Mieheni on masentunut - ei mitään "mua masentaa pikkusen", vaan todella masentunut - käy terapiassa, kun saa aikoja (nekin on kiven alla!) ja syö viimeinkin jotain lääkkeitä, en tiedä, auttavatko.
Itselläni opiskelu keväällä jäänyt tavallaan kesken, en jaksanut tehdä tehtäviä, lähteä kouluun, kun katselee/kuuntele toista, joka on kuin kävelevä haamu - herää öisin siihen,että toinen valvoo, itkee, ei saa nukuttua, näkee painajaisia ... ei oikein jaksa itsekään enää. Kävin muutaman kerran terv. keskuksen psykologilla -ja se auttoi - sillä hetkellä! - , mutta siellä on ajat niin harvoin saatavilla.
Asioille, jotka miestäni masentavat, en oikein voi mitään, aika näyttää osasta, kuinka käy. Olemme olleet yhdessä pian 10 vuotta ja jos muutaman vuoden kuluttua huomasin, että tämä ei toimi, olen yrittänyt saada avioliittoa toimimaan, mutta ei väkisin. Olemme liian erilaisia, elämäntavat, arvot - kaikki tuntuu olevan , jos ei nyt päinvastaisia, niin ainakin täysin erilaisia...
Kumpikaan ei saa lähdettyä pois, minä olen muutaman kerran yrittänyt, mutta ei ole tullut mitään. Kierrämme kehää, tarraudumme (?) yhteiseen helvettiin, minun pitäisi kai olla se, joka ottaa sen ratkaisevan askeleen ja lähtee - miehestäni ei siihen ole. Mutta pelkään sitäkin, että jos "pelastan" itseni ja lähden, niin toinen uppoaa - ei jaksa. Syyllisyys jäisi kuitenkin minun niskoilleni. Ainahan tuntuu, että naisen on oltavba se, joka kantaa henkisen vastuun miehenkin hyvinvoinnista/elämästä. Olen jo saanut kuulla olevani kuin rotta, joka jättää uppoavan laivan. Mutta koheneeko elämä, jos kumpikin uppoaa?
Minulla on paljon suunnitelmia tulevaisuudelle ja ne ovat jopa realistisia, aivan mahdollisia toteutua. Mieheni ei juuri suunnittele tulevaisuutta - ei ainakaan puhu siitä. Toivoo, että voisi vain lähteä jonnekin "korpeen", elää ja olla aivan yksin ja rauhassa ...
Te, jotka olette eläneet "avioliittohelvetissä", kertokaa miten olette selvinneet siitä pois ja mten olette pärjänneet omillanne - lähinnä henkisellä puolella - onko tullut syytöksiä, miten selviätte mahdollisen syyllisyyden kanssa.
Meillä vielä sekin pahentaa tilannetta, että mieheni henkinen (ja välillä fyysinenkin) väkivalta on saanut aikaan sen, että rakkaus on minun puoleltani kuollut aikoja sitten ja vaikka mieheni vakuuttaa rakastavansa minua, en oikein jaksa uskoa siihen. Mieheni äiti sanoi, että sekä mieheni, että hänen isänsä ovat loppujen lopuksi olleet hyvin itsekkäitä ihmisiä, ja minusta tuntuu, että mieheni "rakastaminen" on enemmänkin itsekkyyttä kuin tervettä (?) rakkautta ... riippuvuutta, jotain....
Jos lukijoista löytyy aikuisia (itse yli 40v.), jotka ovat kokeneet samanlaista ja selvinneet siitä, olisiko halua vaihtaa mielipiteitä ja ajatuksia esim. sähköpostitse?
terveisin ...
Itselläni opiskelu keväällä jäänyt tavallaan kesken, en jaksanut tehdä tehtäviä, lähteä kouluun, kun katselee/kuuntele toista, joka on kuin kävelevä haamu - herää öisin siihen,että toinen valvoo, itkee, ei saa nukuttua, näkee painajaisia ... ei oikein jaksa itsekään enää. Kävin muutaman kerran terv. keskuksen psykologilla -ja se auttoi - sillä hetkellä! - , mutta siellä on ajat niin harvoin saatavilla.
