Kysymys kätilön ammatillisuudesta

synnytin tytön kaksi viikkoa sitten ja meillä oli synnytyssalissa ihana kätilö! kivuista huolimatta salissa oli rento tunnelma ja pystyin naureskelemaankin vielä ponnistusvaiheessakin.synnytyksen jälkeen kätilö kiitteli minua ja sanoi että "hienon työn teit".vastaukseksi sanoin hänelle että "kiitos,niin sinäkin".

n. 3½ vuotta sitten, kun olin synnyttämässä esikoistani, sain kätilöltäni ponnistusvaiheessa koko raskausaikojeni parhaimman neuvon: huuda vaan, jos siltä tuntuu, kyllähän maailmaan ääntä mahtuu. mutta jos haluat säästää voimiasi, niin jätä huutaminen vauvalle ja keskity itse supistuksiin, hengittämiseen ja ponnistamiseen.

tätä neuvoa noudatin molemmilla kerroillani ja molemmista synnytyksistäni jäi vain hyviä muistoja.

muutenkin esikoisen kätilö oli ihana. hän oli nuori, kuin "samassa veneessä" kanssani, mutta toi kuitenkin turvallisen olon. tunsin, että hän tietää mitä tekee, mutta otti kuitenkin minun mielipiteeni huomioon, ja tunsin että hän todella pitää työstään. hän oli kätilönä minulla myös keskiraskauden ultrassa ja heti synnärille mennessämme hän muisti jotain, mitä olin silloin, yli neljä kuukautta aikaisemmin sanonut.

kuopuksenkin kätilö oli osaava työssään, mutta hänestä minulle ei jäänyt sen kummempia muistikuvia, en edes muista hänen nimeään.

Oma kokemukeni kätilöistä on että mitä ilmeisimmin työilmapiiri sekä syvään juurtuneet tavat vaikuttanevat toimintaan ja paikan henkeen paljon. Synnytysosastolla (KOS) synnytin viiden eri kätilön työvuorojen kestävän ajan (jollain oli mukanaan hyvin arka ja epävarma kätilöopiskelija), viides ja viimeinen kätilö oli mukana sitten leikkaussalissa kiireellisessä keisarinleikkauksessa, johon synnytykseni kuitenkin lopulta päätyi. Nämä kätilöt olivat kaikki mielestäni erittäin hyviä, kannustavia ja muistan tuota henkilökuntaa lämmöllä! Sen sijaan siirtyessämme lapsivuodeosastolle, tuntui kuin olisi siirtynyt eri maailmaan tai menneeseen aikaan. Lapsivuodeosastolla mielestäni kätilöiden asenne oli pääsääntöisesti vähättelevää ja ylenkatsovaa tyyliin "pikkuäiti ei nyt ollenkaan hätäile", tunsin että minut mitätöitiin. Voin oikein hyvin, maidon nousun takia minulla oli lämpöä 37,1 ja yhteensä jo kuusi vuorokautta sairaalassa oltuani (tarkkailussa, käynnistyksessä, synnytyksessä ja lapsivuodeosastolla) halusin jo yksinkertaisesti vain kotiin, täysin parantumisen alkuun päässeenä, valmiina ja motivoituneena jo poistumaan kotiinlähtöluvan saaneen esikoiseni kanssa. Eivät tädit meinanneet päästää, mielenilmaukseni kotiinpääsystä aikaisemmin luvattuna päivänä oli kai heidän silmissään "oire" jostain psyykkisestä häiriöstä. Nyt saan toisen lapseni muutaman viikon kuluttua ja JOS saisin päättää, jättäisin väliin koko lapsivuodeajan sairaalassa. Suoraan kotiin vain. Toki ymmärrän sektion jälkeisen pidemmän sairaalassaolon merkityksen, mutta kätilöiden harjoittama vähättely oli edellisestä lapsivuodeajasta mieleeni jäänyt ikävin muisto. Vaikka me juuri synnyttäneet olemmekin herkässä tilassa, ei meitä silti tarvitse kohdella vähätellen. Tietenkin kysymys on ihmisistä ja siitä keitä kenenkin kohdalle sattuu, kuitenkin henkinen hyvinvointi olisi tuoreelle äidille hyvin tärkeää, eikä se ole järkeenkäypää että ensin makaat monta päivää lapsivuodeosastolla ilman että imetysongelminesi kiinnostat ketään ja kotiinlähtöpäivänä tavarat pakattuasi saat kuulla vain "ei vielä mihinkään!", epämääräisiä veikkailuja vielä tarvittavista toimenpiteistä ja kotiinpääsyn ajankohdasta. Hui! Oikeastaan mietinkin toisen lapsen kohta saadessani lähinnä sitä, että pelkäänkö sittenkään synnytystä VAI henkilökunnan harjoittamaa nujertamista eli itsemääräämisoikeuteni mystistä häviämistä sairaalaoloissa.

