Joku voisi ajatella, että olen ollut onnekas. Olen kohtuullisen varakkaasta perheestä eikä raha ole ollut koskaan mulle ongelma. Olen kuitenkin myös tehnyt paljon töitä varallisuuteni eteen, eikä meidän perheessä ole koskaan ollut kunnon pappa betalar meininkiä. Koulussa olen pärjännyt nolla työllä kohtuullisen hyvin. Lukiosta valmistuin hyvillä papereilla ja pääsin jatkamaan opintoja taas kerran nolla työllä. Nykyisin mulla on kohtuullisen laaja kaveripiirikin. Toisin sanoen mulla on asiat aika pirun hyvin. Tulevaisuuden pitäisi näyttää hyvältä, koska ala jolta valmistun saan melkein 100% todennälöisyydellä hyvän työpaikan josta maksetaankin aika hyvin. Silti olen masentunut ja elämän halut on ihan nollassa.
Elän tällä hetkellä toista masennuskautta ja pahempaa niistä. Ensimmäinen alkoi ala-asteen aikoikoihin ja loppui lukion toisen ja kolmannen aikoihin. Silloinkin olin hyvin lähellä itsemurhaa. Se oli jopa niin lähellä, että koko ala-asteen luokka ties siitä. Silloin mulla oli ongelmana kavereitten puute. Olin koulukiusattu ja sen takia itsetunto oli pohjalukemissa. Sen kauden päätti se, että tutustuin nykyiseen parhaaseen kaveriini ja kahteen toiseen. Ilman heitä mä olisin hyvin todennäköisesti jo kuollut. Olen heille todella kiitollinen lisä vuosista joita sain.
Nykyinen masennustila alkoi suunnilleen 1-2 vuotta sitten. Alkuun se ei ollut oikeastaan mitään ihmeellistä. Olin vielä hiukan palautumisasteella aikaisemmasta masennuskaudesta, joten en ajatellut sitä hirveen vakavana. Masennus kuitenkin suoraan sanottuna räjähti käsiin tossa pari kuukautta sitten. En pysty kontrolloimaan sitä siten miten ennen pystyin.
En tiiä onko se hirvittävän yleistä, mutta olen analysoinut itseäni sen verta paljon, että tiedän suunnilleen mistä mun masennus johtuu. Lyhyesti sanottuna mulla ei ole enään minkäänlaista uskoa, että tulevaisuus olisi mulla ikinä onnellinen. Mä nään tulevaisuuden aina yksinäisenä. Mulla on rahaa hyvä asunto hyvä auto, mutta ei ketään jonka kanssa jakaa se. Rahalla ei tee yhtään mitään, jos sen tuomia vapauksia ei voi jakaa rakkaan ihmisen kanssa. Minulla on ollut monia ns. yrityksiä. En sano heitä tyttöystäviksi, koska pisin "suhde" mulla on ollut 2,5kk. Sekin oli pelkkä kaveri deitti juttu. Hiljalleen minusta on alkanut tuntumaan, että mussa on jotain perustavanlaatuista vikaa, kun yksikään tyttö ei pidä minua varteenotettavana tapauksena. Olen harrastanut nettideittailua, jonka tulos on ollut vaan kaksi kaveria. Baarissa on tullut pari tapausta ja jopa opiskelukavereitakin oon yrittäny. Mistään ei tuu mitään. Pahin romahdus tuli, kun eräs nettideitti tapaus jätti mut. Sen jälkeen en ole pystynyt kasaamaan itseäni.
Nyt 90% ajasta jonka olen yksin ajattelen vaan, että miten voisin tappaa itseni. Mietin myös sen seurauksia. Miten sen pystyisi tekemään niin, että omaiset (perhe ja kaverit) kärsisivät mahdollisimman vähän. Tällä hetkellä minut pitää hengissä vain kaksi asiaa. Itsesuojeluvaisto en vaan pysty satuttamaan itseäni. Sen olen todennut jo pari kertaa, kun veitsi on ollut ranteilla ja olen pelännyt kipua yli kaiken. Toinen syy on vastuuntunto perhettä ja kavereita kohtaan. En halua tuottaa surua lähimmäisille.
