Jossain olen lukenut lehdissä, että jotain 80-prosenttia naisista tekisi abortin, jos sikiöllä olisi syndrooma ja taas jotain 10-prosenttia ei tekisi abortin. Mitä te itse tekisitte tämän asian?
Ihmisten harkitsevuus
Nimetön
11854
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 11
Vanhimmat
tekisin. Ja kyllä, en tuntisi huonoa omaatuntoa siitä asiasta. Terveenkin lapsen kanssa on välillä rankkaa, saatikka sairaan, jonka kanssa olisi vielä useammin. Sen verran ole sivusta seurannut..
Täähän on taas niitä asioita joita voi tuomita tai kannattaa "rauhassa" kun ei ole itse tilantessa.
Mä oon jo isoäiti ja lapsuudessa mulla oli yhtenä kaverina down-lapsi. Ei me osattu pitää sitä mitenkään kummallisena, hauska tyyppi siinä kun muutkin.
Kun mun pojan vaimo tuli raskaaksi, poika sanoi, että jos lapsivesipunkteerauksessa näkys merkkejä downista he tekis abortin. Mä en yleensä puutu heidän asioihinsa, mutta sillon olin niin hämmästynyt, että oli pakko kysyä, että miksi?
Eivätkö he usko, että voisivat rakastaa tätä lasta yhtä paljon kun ns. normaalia lasta?
Poika totes, että siinähän se onkin; he rakastaisivat takuulla lasta yli kaiken ja hänen lukemansa perusteella nää lapset kuolevat 40;n korvilla. He eivät kestäisi menettää lasta niin nuorena.
Siitä jäi mulle niin sekavat ajatukset, ettei voinut jatkaa keskustelua, olihan siinä mun lapsenlapsestakin kysymys.
Punkteerauksessa ei löytynyt mitään ja terve lapsi syntyi. Ja seuraavana vuonna seuraava lapsi.
Mutta jos olis löytynyt jotain...
Turha jossitella. Omalla kohdalla on helppo sanoa, etten tekis aborttia. Se on niin pirun helppo tuomita ihmiset oman arvomaailman mukaan. Tiedän kokemuksesta, että vain kun tilanne tulee OIKEASTI omalle kohdalle, arvomaailma voi heittää kuperkeikkaa.
Ja mitähän esim. tästäkin ja monista muista keskusteluista ovat mieltä jo olemassa olevat down-lapset ja aikuiset itse, ovatko ne epätoivottuja henkilöitä, jotka olis pitänyt abortoida.
Emmekö me tosiaan halua erilaisia ihmisia tähän maailmaan kuin itse olemme. Mitä me pelätään?
Tää EI siis ollut syytös eikä puolustus, koska en ole ollut tällaisessa harkinta tilanteessa, en ole edes oikeutettu ottamaan kantaa mielestäni.
hyvä kirjoitus. En voisi olla enempää samaa mieltä kanssasi. Olet kaikilta osin oikeassa, paitsi että kyllä sinulla on oikeus ottaa kantaa vaikeisiinkin asioihin!
tässä tarkoitettiin ilmeisesti juuri trisomia 21:a? Siinä tapauksessa en tekisi aborttia. Jos
kyseessä taas on esim. trisomia 18 jossa lapsi kuolee jo raskauden aikana tai viimietää pian synnyttyään, joutuisin kyllä harkitsemaan tarkkaan.
En ole itse tuossa tilanteessa ollut, meidän vesselin vamma selvisi vasta synnytyksen jälkeen. Ehkä hyvä näin, turhaa huolta olisin vain raskausaikana saanut tuntea.
Mutta tuosta poikasi kommentista vielä vähän selvennystä. Downeilla keski-ikä on jonkin verran terveitä ihmisä matalampi, mitään lukua en osaa sanoa mutta kuitenkin huomattavasti 40v korkeampi. Tuo 40v saattaa liittyä siihen että tuossa iässä kaikilla downeilla on alkava alzheimerintauti. Se miten tuo sairasu näkyy ja etenee on taas täysin yksilöllistä.