Asioille, jotka miestäni masentavat, en oikein voi mitään, aika näyttää osasta, kuinka käy. Olemme olleet yhdessä pian 10 vuotta ja jos muutaman vuoden kuluttua huomasin, että tämä ei toimi, olen yrittänyt saada avioliittoa toimimaan, mutta ei väkisin. Olemme liian erilaisia, elämäntavat, arvot - kaikki tuntuu olevan , jos ei nyt päinvastaisia, niin ainakin täysin erilaisia...
Kumpikaan ei saa lähdettyä pois, minä olen muutaman kerran yrittänyt, mutta ei ole tullut mitään. Kierrämme kehää, tarraudumme (?) yhteiseen helvettiin, minun pitäisi kai olla se, joka ottaa sen ratkaisevan askeleen ja lähtee - miehestäni ei siihen ole. Mutta pelkään sitäkin, että jos "pelastan" itseni ja lähden, niin toinen uppoaa - ei jaksa. Syyllisyys jäisi kuitenkin minun niskoilleni. Ainahan tuntuu, että naisen on oltavba se, joka kantaa henkisen vastuun miehenkin hyvinvoinnista/elämästä. Olen jo saanut kuulla olevani kuin rotta, joka jättää uppoavan laivan. Mutta koheneeko elämä, jos kumpikin uppoaa?
Minulla on paljon suunnitelmia tulevaisuudelle ja ne ovat jopa realistisia, aivan mahdollisia toteutua. Mieheni ei juuri suunnittele tulevaisuutta - ei ainakaan puhu siitä. Toivoo, että voisi vain lähteä jonnekin "korpeen", elää ja olla aivan yksin ja rauhassa ...
Te, jotka olette eläneet "avioliittohelvetissä", kertokaa miten olette selvinneet siitä pois ja mten olette pärjänneet omillanne - lähinnä henkisellä puolella - onko tullut syytöksiä, miten selviätte mahdollisen syyllisyyden kanssa.
Meillä vielä sekin pahentaa tilannetta, että mieheni henkinen (ja välillä fyysinenkin) väkivalta on saanut aikaan sen, että rakkaus on minun puoleltani kuollut aikoja sitten ja vaikka mieheni vakuuttaa rakastavansa minua, en oikein jaksa uskoa siihen. Mieheni äiti sanoi, että sekä mieheni, että hänen isänsä ovat loppujen lopuksi olleet hyvin itsekkäitä ihmisiä, ja minusta tuntuu, että mieheni "rakastaminen" on enemmänkin itsekkyyttä kuin tervettä (?) rakkautta ... riippuvuutta, jotain....
Jos lukijoista löytyy aikuisia (itse yli 40v.), jotka ovat kokeneet samanlaista ja selvinneet siitä, olisiko halua vaihtaa mielipiteitä ja ajatuksia esim. sähköpostitse?
terveisin ...
Vastaukset 4
Vanhimmat
Kyse on varmaankin joistakin ihmeellisistä ajatusmaailman kiemuroista, joiden pitäisi ratketa käymällä terapiassa tai yhdessä perheterapiassa, tai miettimällä asioita itse.
Kun olet miehesi kanssa perustanut perheen, sen jälkeen voit tehdä yhteisestä perhe-elämästä niin onnellisen ja hyvän kuin vain osaat ja haluat. Ei sitä mikään periaatteessa rajoita.
Eri asia se on olla yksin 4 betoniseinän sisällä päivästä toiseen ja vuosi toisensa jälkeen ilman että on ensimmäistäkään ystävää tai edes kykenee tutustumaan keneenkään, kun on luonteeltaan niin epäsosiaalinen ja pelkää sosiaalisia tilanteita niin paljon ettei uskalla lähteä edes baariin jossa tapaisi muita ihmisiä.
Osoitteessa www.tukiasema.net/keskustelu on muutama samantapainen tapaus kuin sullakin on. Saisitko edes pientä apua jakamalla ajatuksesi toisen samassa tilanteessa olevan kanssa...?
Olen ollut vuosia jamassa samantyyppisen..asian kanssa. Tässä en voi paljoa kirjoittaa mutta lohdutan:Et todellakaan ole ainoa! Eikä kirjoitteluunkaan ole esteitä,laitatko osoitteesi?
osoite, johon voi lähettää meiliä:
[email protected]