Nyt joku voisi sanoa, että hakeudu hoitoon, mutta mulle se ei ole mikään vaihtoehto. Mulle kunnia on todella tärkeä juttu ja näen sen kasvojen menetyksenä, jos menen terapiaan. Tuntisin itseni jotenkin merkityksi. Ensimmäisestä masennuksesta mä pääsin yli siten, että puhuin parhaan kaverini kanssa mun ongelmista, mutta nykyään mulla ei ole sitäkään vaihtoehtoa. Kaverilla on tyttöystävä ja on itsekin lievästi masentunut. Sillä on muutenkin tarpeeksi ongelmia, enkä halua antaa sille munkin ongelmia kannettavaksi. Olen sille hepulle liikaa velkaa. Porukoille ei voi puhua mistään vähänkään vakavemmasta, koska he asennoituvat siihen siten, että se vaan lisää ahdistusta.
Toivon itselleni jotain pahaa onnettomuutta, jotta säästyisin itsemurhalta, mutta en usko, että jaksan enään kauaa jatkaa.
Elän tällä hetkellä toista masennuskautta ja pahempaa niistä. Ensimmäinen alkoi ala-asteen aikoikoihin ja loppui lukion toisen ja kolmannen aikoihin. Silloinkin olin hyvin lähellä itsemurhaa. Se oli jopa niin lähellä, että koko ala-asteen luokka ties siitä. Silloin mulla oli ongelmana kavereitten puute. Olin koulukiusattu ja sen takia itsetunto oli pohjalukemissa. Sen kauden päätti se, että tutustuin nykyiseen parhaaseen kaveriini ja kahteen toiseen. Ilman heitä mä olisin hyvin todennäköisesti jo kuollut. Olen heille todella kiitollinen lisä vuosista joita sain.
Nykyinen masennustila alkoi suunnilleen 1-2 vuotta sitten. Alkuun se ei ollut oikeastaan mitään ihmeellistä. Olin vielä hiukan palautumisasteella aikaisemmasta masennuskaudesta, joten en ajatellut sitä hirveen vakavana. Masennus kuitenkin suoraan sanottuna räjähti käsiin tossa pari kuukautta sitten. En pysty kontrolloimaan sitä siten miten ennen pystyin.
En tiiä onko se hirvittävän yleistä, mutta olen analysoinut itseäni sen verta paljon, että tiedän suunnilleen mistä mun masennus johtuu. Lyhyesti sanottuna mulla ei ole enään minkäänlaista uskoa, että tulevaisuus olisi mulla ikinä onnellinen. Mä nään tulevaisuuden aina yksinäisenä. Mulla on rahaa hyvä asunto hyvä auto, mutta ei ketään jonka kanssa jakaa se. Rahalla ei tee yhtään mitään, jos sen tuomia vapauksia ei voi jakaa rakkaan ihmisen kanssa. Minulla on ollut monia ns. yrityksiä. En sano heitä tyttöystäviksi, koska pisin "suhde" mulla on ollut 2,5kk. Sekin oli pelkkä kaveri deitti juttu. Hiljalleen minusta on alkanut tuntumaan, että mussa on jotain perustavanlaatuista vikaa, kun yksikään tyttö ei pidä minua varteenotettavana tapauksena. Olen harrastanut nettideittailua, jonka tulos on ollut vaan kaksi kaveria. Baarissa on tullut pari tapausta ja jopa opiskelukavereitakin oon yrittäny. Mistään ei tuu mitään. Pahin romahdus tuli, kun eräs nettideitti tapaus jätti mut. Sen jälkeen en ole pystynyt kasaamaan itseäni.
