Yksin ollessain kaipaan hellyyttä, huolenpitoa, rakkautta ja toisen ihmisen läheisyyttä. Mutta uskallanko kuitenkaan heittäytyä vietäväksi, jos minua vastaan tulee ihminen, joka olisi valmis antamaan näitä asioita minulle!?
Pakko todeta että EN! Kun siipeensä on saanut monta monistuista kertaa on helpompi olla yksin kuin lähteä kokeilemaan ja yrittämään vaikka toinen puoli minusta haluaisiakin vallan muuta. Mistä siis rohkeutta saisin? Kuka minua ymmärtäisi, miten kauniin kuoreni alla kärsin!?
Päivänsäde
Pakko todeta että EN! Kun siipeensä on saanut monta monistuista kertaa on helpompi olla yksin kuin lähteä kokeilemaan ja yrittämään vaikka toinen puoli minusta haluaisiakin vallan muuta. Mistä siis rohkeutta saisin? Kuka minua ymmärtäisi, miten kauniin kuoreni alla kärsin!?
Päivänsäde
Vastaukset 5
Vanhimmat
No sanoisin, ettei tarvitse kiirehtiä mitenkään. Ehkä et ole henkisesti valmis vielä päästämään ketään niin lähelle. Ehkä kaipaat jotakin muuta ensin, kuten esim. luottamusta ja turvallisuuden tunnetta. Kannattaa tutustua ystävänä ja oppia tuntemaan hyvin ennenku siirtyy toiselle tasolle. Luottamus voi kasvaa hyvin hitaasti. On hyvä olla kärsivällinen. Jos sä kärsit sisäisesti, niin sinun täytyy ottaa selvää mistä se johtuu. Vasta silloin kun tiedät ja ymmärrät, niin voit tehdä jotakin asian suhteen.
Minäkin pelkään rakkautta. Haaveilen sitä yöt ja päivät kuten sinäkin, mutta tositilanne on toinen. Olen jo yhden tapaamisen (netti-tuttu), vaikka olikin ihana) perunut koska pelkäsin-.....
Minäkin olen miettinyt ja harkinnut tapaamista kun muutamat ovat pyydelleet, mutta sinä ja muutaman muun ystävättären esimerkki ovat osoittaneet kuinka pettyneitä ovat olleet ja petetyksi ovat tulleet. Ei se lisää ainakaan rohkeutta.
Kun on saanu turpiinsa liian varhain ja liian paljon... oppii läksynsä... Mutta onneksi! Tuon ei tarvitse olla ikuinen totuus. Sama pelko päästää toinen lähelle (koska en voinut luottaa, että kukaan todella voisi minua rakastaa opittuaan tuntemaaan ja seurauksena olisi hylkäys, jälleen kerran...). Vaikka sisin niin suunnattoman kipeästi kaipaa toisen läheisyyttä, hellyyttä, syliä. Niin, syliä! Itse sain avun terapiasta. Pitkästä! Mutta, Luojan kiitos, mulla oli onnea terapeutin suhteen! Silti terapia oli rankkaa työtä. Mutta se kannatti.
Kiitos lohduttavista sanoistasi. Minäkin olen joutunut hakemaan ulkopuolista apua, mutta rohkeutta en vain ole saanut. Tänäänkin itkin eräälle ystävälleni ja tajua kuinka pidän itseäni vankilassa vaikka minulla on avaimet ja lukko sisäpuolella. On vain helpompi katsoa kaltereiden takaa kuin kohdata ja kokea elämän kipu.