Söin reilun vuoden ajan Efexor depotia. Vuosi oli ehkä aikuisuuteni parasta aikaa. Päätin kuitenkin lopettaa, koska halusin pärjätä ilman lääkettä ja viime päiviin asti luulinkin pärjääväni. Nyt yhtäkkiä, melkeinpä ilman varoitusta, elämäni tuntuu olevan pirstaloitumassa. Outo (tai ei nyt niin outo, kun on kerran jo ennen koettu) paha olo ja levottomuuden tunne valtaa mieleni. Levollinen uni kaikkoaa. Tämä kaikki, vaikkei mitään kauhean erikoista ole tapahtunutkaan.
Haluaisin kommentteja kohtalotovereilta. Mitä olette mieltä; pitäisikö alkaa napsimaan efejä (löytyy kaapista ja toki konsultoisin myös lääkäriäni) vaiko odottaa, että olo helpottuu? Toisaalta tunne ei ole vain tavallista v*****sta tai surua...
Kertoisiko joku myös mielipiteitä terapiasta? Itse kun en ole satunnaisia kertoja lukuunottamatta kunnon terapiassa käynyt, koskapa minulla ei ole ollut siihen varaa. Koska masennukseni syyt lienevät varhaislapsuudessa, ajassa josta minulla ei ole muistikuvia, ovat psykiatrit suositelleet minulle intensiivistä terapiaa, jonka kustannukset vastaisivat kuulemma auton hankintaa. Olen tietenkin siihen valmis, jos se on ainut tie onneen, mutta toisaalta pelkkä lääkekin jo auttoi niin hyvin. Luulin jopa, että lääkkeen aikaansaamat vaikutukset jäisivät pysyviksi, mutta koska niin ei nähtävästi ole, pohdin, voisiko terapia viedä masennuksen lopulisesti. Jos näin on, ei mikään rahasumma ole liian suuri (seikka, jonka jokainen masennuksen kokenut varmasti allekirjoittaa).
Toivoisin kovasti vertaistukea. Positiiviset kommentit saattaisivat piristää kummasti. Kyyniset kommentit voi jättää kirjoittamatta.
Haluaisin kommentteja kohtalotovereilta. Mitä olette mieltä; pitäisikö alkaa napsimaan efejä (löytyy kaapista ja toki konsultoisin myös lääkäriäni) vaiko odottaa, että olo helpottuu? Toisaalta tunne ei ole vain tavallista v*****sta tai surua...
Kertoisiko joku myös mielipiteitä terapiasta? Itse kun en ole satunnaisia kertoja lukuunottamatta kunnon terapiassa käynyt, koskapa minulla ei ole ollut siihen varaa. Koska masennukseni syyt lienevät varhaislapsuudessa, ajassa josta minulla ei ole muistikuvia, ovat psykiatrit suositelleet minulle intensiivistä terapiaa, jonka kustannukset vastaisivat kuulemma auton hankintaa. Olen tietenkin siihen valmis, jos se on ainut tie onneen, mutta toisaalta pelkkä lääkekin jo auttoi niin hyvin. Luulin jopa, että lääkkeen aikaansaamat vaikutukset jäisivät pysyviksi, mutta koska niin ei nähtävästi ole, pohdin, voisiko terapia viedä masennuksen lopulisesti. Jos näin on, ei mikään rahasumma ole liian suuri (seikka, jonka jokainen masennuksen kokenut varmasti allekirjoittaa).
Toivoisin kovasti vertaistukea. Positiiviset kommentit saattaisivat piristää kummasti. Kyyniset kommentit voi jättää kirjoittamatta.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Ja kuinka kauan siitä on? Jos on vieroitusoireita? Ja masennuksen syitä ei aina tiedetä. Mulla on ollut normaali lapsuus ja silti sairastin vaikean masennuksen, josta toipuminen vie vuosia. Itse olen käyttänyt Efeä yli kaksi vuotta välillä annosta laskien ja taas nostaen vasteen mukaan.
Kyllä mä suosittelen lämpimästi sulle terapiaa! Keskivaikeassa/vaikeassa masennuksessa pelkkä lääkehoito ei ole riittävä. Sanotaan jopa, että terapia ilman lääkkeitä on tehokas hoitomuoto, mutta mä kannatan molempia yhdessä.
Terapiassa mä opin tuntemaan itsessäni niitä piirteitä, jotka johtivat masennukseen ja opin -ja muistuttelen itseäni pitkään- reagoimaan toisella, ei-masentuneella tavalla.