Nyt 90% ajasta jonka olen yksin ajattelen vaan, että miten voisin tappaa itseni. Mietin myös sen seurauksia. Miten sen pystyisi tekemään niin, että omaiset (perhe ja kaverit) kärsisivät mahdollisimman vähän. Tällä hetkellä minut pitää hengissä vain kaksi asiaa. Itsesuojeluvaisto en vaan pysty satuttamaan itseäni. Sen olen todennut jo pari kertaa, kun veitsi on ollut ranteilla ja olen pelännyt kipua yli kaiken. Toinen syy on vastuuntunto perhettä ja kavereita kohtaan. En halua tuottaa surua lähimmäisille.
Nyt joku voisi sanoa, että hakeudu hoitoon, mutta mulle se ei ole mikään vaihtoehto. Mulle kunnia on todella tärkeä juttu ja näen sen kasvojen menetyksenä, jos menen terapiaan. Tuntisin itseni jotenkin merkityksi. Ensimmäisestä masennuksesta mä pääsin yli siten, että puhuin parhaan kaverini kanssa mun ongelmista, mutta nykyään mulla ei ole sitäkään vaihtoehtoa. Kaverilla on tyttöystävä ja on itsekin lievästi masentunut. Sillä on muutenkin tarpeeksi ongelmia, enkä halua antaa sille munkin ongelmia kannettavaksi. Olen sille hepulle liikaa velkaa. Porukoille ei voi puhua mistään vähänkään vakavemmasta, koska he asennoituvat siihen siten, että se vaan lisää ahdistusta.
Toivon itselleni jotain pahaa onnettomuutta, jotta säästyisin itsemurhalta, mutta en usko, että jaksan enään kauaa jatkaa.
Vastaukset 14
Vanhimmat
Olisiko hyvä idea, lähteä lomamatkalle, jossa hankkia itselleen tarvittavaa hoitoa, kaikkien tietämättä. Itsensä vahingoittamisessa ei ole mitään järkeä. Tsemppiä!
Jos tuollaisista lähtökohdista ei ole muuta tekemistä kuin käyttää elämänsä ruikuttamiseen ja säälin kerjäämiseen muilta, niin anna palaa. Hukkaanhan tuo menee muutenkin.
Kasvojen menetystä pelkäät niin se on peloista turhimpia, kukaan kaveri ei voi sulle terapeuttina olla, eikä tarvi. Jos on niinkuin kirjoitit niin joko hyväksyt olevasi tavallinen ihminen joka ei selviydy yksin ilman hoitoa ja apua, niin ei sinua voi kukaan pakolla auttaa.
Heti kun olet valmis vastaanottamaan apua saat sitä, koska sinulla on taloudellisestikin se mahdollista.
Taas jos turha ylpeys ja silmänpalvonta estää sen niin silloin teet niinkuin parhaaksi näet.
Vastuu elämästäsi on sinun ja sen laatuun voit vaikuttaa itse, ei kukaan muu.
Toivon että valitset elämän ja otat vastaan kaiken mahdollisen avun ja hoidon.
Jos taas päätät lopettaa elämäsi niin useimmat itsemurhat jäävät yrityksiksi ja silloin voi joko vammautua pahasti, saada aivovaurioita jne.
Valinta on vain ja ainoastaan sinun itsesi tehtävä.
kuten sanoin jo avauksessani "harkitsin itsaria..." muutama päivä sitten, ei sairaus ole sinun vikasi.
Onko esim syöpä jollekin ihmiselle sellainen häpeä, ettei hän mene lääkäriin. Mielestäni kunniaan vetominen on huono syy olla menemättä lekurille. Uskonto voisi olla, mutta kunnia osoittaa jonkinlaista turhamaisuutta.
toisaalta mikset kokeile lääkkeitä mielenkiinnon vuoksi. eihän niitä ole pakko loppuelämäänsä syödä. Mitä menetät. rahaahan sinulla on eikä sun tarvitse asioistasi kertoa muille, että syötkö jotain lääkettä.
