvetin pahalta, koska tämä ihminen on minulle niin läheinen ja tärkeä ja haluaisin häneltä paljon muutakin, kuin pelkää ystävyyttä. Toisaalta tuntuu väärältä uhrata oma onni läheisten vuoksi, mutta tässä vaiheessa elämää ei ole oikein vaihtoehtoja. Tiedän että tälle "salarakkaalleni" tilanne on yhtä vaikea ja hänkin on ihan rikki.
Toivoisin, että hän muuttuisi epämiellyttäväksi moukaksi, helpottaisi omaa irrottautumistani hänestä. Tiedän kuitenkin, että joudun kohtaamaan saman ihanan ihmisen, jonka sydän on kultaa! Voi miten epäreilua kaikki onkaan!