Mun terapeutti on kognitiivisesti suuntautunut. Hän on koulutukseltaan psykiatrinen sairaanhoitaja, jolla on erityistason yksilöterapeuttikoulutus ja käy vaativan erikoistason koulutusta työn ohessa (saa nähdä nouseeko taksa sitten). "Tutustumiskäynti" terapeutilla mulla maksoi 50 euroa ja löysin heti sopivan. Mutta kannattaa käydä useammallakin ellei heti tärppää, että löytää ihmisen, jonka kanssa yhteistyö tuntuu luontevalta. Ja vertailla terapeuttien hintoja. Mä käyn Kelan maksamaa terapiaa kaksi vuotta 40 kertaa/vuosi eli kerran viikossa. Yksi käynti maksaa 60 euroa, josta itse maksan 23 euroa ja Kela loput.
Ja mä voin myöskin sanoa terapeutille avoimesti, jos hän sanoo jotain, mistä en pidä. Ja mä halusin nimenomaan terapiaa, jossa terapeutti ottaa myös kantaa ja antaa käytännön neuvoja, vaikka elämän tärkeät päätökset kuuluukin minulle ei terapeutille. Välillä terapian jälkeen on hyvä olo, joskus ne on vaan käyntejä, jolloin purkaa pahaa oloa ja joskus terapian jälkeen on hirveän ahdistunut, mutta se on merkki siitä, että nyt ollaan päästy asiaan, joka todella koskettaa. Terapia on kovaa psyykkistä työskentelyä, MUTTA KANNATTAA EHDOTTOMASTI!
Toivottavasti jaksoit lukea tämän tekstin.
Me ollaan päätetty voittaa masennus, eikö vaan :)
Kiitos sulle vastauksestasi. Lopetin efen käytön, koska alunperin aloitin sen paniikkihäiriöön ja ahdistukseen, jotka vuoden käytön jälkeen tuntuivat jääneen taakse. Nyt kuitenkin vuosia aikaisemmin koettu hoitamaton masennus tuntuu nostavan päätään. Olo on siis (muistaakseni) kurjempi kuin ennen efejä, mutta kutakuinkin samansuuntainen, kun silloin vuosia takaperin. Olenkin miettinyt, voisiko efen käytöllä ja sitten lopettamisella olla jotain tekemistä sen kanssa, että olo on nyt huonompi kuin vuosiin? Pysytköhän kärryillä...? Mietin siis, että josko efen lopetus laski serotoniinin aiempaa (tarkoitan siis aikaa juuri ennen efejä) alhaisemmalle tasolle. En tiedä. Joka tapauksessa aion aloittaa käytön uudestaan. Ja terapian pääsyn mahdollisuuden yritän selvittää jo tänään. Hitsi vaan, kun suositeltu terapia määrä/viikko taitaa huidella kohdallani jossain neljän kerran paikkeilla. Eli kallista "lystiä" tiedossa. Lisäksi hirvittää, kun luulen, että joudun koluamaan useamman terapeutin ennen kuin mätsää. Kiitos sulle :) Ja joo, kyllä me tää voitetaan!
En keksi mitään rohkasevaa kylläkään..mutta kokemuksistani voin kertoa.
Olen myös elänyt surullisen lapsuuden, kuolemaa ja hylkäämistä ja sairautta...
Masennuin 28-vuotiaana.Olen sen jälkeen ollut yhteensä 3 vuotta käyttämättä lääkkeitä, ja 15 vuotta käyttänyt niitä.Nyt syön efexoria 75 mg. annoksella.
Olen sen verran tyytyväinen lääkkeeseen, etten halua enää koskaan vaihtaa toiseen.Jos lopetan kokonaan, niin sitten lopetan.
Terapiaa kävin puoli vuotta, mutta ajauduin taloudellisiin vaikeuksiin sen myötä.Lopetin sitten kesken, kun pääsin kouluun.
Sain kirjoitettua 70-sivuisen stoorin lapsuudestani, ja terapeutti kerkesi puolen vuoden aikana käydä 15 sivua siitä läpi. En enää jaksanut, kun se terapia jämähti paikoilleen.
Sitten sen jälkeen olen vaan syönyt lääkkeitä.Terapiasta on 7 vuotta.
Oli kai siitä hyötyäkin, nimittäin siitä romaanin kirjoittamisesta.Terapeutti oli yksi tyhjän kanssa.
Olen nyt kääntämässä sivua elämässä eteenpäin. Olen tarpeeksi kai märehtinyt menneisyyttäni. Yritän nyt tehdä elämästäni mahdollisimman siedettävän näillä eväillä!!
Ainahan sen lapsuus painaa kupissa, mutta olen löytänyt siitä jotain positiivistakin jo.Olen 45-vuotias.
Aloitin sh-opiskelun syksyllä. Olen saanut itsetuntoa sen myötä lisää. Ehkä se elämä kirkastuu entisestään?!
Toivottavasti sinullakin!
Kertomuksesi oli mukava lukea ja varmaan antaa tulevaisuuden uskoa muille masentuneille, että aina on toivoa. Masennuksesta voi selvitä ja elämässä voi avautua uusia näkymiä. Koskaan ei saa antaa periksi. Onnea ja menestystä sinulle!