Mietin tota sun suhdejuttuasi.Jos mä olisin sun tyttöystäväsi ja sä olet selvinnyt kaikesta elämässäsi niin helpolla.Näkisitkö sä vaivaa mun eteen vai odotatko että tytöt tulee yhtä helposti kuin joku tokari tai auto.Ihmissuhteet on paljon monimutkaisempia juttuja kuin älykkyys sinänsä.Ensinnäkin uskon että jokaiselle ihmiselle löytyy joku jonka kans voi jakaa elämänsä.Se ottaa pirusti luonnolle jos kaikki muut asia menee noin helposti eteenpäin.Sellainen ei kasvaa yhtään sitä sitkeyttä suhun mitä ihmissuhteet vaatii.Luovutat liian helposti.Mua ottais päähän jos mun mies kohtelis mua helppona nakkina.Se palvoi mua kuin kuningatarta seurusteluaikoina.Oli hellä ja romanttinen runollisine tekstareineen.Laittoi kynttiläillallisia mulle ja kantoi aamupalat sänkyyn, kynttilöiden kera.Nainen haluaa tuntea olevansa se ainoa ihmeellinen, kuten varmaan mieskin.Nettiseurustelu on aika kuivaa pitemmän päälle.Mulla oli aikoinaan yksi puhelin seurustelujuttu.Kaveri oli tosi hauska puhelimessa mutta kun sitten elimme hetken yhdessä huomasin ettei siitä ollutkaan perhe-elämään niinkuin se oli puhelimessa kehunut itseään.Ruuanlaitto jäi mun niskoille samoin siivoukset..eli sain vaan yhden lapsen lisää hoidettavakseni.mä jätin sen.Haluan elää tasavertaisessa suhteessa missä molemmat tekee töitä ja huolehtii kodista ja harrastamme yhdessä ja erikseen asioita jotka kiinnostavat meitä.Jotka kehittää ja rakentaa perhe-elämäämme.Toivottavasti tämä auttaa sua hahmottamaan elämääsi.Jumala rakastaa sua kaikesta huolimatta.Suitsevaa kynttilää hän ei sammuta vaan leikkaa savuttavan tulilangan eheäksi ja antaa tulen palaa entistä kirkkaampana.Antaudu hänen käsiinsä hoidettavaksi.Rakkaus on parasta elämässä, anna hänen puhdistaa sydämesi ja sielusi katkeruudesta ja rukoile uutta voimaa ja rakkautta sydämeesi.Ole sinä se ylivuotava astia jolla on antaa elämää muillekin.Sellaisen rinnalla on helppo elää.siunausta ja voimia sulle rakas lähimmäiseni.iso hali sulle.
kasvojen menettämisenä? Ja ystävä ei voi koskaan olla terapeutti! Terapeutti ei saa olla liian läheinen henkilö.
Lääkityksestä ja terapiassa käymisestä ette tiedä kuin te kolme (psykiatri, terapeutti ja sinä) jos sinulla on varaa yksityiseen terapiaan. Sä olet selvästi measennuksen aiheuttamassa negatiivisten ajatusten kehässä, josta voi päästä hyvän terapian avulla pois! Tiedän kokemuksesta.
Itsellä mielialat vaihtelee laidasta laitaan, ja välillä isompiakin ongelmia kuin masennusta mutta asia on niin että kun ite kärsin masennuksesta niin heitän masispillerin naamaan ja jatkan elämää. Ei se sen kummenmpaa ole.
kumminkin. Sinä olet arvokas ja tärkeä ihminen.
Itse olen kärsinyt raskauden aikaisesta ja synnytyksen jälkeisestä masennuksesta ensimmäisen ja toisen lapsen aikana. Ja ne olivat varsin pahoja jaksoja, ei mitään normaalia baby blues:ia vaan ihan masennus sairautta.