17.10 sain esikoistyttäreni Porvoon sairaalassa.
Synnytys oli nopea, siinä vaiheessa kun supisteli kunnolla etten psytynyt enää olemaan olinkin kokonaan auki. Mies haki käytävältä kätilön joka kurkkasi hameen alle ja ilmoitti, että ponnistaa saa kun siltä tuntuu koska lapsi on tulossa nyt eikä kohta.

Toinen kätilö tuli avuksi ja minut kärrättiin sängyllä saliin, jonne ehdimme nipinnapin.

Molemmat kätilöt olivat ihania, minua pelotti todella paljon kun ymmärsin, ettei ehditä antaa mitään epiduraalia ja muutenkin tuntui,että homma lähtee käsistä.

Kätilön rauhoittelu sai minut pitämään pääni kasassa ja keskittymään pelon ja kivun sijasta siihen, että nyt olisi saatava se lapsi maailmaan.
19 minuuttia saliin saapumisen jälkeen olikin tyttö maailmassa.

Mitään pelkoja ei jäänyt, vaikka kun saliin kiidätettiin olinkin itkenyt miehelle että "ei tää näin pitänny mennä!"

Kätilöstä on siis (tai ainakin minulle oli) todella paljon apua. Tuli turvallinen olo, kun hoitamassa oli ihminen, joka osasi rauhoitella ja kannustaa.

mutta asenne oli takapuolesta. Ilmoitti mulle laitokselle mennessäni, että turhaan olen tullut, veden meno ei ole syy tulla laitokselle. Suutaan mutristellen suostui lopulta edes tutkimaan. Hiljeni hiukan, kun huomasi, että kohdunsuu oli melkein 5 cm auki... Napisi joka asiasta. Ei olisi antanut kipulääkitystä. pakotti vetämään sitä pirun ilokaasua, vaikka se oksetti. Ei olisi antanut mun kävellä vaikka paikoillaan olo sai mut hulluksi. Ja kaiken kuorrutti kätilön ponnistusvaiheessa laukaisema: "Sinä teet tämän aivan väärin!" Siinä vaiheessa sentään sain hiukan suutani auki ja sanoin, että ei mua kutsuttais ensisynnyttäjäksi, jos osaisin homman tehdä ja olisin sellaista aiemmin tehnyt... Että mulla ei ole hirveen hyvä kätilökokemus ekalta kerralta, toivottavasti tällä tulevalla toisella kerralla paranee...

siis kolmatta lasta synnyttämään menin, ja kätilö otti vastaan. Ihmetteli kyllä miksi olen viikkoa enne la:aa laitoksella. No, kohdun suu oli vain 3 cm auki, joten ei mitään synnytykseen viittaavaa, vaikka supistukset tulivatkin säännöllisetsi ja kivuliaina.
Lääkärin kanssa totesivat, että kotiin vaan. Täytyyhän minun uudelleen synnyttävänä tietää, etteivät kaikki supistukset ole synnytyksestä johtuvia. Ja kun en ole edes kauhean kipeä, kun pystyin itse kävelemään! No, eipä minua kertaakaan ole synnyttämään kannettu. Ja kun vielä kaksi edellistäkin raskautta olivat olleet kaksi viikkoa yliaiakaisia.
Jouduin siis lähtemään kotiin vastusteluistani huolimatta, ja takaisin sairaalaan runsaan tunninkuluttua, kun kätilöiden vuoro vaihtui. Johan rupesi tapahtumaan, eli poika syntyi siitä kolmen tunnin kuluttua.

