Corpse Bride

Vihdoin Tim Burtonin Corpse Bride siis saapui Suomeenkin. Kävin sen ensi-illassa katsomassa, ja harvoin elokuvat saavat minussa sellaisia tuntemuksia aikaan. Alkutekstien aikana soiva Danny Elfmanin musiikki ja Tim Burtonin typillinen kamerankäyttö kirjaimellisesti meinasivat saada minut itkemään. Painajainen Ennen Joulua on yli vuosi sitten uudelleenherätetty lapsuudenmuisto, ja tavallaan Corpse Bride uudisti sitä ja toi sitä takaisin jollain uudemmalla tavalla.

Visuaalisesti elokuva on upea, samoin musiikillisesti. Juoni jää mielestäni vähän uupumaan, loppu tuntuu hätiköidyltä. Kuitenkaan en voinut olla vertaamatta sitä Painajaiseen ja siitä johtuen Bride tuntui jotenkin lattealta. Kehtaan edelleen kutsua sitä taideteokseksi, mutta siitä puuttui se omalaatuisuus mikä Burtonin aiemmissa töissä on. Toisaalta erinomainen ratkaisu oli käyttää ironiaa valaisussa ja väreissä: maailma herää eloon vasta kuolleiden maassa ja elävien maailma on harmaa ja kuollut.
Eniten kuitenkin harmitti se, miten laimeilta ja yksinkertaisilta lavasteet näyttivät, kun vertasi niitä Painajaiseen, Beetle Juiceen ja vastaaviin. Tällä kertaa ne olivat ikään kuin pelkkää taustaa, kun taas esim. Painajaisessa ne olivat selvästi osa tarinaa ja jo itsessään kiehtovia. Silti, ainakin minulle stop motion-animaatiotekniikka on aina jotain, mikä saa minut ällistymään joka kerta. Siinä vain on jotain kunnioitusta herättävää.

Sama koskee musiikkia. Kappaleet olivat äärimmäiseen kauniita ja sopivat Briden miljööseen, muutama sävellys jopa ahdisti rintaa (hyvällä tavalla). Silti niissäkin oli tietynlainen laimeus läsnä, mikään kappale ei iskenyt samalla tavalla kuin Elfmanin aikaisemmat teokset. Varsinkin laulukohtaukset tuntuivat jotenkin... lässähtäneiltä. Painajaisessa ne kuljettivat tarinaa eteenpäin. Tässä ne tuntuivat pysäyttävän sen kulun. Välillä jopa pisti korvaan, kun taas kerran tunnisti sieltä seasta ne Elfmanin itseltäänkopioidut supersankarisävelet, toisin sanoen tietyt pätkät, jotka löydyvät lähes identtisinä mm. Batmanin ja Spider-Manien tunnareista. Mm. "Remains of the Day"-kappale tosin muistutti elävästi yhtä kappaletta Jalista ja Suklaatehtaasta. Mutta instrumentaaliosuudet ja varsinkin pianopätkät olivat ihastuttavia.

Juoni taas... Vältän spoilereita ja totean vain, että loppu tuntui liian helpolta ja hätäiseltä, enkä oikein piitannut siitä, miten Emilyn olemassaolo ratkaistiin.

Ääninäyttelemisestä minulla taas ei ole mitään pahaa sanottavaa. Helena Bonham Carter oli mahtava, ja ällistyttävää kyllä, Depp, josta en todellakaan pidä, oli varsin miellyttävä epävarman, hiljalleen eloon heräävän Victorin roolissa. Ehkä se johtui siitä, ettei tarvinnut tuijotella Deppin pärstää.

En tiedä johtuuko kaikki Burtonin ns. vanhenemisesta vaiko yksinkertaisesti nykyelokuvamaailman normeista ja vaatimuksista, mutta Burtonin viimeisimmät leffat ovat olleet harvinaisen sovinnaisia. Niistä on puuttunut se räväkkyys ja omalaatuisuus, joista Burton tuli kuuluisaksi. Toisaalta taas ne ovat alleviivanneet sitä, millainen virhe on kutsua Burtonin töitä "goottikulttuuriin" kuuluviksi. Monilla tuntuu olevan ongelma erotella toisistaan "gotiikka" ja "gootti". Itse en ikinä mieltäisi Burtonia goottiohjaajaksi. Gotiikkaa hän kyllä käyttää.

Silti. Corpse Bride oli omasta mielestäni kaunis teos, ei missään nimessä huono tai edes pettymys. Nerojahan nuo ovat molemmat, niin Burton kuin Elfmankin. Tuntuu vain siltä, että siihen olisi voitu yrittää saada vähän enemmän syvyyttä ja uhkaavuutta.