Minä en mennyt myöskään "hoitoon." Ja näin jälkikäteen olen ihmetellyt, että miksi en mennyt. Elämä olisi ollut paljon paljon helpompaa. Koska eihän se ole mikään häpeä. Kukaan ei voi valita sairastuuko fyysisesti tai psyykkisesti. Ei masennus ole sen kummempi sairaus kuin vaikka verenpainetauti.
Tiedän, että käyt maan päällistä helvettiä läpi. Mutta haluan lohduttaa sinua sillä, että kerta olet selvinnyt siitä aiemmin niin selviät kyllä siitä nytkin. Ja et ole kumminkaan vielä valmis luovuttamaan, koska kirjoitit myös tänne hätähuudon. Itsestäni tiedän, että mitkään sanat eivät todennäköisesti sinua voi lohduttaa. Niinpä en voi muuta, kuin kantaa sinua Jeesuksen eteen rukouksin.
Roiku elämässä kiinni, olen hengessä mukana.
Ja mitähän teet sillä "kunnialla" sitten kun olet tappanut itsesi? Haluatko olla luovuttaja vai taisteletko ja haet apua ? Ota yhteyttä vaikka paikalliseen mielenterveysseuraan, siellä voit asioida myös anonyymisti.
Tarvitset jonkun jonka kanssa puhua. Itse sairastan vaikeaa masennusta kohta seitsemättä vuotta ja pahinta on olla ajatustensa kanssa yksin. Kunpa voisin jotenkin helpottaa oloasi sillä tiedän mitä parhaillaan koet.
Minäkin olen masentunut ja tuntuu, että olisi parempi, jos olisin kuollut. Toivon että jään auton alle. En vaan jaksa enää elämää. Minun elämällä ei ole mitään tarkoitusta eikä kukaan välitä minusta. Kukaan ei pidä mua missään arvossa eikä ole kiinnostunut mitä mulla on sanottavaa. Tunnen itseni niin ulkopuoliseksi ja yksinäiseksi etten kestä enää. Tekisi mieli eristäytyä muista ihmisistä. En jaksa olla muiden ihmisten kanssa. Vihaan itseäni ja toivon että olisin kuollut. Illalla en saa unta ja aamulla en pääse ylös sängystä. Eilen itkin koko päivän kotona. En tiedä miksi kuitenkin nousen ja raadan kuin hullu kaikki päivät. Minulla ei ole mitään syytä elää. Ei minusta ole koskaan kukaan välittänyt eikä tule välittämään. Ei minustakaan ole kukaan poika kiinnostunut vaikka ei ulkonäössä ole mitään vikaa. Opiskelen yliopistossa hyvässä koulussa, mutta minulla ei ole mitään odotuksia elämältä, koska ei mulle ole mitään hyvää tarkoitettu.
Kokeile joskus sanoa kyllä. Jatkuva jankutus negatiivissa ei ainakaan paranna oloa.Masentuneella on tapana nähdä kaikki kielteisenä kokeile joskus muuttaa itku nauruksi.
Mitä sinäkään masennuksesta tiedät. On selvää ettei sulla ole mitään käsitystä siitä. En voi valita naurattaako vai itkettääkö minua tai miltä musta milloinkin tuntuu. Syön masennuslääkkeitä, joilla ei ole mitään vaikutusta.
Sinulla ei ole mitään käsitystä siitä minkälaista on minun elämäni. Jos elämä on tällaista kuin nyt, se ei ole elämisen arvoista. Joka päivä vajoan syvemmälle tähän suohon. En pääse edes terapiaan, koska jonot ovat niin pitkät enkä siis ole edes jonossa.
Nautit varmaan toisten ihmisten syyllistämisestä.
Oletko keskustellut lääkärin kanssa lääkityksestäsi ? koska se ei ole kohdallaan, jos se ei auta. Neuvoisin sinua ottamaan yhteyttä lääkäriin ja neuvottelemaan lääkityksestä. Sinunkin elämä on tärkeä ja arvokas ! Älä epäile sitä hetkeäkään ! Olet arvokas ihminen, vaikka olet masentunut.
Kannan myös sinua rukouksin !