En ole varma minne tämän olisi laittanut, johonkin heikkoitsetuntoisten/masennuksen partaalla horjuvien/yksinäisten mix-palstalle sopisi.
Eli onko muilla yksinäisillä ihmisillä sama paradoksi elämässään: jotta jaksaisit olla kiinnostunut itsestäsi, täytyisi sosiaalinen elämä olla kunnossa. Kuitenkin, jotta jaksaisit olla kiinnostunut sosiaalisesta elämästä, täytyisi olla sitä henkistä pääomaa ja uskoa itseen?
Tulos itselläni on se, että lamaannun kun ei ole tarpeeksi ystäviä ruokkimassa sitä elämäniloa. Tästä tulee kierre ja kaikki energia kuluu siihen, että yritän tsempata itseäni hyvälle mielelle ja tilaan, jossa kykenisin nauttimaan elämästä. Kunnes taas todellisuus iskee vasten naamaa ja muistuttaa, että eihän sinulla ole mitään/ketään minkä vuoksi nauttia. Yksin en pysty nauttimaan siis mistään. Enkä tiedä millä lailla lähtisin purkamaan tätä kehää ja saisin otteen jostakin. Haluaisin vain vierelleni sellaisen turvallisen ja ymmärtäväisen ystävän, jonka kanssa voisi tehdä normaaleja asioita ja hölöttää ilman paineita mitä sattuu, käydä ostoksilla ja leffassa, juoda kahvit, mennä metsään yms.yms.. Sellaisessa elämässä alkaisin viihtyä itsekin, ja saisin taas säteillä ja jakaa muillekin hyvää oloani, antaa jotain itsestäni.
Rasittavaa kyllä tällainen tilanne, varsinkin kun tietää että tässä sitä parhaillaan pitäisi elämästään nauttia, ja olla jotenkin eheä ja erityisen tunteva otus. Mikään ei oikein luista kun yksi tärkeimmistä tukipilareista puuttuu...
Eli onko muilla yksinäisillä ihmisillä sama paradoksi elämässään: jotta jaksaisit olla kiinnostunut itsestäsi, täytyisi sosiaalinen elämä olla kunnossa. Kuitenkin, jotta jaksaisit olla kiinnostunut sosiaalisesta elämästä, täytyisi olla sitä henkistä pääomaa ja uskoa itseen?
Tulos itselläni on se, että lamaannun kun ei ole tarpeeksi ystäviä ruokkimassa sitä elämäniloa. Tästä tulee kierre ja kaikki energia kuluu siihen, että yritän tsempata itseäni hyvälle mielelle ja tilaan, jossa kykenisin nauttimaan elämästä. Kunnes taas todellisuus iskee vasten naamaa ja muistuttaa, että eihän sinulla ole mitään/ketään minkä vuoksi nauttia. Yksin en pysty nauttimaan siis mistään. Enkä tiedä millä lailla lähtisin purkamaan tätä kehää ja saisin otteen jostakin. Haluaisin vain vierelleni sellaisen turvallisen ja ymmärtäväisen ystävän, jonka kanssa voisi tehdä normaaleja asioita ja hölöttää ilman paineita mitä sattuu, käydä ostoksilla ja leffassa, juoda kahvit, mennä metsään yms.yms.. Sellaisessa elämässä alkaisin viihtyä itsekin, ja saisin taas säteillä ja jakaa muillekin hyvää oloani, antaa jotain itsestäni.
Rasittavaa kyllä tällainen tilanne, varsinkin kun tietää että tässä sitä parhaillaan pitäisi elämästään nauttia, ja olla jotenkin eheä ja erityisen tunteva otus. Mikään ei oikein luista kun yksi tärkeimmistä tukipilareista puuttuu...
Vastaukset 5
Vanhimmat
haluatko yhden ystävän enemmän ? laita mulle viestiä tulemaan [email protected] yritetään yhdessä jakaa surut ja ilot =l
Tutulta kuulostaa. Oispa voinu ihan hyvin olla minun kirjottama tuo juttu. Paitsi että en kyllä itse ois osannu sitä noin hyvin ilmaista. Itsellänikin on heikko itsetunto ja masennusta. Tästä on kyllä vaikea enää nousta. Ystävää kovasti kaipais mut mitenpä sellaisen saa kun on ujo eikä oikein ole uskoa itseensä.
Mutta haaveena ois vielä saada hyvä ystävä, jonka kanssa vois vaan olla ja nauttia elämästä. Ei tästä elämästä selviä yksin. Pitäis olla joku jonka kanssa jakaa ilot ja surut.
En minäkään yksin jaksa mitään. Ei vaan jaksa innostua mistään, kun ei kuitenkaan ole ketään kenen kanssa se jakaa. Oishan se mukava välillä tehdä jotain hauskaa, nykyään kun suurin osa ajasta menee murehtiessa ja miettiessä.
Tuntuu tosiaan että tässä menee koko elämä hukkaan. Ja tuntuu ettei oikein mikään onnistu. Kyllä tämä yksin eläminen on vaan vaikeaa.
mullaki on just samanlaisia ajatuksia :/
Heippa!
Olen koko ajan luullut et olen aivan ainoa pohjoisesta tällä palstalla!
Mulla on aivan sama juttu! Aina yritän olla onnellinen siitä vähästä mitä mulla jo on,poikaystävä, perhe ja työpaikka,mutta aina kun onnistun jostain syystä olemaan iloisella tuulella, se tulee vastaan, ei ole kavereita. Sitten lamaannun ja olen aivan maassa. Tää on oikeesti tosi vaikea laittaa sanoiksi! Mutta lyhyesti ja ytimekkäästi mulla ei ole yhtä ainoaa kaveria,eikä poikaystävä niitä korvaa, niinkuin jotku luulevat.Mullakin on aivan helvetin huono itsetunto.Aina suren sitä kuinka tylsä,tyhmä ja ruma olen. Noista syistä mulla ei varmaan kavereita ookkaan.Eli kyllä on sellainen paradoksi mullakin!Sehän pitää paikkansa et kun on huono itsetunto niin sillon on vähän vaikea saada kavereita.En tiedä ottaako tosta mun jutusta yhtään mitään selvää....Mutta, jos haluat jonku jolle kertoa mitä mieleen juolahtaa niin täälä on toinen samanlainen ja vielä lappilainen=)
Usein tulee kauhea olo, että on ihan yksin, eikä tunne ketään. Pää alkaa seota pikkuhiljaa, kun tarpeeksi pitkään on yksin ajatustensa kanssa, eikä puhu ongelmastaan kaverille tai kenellekään.. Kaverit jäävät kavereiksi, eikä heistä tule ystäviä, jos ei saa purettua itsestään syvimpiä tuntoja keskustelemalla. Ei mikään oo raskaampaa, kuin olla henkisesti yksin.