Heräsin kauheaan ahdistukseen, samoin eilen aamulla. Lähinnä huolettaa taloudelliset asiat.
Olen ollut sairaslomalla ja sittemmin kuntoutustuella 2002 vuoden alusta.
Tuloni ovat niin pienet, kun olen ollut huonosti palkatussa työssä, kylläkin n. 20 vuotta, mutta siltikin rahat eivät tunnu riittävän.
Olen elänyt yli varojeni, ihan tietoisestikin, tavaroiden ostaminen on jotenkin helpottanut oloa,vaikka olen tiennyt, että sitä ei voi jatkaa loputtomiin.
Nyt rahani ovat loppu, siis olen kuluttanut pienen "pesämunan", jonka vuosien varrella olen saanut kerätyksi.
Nyt ahdistaa se, että miten selviän. En saa nukutuksi, pelottaa tulevaisuus.
Töihinkään en jaksa vielä lähteä, varsinkaan entiselle työpaikalle, jossa minulla kuitenkin vielä virka.
Jäin sairaslomalle keskivaikean masennuksen ja ahdistusoireyhtymän takia. Lisäksi koin melkoisen henkisen romahduksen ja burn outin. Olin ihan loppu.
Minulla on ollut lapsuudessa traumaattisia kokemuksia: seksuaalista hyväksikäyttöä, minut yritettiin raiskata ja veljeni käytti minua hyväkseen. En voinut kertoa näistä kenellekään lapsena, en tiedä missä vanhempani olivat, tekemässä työtä varmaan, lapsi sai kasvaa yksin.
Niin tietenkin tällainen uhrius kertautuu ja kertautuu: koulussa kiusattiin, sielläkin olin yksin ja omituinen. Työelämässä minua ei arvostettu sielläkin jouduin kiusatuksi jne.
Jotenkin tuntuu, että jos lapsuudessa olisi ollut edes yksi ihminen, jolle oli voinut puhua tämä kierre olisi saatu pysäytettyä, mutta olin niin yksin.
Lisäksi perheeni oli ääriuskonnollinen, se vaikutti perheeni ilmapiiriin. Varsinkin äitini oli ankara ja etäinen. Isä ja äiti riitelivät paljon. Se ole ahdistavaa, olen siis ollut ahdistunut lapsuudesta asti.
Nyt olen intensiivisessä terapiassa, se onkin auttanut, vaikka se on ollut kyllä työvoitto, niin paljon siihen olen panostanut. Mitään ei saa ilmaiseksi.
Tuntuu niin kohtuuttomalta olla tässä asemassa, "puilla paljailla", ahdistaa niin miten selviän.Tavallaan uhrius jatkuu ja jatkuu, minulla ei todellakaan ole koskaan ole ollut samoja mahdollisuuksia kuin muilla, vaikka samaa minulta on vaadittu, kuin niiltä joilla on hyvät lähtökohdat. Tarkoitan siis työelämää.
Olen ajatellut lakata syömästä, minulla ei ole varaa siihen, mutta tämä jatkuva ahdistus ja huoli on pahinta.
En ole koskaan ollut parisuhteessa, en luota kehenkään ja olen keskimääräistä rumempi. Ulkonäköhän on naisen tärkein ominaisuus, toisaallta olen ollut niin hukassa ja tunne-elämältäni tasapainoton, että yhteiselämä kanssa ni varmaan olisi ollut mahdotonta.
Kiitos jos joku jaksoi lukea tämän. Kirjoittaminen kuitenkin jonkin verran helpotti oloa, nyt itken, itsesaäälistäkö vai mistä. en tiedä.
Olen ollut sairaslomalla ja sittemmin kuntoutustuella 2002 vuoden alusta.
Tuloni ovat niin pienet, kun olen ollut huonosti palkatussa työssä, kylläkin n. 20 vuotta, mutta siltikin rahat eivät tunnu riittävän.
Olen elänyt yli varojeni, ihan tietoisestikin, tavaroiden ostaminen on jotenkin helpottanut oloa,vaikka olen tiennyt, että sitä ei voi jatkaa loputtomiin.
Nyt rahani ovat loppu, siis olen kuluttanut pienen "pesämunan", jonka vuosien varrella olen saanut kerätyksi.
Nyt ahdistaa se, että miten selviän. En saa nukutuksi, pelottaa tulevaisuus.
Töihinkään en jaksa vielä lähteä, varsinkaan entiselle työpaikalle, jossa minulla kuitenkin vielä virka.
Jäin sairaslomalle keskivaikean masennuksen ja ahdistusoireyhtymän takia. Lisäksi koin melkoisen henkisen romahduksen ja burn outin. Olin ihan loppu.
Minulla on ollut lapsuudessa traumaattisia kokemuksia: seksuaalista hyväksikäyttöä, minut yritettiin raiskata ja veljeni käytti minua hyväkseen. En voinut kertoa näistä kenellekään lapsena, en tiedä missä vanhempani olivat, tekemässä työtä varmaan, lapsi sai kasvaa yksin.
Niin tietenkin tällainen uhrius kertautuu ja kertautuu: koulussa kiusattiin, sielläkin olin yksin ja omituinen. Työelämässä minua ei arvostettu sielläkin jouduin kiusatuksi jne.
