Eronneet!

Ajattelen samoin. Kuitenkin voin kokoajan huonommin ja kun tulee taas riitaisa vaihe olen niin väsynyt etten jaksa organisoida eroa.

Pelottaa kuitenkin että vierähtää 10 vuotta ennen kuin ryhdistäydyn ja kadun "hukkaan" mennyttä aikaa. Haluan kuitenkin joka tapauksessa vielä toisenkin lapsen mutta aikaa ei ole loputtomiin, täytän tänä vuonna 32. Mies ei halua toista lasta (edellisestä liitosta on jo kaksi ennestään). Toisaalta vaikka erottais ei ole sanottua että löytäisin miehen jonka kanssa molemmat haluttais lapsi.

Lapsen saaminen ei ole kuitenkaan ainut syy miksi haluan erota, muitakin on aivan loputtomiin, ne eivät vain ole sitä laatua (esim. alkoholismi, väkivaltaisuus) että olis pakottava ja kiireellinen tarve lähteä. Niinpä sitä vetkuttelee ja salaa ehkä toivoo että kaikki muuttuis vielä paremmaksi vaikka tietää ettei tämä tästä enää muutu.

Mistä sitten tietää milloin on aika pakata tavarat? Sydän ei sitä kerro, sillä tunteet on monenkirjavat eikä mitään mustavalkoisia totuuksia ole.

anna kirjoitti:

Ajattelen samoin. Kuitenkin voin kokoajan huonommin ja kun tulee taas riitaisa vaihe olen niin väsynyt etten jaksa organisoida eroa.

Pelottaa kuitenkin että vierähtää 10 vuotta ennen kuin ryhdistäydyn ja kadun "hukkaan" mennyttä aikaa. Haluan kuitenkin joka tapauksessa vielä toisenkin lapsen mutta aikaa ei ole loputtomiin, täytän tänä vuonna 32. Mies ei halua toista lasta (edellisestä liitosta on jo kaksi ennestään). Toisaalta vaikka erottais ei ole sanottua että löytäisin miehen jonka kanssa molemmat haluttais lapsi.

Lapsen saaminen ei ole kuitenkaan ainut syy miksi haluan erota, muitakin on aivan loputtomiin, ne eivät vain ole sitä laatua (esim. alkoholismi, väkivaltaisuus) että olis pakottava ja kiireellinen tarve lähteä. Niinpä sitä vetkuttelee ja salaa ehkä toivoo että kaikki muuttuis vielä paremmaksi vaikka tietää ettei tämä tästä enää muutu.

Mistä sitten tietää milloin on aika pakata tavarat? Sydän ei sitä kerro, sillä tunteet on monenkirjavat eikä mitään mustavalkoisia totuuksia ole.

Lue lisää

mahdollista että voisitte asua erillänne jonkun aikaa.Siinä sitten saisitte miettiä ja kuulostella tuntojanne ilman mitään lopullisempia prosesseja.Pieni "time out" selvittää pääkoppaa kummasti ja koska olemme täällä vain kerran olemassa,niin
ei tuollaista ratkaisua ole sitten tehty paineessa hötkyillen vaan
kaikessa rauhassa.
tsemppiä

timppa kirjoitti:

mahdollista että voisitte asua erillänne jonkun aikaa.Siinä sitten saisitte miettiä ja kuulostella tuntojanne ilman mitään lopullisempia prosesseja.Pieni "time out" selvittää pääkoppaa kummasti ja koska olemme täällä vain kerran olemassa,niin
ei tuollaista ratkaisua ole sitten tehty paineessa hötkyillen vaan
kaikessa rauhassa.
tsemppiä

Lue lisää

Olemme olleet asumuserossa avoliitosta 13 kk ja yhteisiä lapsia on neljä emmekä ole vielä päässyt ratkaisuun...

Mietin tarkkaan päätöstäni ennenkuin eroamme, onko se kannattavaa ja tunnenko tarvetta jatkaa elämääni hänen kanssaan.

Välillä haluaisin jatkaa hänen kanssaan ja välillä en haluaisi.

Moni on sanonut että ottaisin hänet takaisin juuri lasten takia mutta eivät ole ajatelleet mitä MINÄ haluaisin.

Eivät lapset ole onnellisia jos vanhemmat eivät ole molemmat onnellisia. Sen verran tiedän että jos otan hänet takaisin, elämäni olisi onnetonta!