Toki downeilla on liitännäin sairauksia tunnetuimpina sydänviat (n.40%) ja suoliston epämuodostumat, on ongelimia korvien ja hengitysteiden kanssa, infektio herkkyyttä jne. Lisäksi riskit moniin sairauksiin ovat terveitä suuremmat. Kuitenkaan nämä sairaudet eivät koske kaikkia, meidän lapsi on täysin terve tuota diagnoosia lukuunottamatta.
Jos lapsen elämänlaatua mietitään, usein se on downeilla hyvä. He oppivat liikkumaan, puhumaan ja monet lukemaan sekä kirjoittamaankin. Luonteeltaan he ovat monesti positiivisia ja iloisia. Aikuisena kykenevät kenties hyvinkin itsenäiseen elämään.
Koskaan ei tiedä minkäikäisenä joutuu lapsensa menettämään, tervekin lapsi voi vammautua tai sairastua. Nämä ovat vaikeita päätöksiä ja siksi kannattaa harkita tarkkaan ennen kun menee punktioon.
kehitysvamman ja lisäsairauksien valossa tuo downien elämänlaatu ei kovin kummoiselta kuulosta. Itse en haluaisi lastani tuollaiseen tilanteeseen pakottaa ja siksi valitsen ehdottomasti abortin. Ihan vaan rakkaudesta lapseen!
se lapsi kuitenkin olisikin tyytyväinen elämäänsä ja tuntisi itsensä onnellisemmaksi kuin moni kiireisen ja stressaavan nyky-yhteiskunnan täydellisyyttä tavoitteleva ja vajavaisuutta pelkäävä ihminen? Moni vammainenhan tutkimusten ja käytännön kokemuksen mukaan on. Toisen mielipiteen perusteella ei kai ole oikeutta tuomita toisen puolesta kenen elämä on elämisen arvoista ja kenen ei.
Tätä kun abortin tehnyt joutuu sitten loppuelämänsä pohtimaan. Aina kun näkee vammaisen tai sairaan ihmisen, joka osaa aidosti iloita pienistäkin asioista, voi olla että muutamat yöunet jälleen menee, kun muistaa oman ratkaisunsa...
akateemisissa taidoissaan Down on melko huonolla tasolla eli suurin osa sijoittuu kehitysiältään 6-7v tasolle eli oppii juuri kirjoittamaan ja jotakin lukemaan. Harrastuksen tasolle taidoilla ei päästä ja tekstin tuottaminen ei yleensä suju kummoisesti. Vertaa ekaluokkalaiseen lähinnä syyspuolella..
Ikävimpiä lisäsairauksia on suurentunut diabetesriski sekä ihan Downin perusteella että epäterveellisten elintapojen seurauksenakin nykyään. Ylipaino ja huonot ruokailutottumukset lisäävät riskiä synnynäisen riskin lisäksi. Leukemia myös huomattavasti valtaväestöä useammalla. Varhain alkavan ikääntymisen ja elimistön rappeutumisen myötä tulee paljon erilaisia ongelmia lisää.
Itsenäinen asuminen on toki mahdollista, mutta monista eri syistä Downit kyllä useimmiten ovat ympärivuorokautisen tuen piirissä tai korkeintaan yön yli valvomattomassa asuntolassa. Todella harva pärjää omillaan! Tässäkin ihan järjellä ajateltuna kuinka hyvin ekaluokkalainen pärjää yksin kotona?
Lapsen menettäminen on varmasti jokaisen sen kokeneen vanhemman rankin kokemus. Saman asian joutuu käymään läpi lapsen vammautuessa pysyvästi ja todella pahoin jolloin tavallaan joutuu tekemään surutyön sen menetetyn lapsen suhteen ja rakentamaan uuden tuttavuuden sen vammautuneen lapsen kanssa. Puhun nyt sitten todella aivovauriolapsista en mistään jalattomuudesta tms! Ja siihen ei kyllä oikeasti koskaan ole valmistautunut..
