Eroahdistus ja masennus

Tein sitten niin tyhmästi että rupesin seurustelemaan miehen kanssa joka erosi kesän alussa. Jotain kymmenen vuotta se sen exänsä kanssa heilui ja hänen, perheensä ja ystäviensä mukaan ei mikään kauheen kiva tyyppi tää exä. Ei pitänyt kämpästä huolta vaikka istui kaiket päivät himassa. Ei pitänyt lapsista huolta, miehen hommia noi. Pettämistä jne. Rahat kyllä kelpas. Lapsia 2 tosta avoliitosta. Muija teki aloitteen lähtöön ja pyöritti siinä vielä jotain toista miestä samalla. Mies oli sitä mieltä että aivan sama vaikka erottaisiin kun ei ole exää rakastanut ainakaan vuoteen.

Erosta meni aikaa yli pari kuukautta ja sitten hirveellä ryminällä lähti tää meidän juttu etenemään. Mies oli todella innoissaan musta ja sanoi melko pian rakastuneensakkin. Ja koska vietin sen luona tosi paljon aikaa, tuli puhetta siitä että jos muuttaisin sen luokse. Varmistelin asiaa monta kertaa että onko se ny ihan varma asiasta ja oli se sitten nii-in rakastunut ja niiiin varma kun ei oo koskaan ollu niin hyvä olla kun mun kanssa jne. No, mä olin tietysti samaa mieltä. En ole vuosiin jos millonkaan ollut niin rakastunut enkä koskaan yhtä varma kenestäkään. Ja aina halunnut asua itsekseni. Mutta nyt tuntu että nyt löyty se sielunkumppani. Tää olis nyt tässä. Sitten sille iski kai jokin eroahdistus. Jotain varmaan epäonnistumiseen ja huonommuuden tunteeseen liittyvää. Hän kokee kai olevansa vastuussa ihan kaikkien hyvinvoinnista. Mun paha mieli oli sille elämää suurempi järkytys ja lapsen itku tai kiukuttelu oli ihan maailman loppu. Kauhee stressi lasten hyvinvoinnista jne. Kun exän kanssakin vaan joutui riitelemään kokoajan ja hän halusi että tulis toimeen lasten vuoksi.

Viimeaikoina se on ruvennu puhumaan siitä kuinka pelkää että masentuu ja että mitä jos ei jaksakaan ja mitä jos tulee ihan tunteettomaksi. Nyt sitten tilanne on se että pari viikkoa sitten sanoi rakastavansa tosi tosi paljon ja uskoi kaiken meneveän hyvin ajan kanssa ja nyt sitten ei kuulemma tunne enää mitään ketään muita kohtaan kun lapsia. Ei rakasta ja haluaa olla yksin. Tosi itkuinenkin se on ollu ja puhuu ettei mikään tunnu miltään ja on tyhjä olo eikä millään ole mitään väliä. Vain lapset.

Multa tietysti on nyt menny kämppä alta, tai se pitää kohta saada tyhjäksi ja majailen siellä sen aikaa kun voin. Niin että mitä helvettiä? Voiko tunteet kadota noin vaan? Vai olinko koskaan mitään hänelle ollutkaan? Sentään oltiin tavattu molempien vanhemmat ja sisarukset ja kaikkea. Puhuttu tulevaisuudesta, että mitä siltä haluaa ja mitä suhteelta haluaa ja kaikki ollu niin selvää, että hitto tässä on tää ihminen kenen kanssa voisin elää lopun elämääni. Ja nyt ei mitään?! Silti se tässä yks yö halusi jutella mun kanssa puhelimessa ja puhui itkuisella äänellä siitä että kukaan muu ei välitä kun minä ja helpottaa vaan kun kuulee mun äänen ja ehkä nukahtaa kun kuuntelee mun ääntä ja menee nukkumaan siihen kohtaan missä minä nukuin viime yön. Ja sitäkin sanoi että olisi halunnut sen jatkuvan mitä meillä oli. Mutta kun sanoin että olen tässä, hän sanoi että hänen täytyy ensin selvittää asiat. Ja olin puhelimessa niin kauan kunnes kuulin että se kuorsasi. Sitten taas seuraavana päivänä. "En tunne mitään ketään kohtaan, mikään ei tunnu miltään, ei ole mitään"

Oon aika hajalla. Mulle kaikki oli niin selvää. Oon lisäksi itkenyt niitä lapsia kun oon vähän kiintynyt niihin, etenkin siihen nuorimmaiseen. Mulle tulee ikävä sitä kuinka ne aina juoksi mun syliin kun tulin kotiin ja kuinka se pienimmäinen silitti mun hiuksia ja kasvoja mun sylissä ja napitti mun silmiin ihan nenä nenässä kiinni ja höpötti hassuja ja toisteli mun nimeä. Tää kaikki voi olla haitaksi niillekkin?

Ensiksi olin hänen hyvinvointinsa takia huolissani ja hajalla ja nyt heräsin huomaamaan että munkin tilanne on ihan vitun perseestä ja oon sitten seuraavaksi pari päivää vaan itkenyt sitä mun pahaa oloa. Hitto...heräsin tänä aamunakin ahdistuneen yön jälkeen ekana ajatuksena muuttolaatikoiden keskeltä että voi kun ei tarttisi täältä lähteä, kun kaikki muu on ihan sekaisin. Olisi edes jotain turvaa, kun olisi vaan voinut pitää tän kämpän, mutta uusi vuokrasopimus on jo tehty. On kun ei osaisi vieläkään käsittää mitä on tapahtunut ja miksi ja kenen syytä ja oliko tämä väistämätöntä vai olisiko asiat mennyt paremmin jos ei olisi kiirehditty? En tajua mistään mitään. Kukaan ollut vastaavassa tilanteessa? Oonko ollut vaan jokin lohduttaja? Oonko todellakin nyt vaan ilmaa?
Tää kirjotuskin on ihan perseestä. En saa siitä itekään selvää. Vittu et oon ollu tyhmä...