Keväämmällä ehkä kaikki näyttää toisin ja olen ehkä siihen mennessä päättänyt ja päästänyt lasteni isän piinan penkiltä ratkaisun osalta.

Huomenta !!
Olen miettinyt tota asumuseroa, mutta minne sitä muuttaisi..vuokrakämppiä ei saa millään tai sitten jos saa, pitää olla monenkuukauden vuokratakuu. Ja välttämättä sitä asumuseroa ei tarvii kuin kuukauden tai pari. Ehkä tekis hyvää ottaa vähän etäisyyttä ja katsoa onko ikävä miestä vai ei. Ja jos ei, niin silloin ei ole mitään syytä kyllä jatkaa. Elämä vaan menee pilalle. Silloin kun mulla menee himassa kaikki päin persettä, siitä kärsii kaikki. Töissä tiuskin ja en oikein pysty duunejakaan kunnolla tekemään, vaan mietin vaan kotitilannetta. Olemme yrittäneet että riitele kauheesti poikamme läsnäollessa, mutta väkisinkin sitä tulee sanottua jotain sellasta mistä toinen räjähtää samantien. Ja kyllä poikamme sen aistii (5 vuotta)että kaikki ei ole kunnossa. Elämä on vaan joskus niin vaikeaa. Ei tiedä mitä oikeesti edes haluu elämältä. Ja ei siinä toisten ohjeet paljon auta. Kun se toinen ei tiedä mitä mä haluun. Monet ystäväni sanovat että tee sitä ja tota. Mutta en välttämättä itse haluu sitä tehdä niin. En halua lähtee tästä suhteesta ovet paukkuen, joudunhan olemaan eron jälkeenkin yhteydesssä poikani isään.

Mutta anna....yritä kestää. Sä et ole yksin. Tässä samassa tilanteessa on todella monta. Ole ystäviesi kanssa. Niiltä saa tukea. Välillä menee hyvin ja välillä huonosti, mutta tämä on elämään ja elämä joskus satuttaa.

Doris -68 kirjoitti:

Olemme olleet asumuserossa avoliitosta 13 kk ja yhteisiä lapsia on neljä emmekä ole vielä päässyt ratkaisuun...

Mietin tarkkaan päätöstäni ennenkuin eroamme, onko se kannattavaa ja tunnenko tarvetta jatkaa elämääni hänen kanssaan.

Välillä haluaisin jatkaa hänen kanssaan ja välillä en haluaisi.

Moni on sanonut että ottaisin hänet takaisin juuri lasten takia mutta eivät ole ajatelleet mitä MINÄ haluaisin.

Eivät lapset ole onnellisia jos vanhemmat eivät ole molemmat onnellisia. Sen verran tiedän että jos otan hänet takaisin, elämäni olisi onnetonta!

Keväämmällä ehkä kaikki näyttää toisin ja olen ehkä siihen mennessä päättänyt ja päästänyt lasteni isän piinan penkiltä ratkaisun osalta.

Lue lisää

Jos tiedät jo etukätee, ettet olis onnelline ottaessas miehes takaisi, ni mix sit ottaisit??? Ei ainakaa laste takia kannat jatkaa yhes. Tai sitä mielt mä oon. Mu omat vanhemmat o eronnu, ku mä olin 7 (Sisaruksia oli 3 ja äiti ootti viel 5 lastaa) ja se oli kaikkie kannalt paras ratkasu. Tai no ei se kai mee isä mielest ollu, ku se yritti pitkää mee äitii takas, mut meiä laste ja äidi kannalt ainaki ainoo ja oikee ratkasu! Enemmä lapset siitä kärsii, jos vanhemmat jatkaa yhdes eivätkä oo onnellisia, riippue tietenki millasia ongelmia o...meil oli kuviois Kuningas Alkoholi ja lyöminen!

Ite oon ainaki tosi ilone/onnelline, et mee äiti teki ratkasunsa ajoissa, on sitä monta kertaa miettiny, mont kertaa oon jälkikätee miettiny, et miteköhä asiat ois, jos ne ois jatkanu yhes pitempää...ehkä toine ois mulla al ja toine kaltereide takan pahimmas tapaukses...mut elämä hymyilee joka tapukses, vaikken oo ollu missää tekemisis isäni kans reiluu 10 vuotee, ku se asuu ulkomail, mut onneks mul o maailma ihani ja rakastavi äiti, parempaa en vois toivoo. Toivottavasti must tulee joskus yht hyvä äiti omil lapsil.

