Minä kanssa niin yksinäinen ihmisrintamalla, ei ystäviä lainkaan,mies viikot tienpäällä leipää tienaamassa. Nuorimmainenkin lensi pesästä toiselle paikkakunnalle opiskelemaan. Syksyllä tuntui, että suorastaan "kuolen yksinäisyyteen". Valvoin öitä, surin nuorimmaisesta luopumista. Mutta pikkuhiljaa sitä ihminen sopeutuu siihen mitä elämä eteen tuo.
Mutta sitten piti alkaa kääntämään asiat oikein päin. Lapsi opiskelee omaa elämäänsä varten, oli annettava lähteä, pääsihän vanhempikin aikanaan. Mikä hätä tässä, minulla on maailman ihanin koira, joka kyllä kuuntelee minua aina kun vain tarvetta on. Antaa lohtua jo läsnäolollaan, on kaveria kenen kanssa lähteä kävelylle. vanha rakas kissani, ei tarvitse koskaan käydä yksin nukkumaan, aina on kaveri vierellä, kehräten se käpertyy kainaloon, sydän tulvii rakkautta, Kisumisun vierellä kehrätessä. Niin ja on sitä sitten nuorimmaisen kalakatraskin vielä "riesana". Kun ei ole mitään muuta, kummasti rentouttaa kun vain on ja katselee kalojen rauhallista olemusta.
Ja mikä tässä parasta olen saanut tutustua itseeni ihan kunnolla, on ollut aikaa miettiä, kuulostella. Ja tämä aika mikä minulla on viikolla, on minun omaa aikaa, elän ne hetket vain itselleni. Sitten kun viikonvaihde koittaa, olen pirteänä, onnellisena perheeni ympäröimänä, nautin joka minuutista.
Niin, loppujen lopuksi ei minun elämäni taidakkaan olla niin yksinäistä kun itse aina ajattelen. Vaikka välillä toki kaipaankin ihmisystävääkin rinnalle, kenen kanssa hörppiä kahvia ja jutellla ihan mistä vaan...
Rakkautta ja iloa kaikille!
Mutta sitten piti alkaa kääntämään asiat oikein päin. Lapsi opiskelee omaa elämäänsä varten, oli annettava lähteä, pääsihän vanhempikin aikanaan. Mikä hätä tässä, minulla on maailman ihanin koira, joka kyllä kuuntelee minua aina kun vain tarvetta on. Antaa lohtua jo läsnäolollaan, on kaveria kenen kanssa lähteä kävelylle. vanha rakas kissani, ei tarvitse koskaan käydä yksin nukkumaan, aina on kaveri vierellä, kehräten se käpertyy kainaloon, sydän tulvii rakkautta, Kisumisun vierellä kehrätessä. Niin ja on sitä sitten nuorimmaisen kalakatraskin vielä "riesana". Kun ei ole mitään muuta, kummasti rentouttaa kun vain on ja katselee kalojen rauhallista olemusta.
Ja mikä tässä parasta olen saanut tutustua itseeni ihan kunnolla, on ollut aikaa miettiä, kuulostella. Ja tämä aika mikä minulla on viikolla, on minun omaa aikaa, elän ne hetket vain itselleni. Sitten kun viikonvaihde koittaa, olen pirteänä, onnellisena perheeni ympäröimänä, nautin joka minuutista.
Niin, loppujen lopuksi ei minun elämäni taidakkaan olla niin yksinäistä kun itse aina ajattelen. Vaikka välillä toki kaipaankin ihmisystävääkin rinnalle, kenen kanssa hörppiä kahvia ja jutellla ihan mistä vaan...
Rakkautta ja iloa kaikille!
Vastaukset 2
Vanhimmat
normaali kuvio on se, että aikuistuvat lapset lentävät pesästä. olen jo aikuistunut lapsi, mutta asun yhä vanhempieni kanssa. tämä yksinäisyys ottaa niin koville, että siiville nouseminen tuntuu pelottavalta, jopa mahdottomalta tällä hetkellä.
olen paljolti samassa tilanteessa kuin tuo ensimmäinen kirjoittaja...mutta ikä ei ole koskaan este ystävyydelle.olen jäämässä pois työelämästä..kylläkin nuorempana kuin normaalisti,työni laadun vuoksi..teen nuorisotyötä...minulla on perhe..jossa löytökissa kotona kanssani..ja haaveilen akvaariosta,koska löytölapseni ei halua koiraa eikä toista kissaa..itse koen,että on paljon mielekkäitä juttuja,joita haluan ja voin tehdä,mutta kirjoittamisen vuoksi haluaisin vanhanajan kunnon paperi kirjeen..saisin piirtää ja uikuttaa,,lähettää valokuvia jalaittaa tarroja..onko mahdollista löytää sellaista ystävää ajatusten vaihtoon..olennaiset asiat ja syvempien asioitten miettiminen kiinnostaa..mutta huumori on pohjana olemmassaololle...jos niin..postia [email protected]ös tämä nuorempi painos..oma lapseni on kokenut juuri saman ja nyt uskaltanut siivilleen...