Jotenkin tuntuu, että jos lapsuudessa olisi ollut edes yksi ihminen, jolle oli voinut puhua tämä kierre olisi saatu pysäytettyä, mutta olin niin yksin.
Lisäksi perheeni oli ääriuskonnollinen, se vaikutti perheeni ilmapiiriin. Varsinkin äitini oli ankara ja etäinen. Isä ja äiti riitelivät paljon. Se ole ahdistavaa, olen siis ollut ahdistunut lapsuudesta asti.
Nyt olen intensiivisessä terapiassa, se onkin auttanut, vaikka se on ollut kyllä työvoitto, niin paljon siihen olen panostanut. Mitään ei saa ilmaiseksi.
Tuntuu niin kohtuuttomalta olla tässä asemassa, "puilla paljailla", ahdistaa niin miten selviän.Tavallaan uhrius jatkuu ja jatkuu, minulla ei todellakaan ole koskaan ole ollut samoja mahdollisuuksia kuin muilla, vaikka samaa minulta on vaadittu, kuin niiltä joilla on hyvät lähtökohdat. Tarkoitan siis työelämää.
Olen ajatellut lakata syömästä, minulla ei ole varaa siihen, mutta tämä jatkuva ahdistus ja huoli on pahinta.
En ole koskaan ollut parisuhteessa, en luota kehenkään ja olen keskimääräistä rumempi. Ulkonäköhän on naisen tärkein ominaisuus, toisaallta olen ollut niin hukassa ja tunne-elämältäni tasapainoton, että yhteiselämä kanssa ni varmaan olisi ollut mahdotonta.
Kiitos jos joku jaksoi lukea tämän. Kirjoittaminen kuitenkin jonkin verran helpotti oloa, nyt itken, itsesaäälistäkö vai mistä. en tiedä.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Jaksoin lukea loppuun, miksi en olisi jaksanut..
Kerropa, mitä hyvää sinussa on, kaikissa on hyviä puolia, usein ulkopuolisen silmin hyvät ja huonot ovat tasapainossa. Joten hyvää on sitten myös aika paljon. Ja, jos nyt ajattelet, että ei ole, sinä olet väärässsä, sinun minäkuvasi on väärä silloin.. Olet varmaan uhri ja vie aikansa päästä itsesäälistä. Elämäsi on ollut rankkaa, mutta valoa tulee tunnelin päähän. Huomasin, että sitä taitaa ollakin jo vähän.. kerroit olleesi terapiassa ja että se on työvoitto. Onneksi olkoon, siitä se alkaa vahvistuminen :) Elämä ei ole loppunut, joten et voi sanoa, että olisit epäonnistunut ..
Usko itseesi, usko sittenkin ja aina vaan uudestaan !
Kiitos kirjoituksestasi. Ongelmani eivät johdu, niinkään minäkuvastani ,kuin niinkuin kerronkin taloudellisista syistä.
Se, että sanoin olevani ruma on totta, ,minkäs teet, toiset on rumia, toiset vähemmän jne.
Ulkonäöllä on valitettavasti suuri merkitys.
Niin tunnelin päässähän on valoa: vastaantulevan pikajunan etuvalot. Heh heh...
Hyvää jatkoa sinulle!
Voi sinua pientä. Olen todella pahoillani sinun puolestasi ja haluaisin auttaa jos osaisin. Minulla on myös erittäin rankka lapsuus takana en ole ollut ruumiillisesti edes terve, mutta minä pidän aivan kaikkea kokemaani vain voimavarana. Olen sitä mieltä että se kuului minun kohtalooni. En ole koskaan saanut minkäänlaista psyykkistä hoitoa vaan hoidan itse ahdistustani sopivalla annoksella viinaa suhteellisen säännöllisesti. Toivotaan että sun terapia alkaa auttamaan.Yrittäisit etsiä jonkin harrastuksen suosittelen runoja ja joogaa. Itse teen käsitöitä ja sitä kautta löysin kivan työpaikan itselleni. Minulla ei ole masennusta mutta ahdistuneisuutta kohtauksittain. Et kertonut ikääsi. Itse olen 50. Minulla on myös vahva uskomus siihen, että kaikki löytävät varmasti itsellensä rakkaan ulkomuodosta huolimatta kun oikein etsii ja kyselee. Oletko kysynyt keltään haluaisiko se olla sun rakas. Minun mielestäni on olemassa todella paljon yksinäisiä ja ystävää vailla olevia ihmisiä. Itse en ole normaalin ihmisen näköinen vaan poikkean ulkomuodoltani, mutta se ei ole ollut minulle koskaan este löytää kumppani.Olen sitä mieltä, että se on vain minun ulkoinen olemukseni ja että minulla on myös minun henkinen olemukseni ja voin olla myös sitä kautta kaunis. Minulla on rakas ja tarvittaessa uskon löytäväni toisenkin. Jos olisi pakko, niin löytäisin sellaisen vaikka kaupan kassajonosta. Omaani en kyllä vaihda pois. Olen hyvin surullinen kun en voi sinua auttaa. Ottaisin mielelläni sinua kädestä ja veisin sinut ulos. Näyttäisin sinulle ihastuttavan vesisateen. Ja katseltaisiin vain hiljaa pimeää iltaa.Minun ahdistusoireet helpottuvat luonnossa ja happipitoisessa raikkaassa ulkoilmassa.Voimia ja jaksamista. Kerro kuin menee ja halit sulle.