Kerranha tääl vaan eletää, jatka matkaa eteenpäi lastes kans, jos siltä tuntuu, parempi nii ku jatkaa onnettomas liitos!!!

Vanessa kirjoitti:

Huomenta !!
Olen miettinyt tota asumuseroa, mutta minne sitä muuttaisi..vuokrakämppiä ei saa millään tai sitten jos saa, pitää olla monenkuukauden vuokratakuu. Ja välttämättä sitä asumuseroa ei tarvii kuin kuukauden tai pari. Ehkä tekis hyvää ottaa vähän etäisyyttä ja katsoa onko ikävä miestä vai ei. Ja jos ei, niin silloin ei ole mitään syytä kyllä jatkaa. Elämä vaan menee pilalle. Silloin kun mulla menee himassa kaikki päin persettä, siitä kärsii kaikki. Töissä tiuskin ja en oikein pysty duunejakaan kunnolla tekemään, vaan mietin vaan kotitilannetta. Olemme yrittäneet että riitele kauheesti poikamme läsnäollessa, mutta väkisinkin sitä tulee sanottua jotain sellasta mistä toinen räjähtää samantien. Ja kyllä poikamme sen aistii (5 vuotta)että kaikki ei ole kunnossa. Elämä on vaan joskus niin vaikeaa. Ei tiedä mitä oikeesti edes haluu elämältä. Ja ei siinä toisten ohjeet paljon auta. Kun se toinen ei tiedä mitä mä haluun. Monet ystäväni sanovat että tee sitä ja tota. Mutta en välttämättä itse haluu sitä tehdä niin. En halua lähtee tästä suhteesta ovet paukkuen, joudunhan olemaan eron jälkeenkin yhteydesssä poikani isään.

Mutta anna....yritä kestää. Sä et ole yksin. Tässä samassa tilanteessa on todella monta. Ole ystäviesi kanssa. Niiltä saa tukea. Välillä menee hyvin ja välillä huonosti, mutta tämä on elämään ja elämä joskus satuttaa.

Lue lisää

Seuraava ei ole neuvo vaan joukko omia kokemuksia. Erosta on nyt 13 vuotta. Alussa avioliitto oli tosi mukavaa. Oltiin paljon yhdessä ja silleen. Sitten asiat muuttuivat, minä muutuin ja vaimo muuttui. Seurasi normaalit jurinat ja riidat. Niitä on turha kerrata, ne on jokaisella omansa.

Pari vuotta meni kuitenkin eroa pähkiessä, etenkin omassa päässä. Soudin ja huopasin mielessäni, väliin olin varma, väliin emmin. Sitten kokosin itseni ja panin vaimon pihalle.

Upea tunne. Kukaan ei natkuttanut, kuinka huonosti hoidin lasten pyykinpesun, miten sekainen kämppä oli kun illan leikit oli leikitty ja mukulat nukkumassa. Ei tarvinnut selittää, ei pyydellä. Ei elätellyt turhia toiveita siitä, että vaimo hakisi lapset tarhasta kun tiesi, ettei niin käy.

Kaikki oli niin paljon helpompaa ja selkeämpää kun päätös oli tehty ja lusikat jaettu.

Kyllä kannatti. Nyt lapset on jo melkein aikuisia, niillä on ihan hyvät välit äitiinsä. En kadu avioliittoani mutten kadu eroakaan.

Asumuseroon en usko. Sekin on vaan asioiden roikottamista ja epävarmuuden jatkamista. Tästä poikki ja sitten eteenpäin, se systeemi toimi ainakin mulla.

Omassa lapsuudessani olin viikonloput mummolassa ja pari kertaa vuodessa isän luona eri kaupungissa. Se ei kuitenkaan haitannut vaan se kotona oleva tilanne; äidin miesystävät jotka joivat ja hakkasivat ja äidin levoton elämä.

Mummolassa ja silloin harvoin isän luona oli mukavaa ja rauhallista, joten en usko lasten kärsivän viikonloppuvierailuista niin paljon kuin jatkuvasta kyräilystä ja huonosta ilmapiirista.