Hei? Koitteko lapsena olevanne vanhemmillenne ilo vai taakka? Lasten pitäisi saada kokea olevansa ilo itsessään, mutta kovin moni luulee olevansa taakka ja harminkappale. Minulle ei lapsena sanottu koskaan, että olen ilo ja minua rakastetaan itseni vuoksi. Niinpä luulinpitkään, että minun on aina tehtävä jotain erikoista, jotta vanhempani ilostuisivat ja välittäisivät minusta. Myöhemminkin olen yrittänyt ansaita ihmisten hyväksynnän ja välittämisen. Millaisia kokemuksia teillä on? Miten olette omille lapsillenne välittäneet sen, että iloitsette heistä, sanoin vai teoin. Entä oletteko varmistaneet, että vietinne on mennyt perille?
Lapsi, ilo vai takka?
kehra
3416
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Meillä puhutaan aika usein siittä kuinka onnellinen oli kun sain lapsen.
Juttelemme siittä ajasta kun odotin lastani ja sen vauva hetkiä,niin ja sitkaikkea muutakin kun lapsi on tullut isoksi.
Meillä on epäsäännollisen säännöllisesti äiti-tytär iltoja,niissä ostamme tiimarista tai jostakin muusta kaupasta toisillemme pienet lahjat ja syömme illalla jotain hyvää.Juttelemme katsomme telkkua ja kaikkea muutakin mukavaan vain minäjä lapseni.
Joskus käymme yhressä uimassa tai muuta mukavaa.
nukkumaan mennessä sanomme rakastan toisiamme.
Minusta koskaan ei sano liikaa että rakasaa lastaan tai jotain muuta henkilöä.
Minäkin tiedän, että lapsen pitää saada tuntea, että hän on rakastettu ja hänestä on iloa. Mutta mitä, jos vanhempi itse on niin stressaantunut ja väsynyt, ettei jaksa iloita oikein mistään.
Lapsi kyllä vaistoaa vanhemman tilanteen, mutta ei välttämättä ymmärrä sitä, vaan luulee että hänessä on joku vika, ettei hänestä tykätä.
Väsyneenä ei jaksa aina edes halata ja pitää sylissä lasta. Itsekin tarvitsisi jonkun, joka hellisi ja sanoisi, että kiva kun olet olemassa.
En muuten muista, että minua itseäni olisi lapsena paljon halailtu tai mulle sanottu, että minusta tykätään. Huolta minusta kyllä pidettiin. Hyviä hetkiä olivat ne kun katsottiin äidin kanssa yhdessä telkkaria ja sain olla äidin kainalossa. Mutta niitä hetkiä ei ollut monta.
Epäonnistumiset ja haukut muistan hyvin tarkkaan.Usein koin itseni hyvin epäonnistuneeksi ja tyhmäksi.Taisi olla oma äitinikin aika uupunut.
Minulla ei ole kummastakaan tunteesta muistikuvaa. Taisin olla vanhemmilleni mielestäni itsestäänselvä ja aika neutraali perheenjäsen. En ole koskaan ajatellut asiaa ennen tätä kysymystä. Olen kuitenkin tiennyt aina olevani rakastettu (johtuu tod.näk. sitten vanhempieni teoista kun ei sanoista, meillä ei r-sanaa käytetty).
Itse sanon lapsilleni joka päivä että rakastan heitä. Halaan paljon ja kerron että he ovat silmäteriäni ja arvokkainta mitä minulla on elämässäni. Tämä tulee aivan luonnostaan, koska olen itse niin tunteellinen ja haluan jakaa tunteitani. En ole siis mitenkään tunnevammautunut vaikka meillä kotona ei sillä lailla osoitettu rakkautta.
En ole koskaan tuntenut, että minun pitäisi tehdä jotain erikoista jotta vanhempani välittäisivät minusta. Mutta olen tuntenut aika voimakkaana joitain asioita mitä he eivät missään tapauksessa soisi minun tekevän, ja ollakseni tuottamatta heille pettymyksen olen jotenkin aina jättänyt sellaiset asiat tekemättä (tarkoitan siis suurempia elämänvalintoja, en bilettämistä alaikäisenä tai tupakanpolttamista). Eli jonkinasteista miellyttämistä meilläkin. Ei tosin rakkaudenkaipuun välittämää.