Sain lapseni kesäkuussa 2004. Synnytys käynnistettiin viikolla 38, istukan kalkkeutumisen vuoksi. Synnytys alkoikin melkein heti ensimmäisen tabun jälkeen, kätilö kävi katsomassa kohdunsuun tilanteen, ja laittoi toisen tabun. Sitten aiban yllätten sunnytys todenteolla alkoikin ja kivut olivat sen mukaisen. Mutta tämä kätilöpä ei uskonut minua! Sanoi vaan, että ei se vielä voi olla kovin paljon auki, kun ei tunti sittenkään ollut. Ei vaivautunut tarkistamaan. Ilmotti että en tarvi kivunlievitystä vielä. Syö pinaattikeittoa! Siinäpä sitten yritin saada kätilöä uskomaan, että se on alkanut. Lopulta toinen kätilö lupasi ilokaasun ja tämä ensimmäinen vastusti, koska silloin joutuu siirtymään synnytyssaliin. Olinkin jo 7cm auki ja sain epiduraalin Kaksi tuntia tuosta lapsi syntyi! Ja itselleni jäi valtava kammo synnytystä kohtaan.

on ensimmäinen asia, mikä tulee mieleen omasta kätilöstäni vajaa kolmen viikon takaa. En tosin ehtinyt olla synnärillä kuin tunnin ennen synnytystä, mutta senkin ajan tunsin kätilöni olemuksen varsin rauhoittavana. Tämä osasi antaa vaikutelman, että kaikki on juuri niinkuin pitääkin ja rauhallisella, tasaisella äänellään sai minut yrittämään parhaani - onnistuneesti. Erityisesti kiitän sitä, että sain konkreettisia ohjeita hyvään ponnistusasentoon ja -tekniikkaan, sekä hengitystekniikkaan. Tähän ei edellisessä synnytyksessäni annettu mitään eväitä, sanottiin vain, että ponnista ja läähätä. Yritä siinä sitten läähättää, kun ei ole hajuakaan miten ja miksi!
Arvosanaksi annan 9

Muutama kuukausi sitten olin synnyttämässä esikoistani. Mukana oli kätilö ja kätilöopiskelija. Tätä kätilöä ei juuri näkynyt, kävi vain parin tunnin välein kääntymässä mutta opiskelija oli kanssamme koko ajan ja vastaili kysymyksiimme. Opiskelija myös kyseli vointia ja tarjosi kivunlievitysvaihtoehtoja, kätilön käydessä paikalla tärkeintä oli kohdunsuu.

Tipan laitettuaan (minä pelkäsin sitä) kätilö lässytti ilokaasuhuuruiselle synnyttäjälle että "meni hiiienosti" ja taputteli kädelle, lässytti siis kuin pienille vauvoille lässytetään. Meni siinä sitten kätilön ammatillisuus mietinnän alle, aikuinen järkevä ihminen olin edelleen, vaikka oksensinkin ja näytin kaamealta.

Eli tuli nähtyä 80-luvun ja 90-luvun hoitotapoja. Parannusta tapahtuu koko ajan, onneksi.
Sellaisia vanhanaikaisia tiukkapipoja en kaipaa lainkaan. Samoin tulee olla varovainen juuri opiskelijoiden suhteen. Minä ainakin kiehuin kiukusta, kun typerältä tuntuva opiskelija hääri jaloissa. Varsinaisen ponnistusvaiheen ajaksi sain hänet häädettyä pois, mutta vieläkin muistan sen kiukun, kun opiskelija oli tiellä ja häiritsi.

Minulla oli vaikea ja kivulias synnytys, mutta pahalla en muistele mitään muuta kuin kätilön asennetta.

Kun vihdoin pääsin ponnistamaan, oli supistuksia kestänyt yli vuorokauden, olin epiduraalin vuoksi voinut pahoin tuntikausia ja olin muutenkin poikki valvottujen öiden jälkeen. Makasin velttona kaikissa letkuissa kiinni...

Kun ponnistaminen ei heti onnistunutkaan, kätilö tympääntyi ja lähti ovet paukkuen hakemaan lisäapua. Paikalle tulikin toinen kätilö, joka yritti avittaa painamalla vatsaani koko omalla painollaan. Vieläkään mitään ei tapahtunut, ja lopulta paikalle tuli lääkäri imukupin kanssa. Imukuppikin irtosi monta kertaa, ennen kuin vauva saatiin ulos. Repesin pahasti ja olin pitkän rääkin vuoksi hädin tuskin tajuissani, mutta lapsi saatiin elävänä maailmaan. Kätilö pyysi lääkäriltä anteeksi virhearviotaan: hän oli luullut vauvan tulevan helpolla...

Kätilö vei minut leikkaussaliin ommeltavaksi. Siellä kiitin häntä, jolloin hän tokaisi tylysti olkansa yli: "Eipä kestä." Ja poistui.

Toivon, etten tapaa h'ntä enää koskaan.