Työurani erilaisten kehitysvammaisten kanssa tehneenä en todella itse tieten tahtoen
Down-lasta haluaisi. Toki sen pitäisin jos kohdalle olisi osunut. Ehkä siksi on aikanaan tehnyt päätöksen hankkia niin monta lasta kuin mieleen on juolahtanut jo nuorena ja nyt riskin kasvaessa tämänkin asian suhteen ei halua iltatähtiin tms ole ollenkaan. Tervettä lastahan jokainen toivoo ja tietyssä iässä todennäköisyys pienenee liikaa minun riskinotolleni. Toisaalta en ole koskaan sikiöseulaan tms halunnut vaikka niihin tietyistä syistä aikanaan olisi päässyt jopa lapsivesipunktioon asti. Silloin taas riski oli mielestämme niin pieni ettei tulehdus- ja keskenmenoriskin kanssa leikitty.
Kuitenkin vaikka lapsi olisi pahastikkin vammainen niin sen kanssa kyllä suurin osa vanhemmista oppii elämään. Mitään ns. tavallista elämää se ei ole missään suhteessa, mutta sille perheelle ihan normaalia ominen erikoisuuksineen. Down-lapsi on yksi helpoimmasta päästä jos vielä aikuisena löytyy sopivaa toimintaa päiviin. Huoli vammaisesta lapsesta ei koskaan katoa kuten aikuisesta lapsesta yleensä vaan se säilyy niin kauan kuin lapsi on olemassa ja lapsen vanheneminen vanhempien rinnalla ei ole sekään helppoa aikaa..
Muuten mitään tilastoa keskeytyksen syystä esim Downin perusteella ei ole, mutta mielestäni lista jossa on synnynnäinen vamma yms on kyllä olemassa siis mikäli sillä perusteella aborttia haetaan. Syntyvien ja syntymättömien suhteen saa selville jos on asiasta kiinnostunut ottamalla selvää suunnilleen abortoidut ja syntyneet vammaiset.. Silloin luvussa on jo todella sekalainen otos ja se tosiasia että taannoin oli vuosi jolloin nuorille äideille syntyi runsaasti Down-lapsia jää huomioimatta asiasta kokonaan sillä tälle ryhmälle ei ko seulontaa juuri tehdä.
Hyvät jatkot niille joilla erityislapsi on ja ovat asian kanssa sinut, mutta myös niille jotka eivät asiaan ole valmiita!
elämääsi jos sattuisit olemaan vammainen? Tekisikö se sinusta onnellisemman?
Minä olen onnellinen terveydestäni enkä ikinä vaihtaisi sitä vammaisuuteen. Jos täydellisyyden tavoitteluksi laskettaan se, että haluaa viihtyisän kodin, vakaan taloudellisen tilanteen, perheen, mahdollisuuden matkustaa ja harrastella niin täytyy myöntää että olen tällainen täydellisyyden tavoittelija. En kuitenkaan kärsi siitä, päinvastoin. Minulla on hyvä työ jonka haasteista nautin ja mistä saan mukavan toimeentulon. Olen kiitollinen että elämässäni on muutkin palat kohdallaan.
Lapselleni haluan tarjota vaan parasta, toivon että hän saisi myös elää täyteläistä elämää ja nauttia. Miksi tietentahtoen tuomitsisin lapseni tilanteeseen, mihin en itse suurin surminkaan haluaisi? Minulle on suurinta äidinrakkautta päästää lapsi pois tuosta kärsimyksestä. Varmasti en menettäisi yöuniani nähdessäni vammaisia lapsia kaupungilla, pikemminkin muistaisin tehneeni oikean ratkaisun.
Kun joskus tärppi käy ja alamme odottamaan vauvaa en haluaisi tehdä mitään lapsivesipunkteerausta tai istukkatutkimusta tai muuta, jossa voisi selvitä että laspi mahdollisesti voisi olla vammainen. Tiedän, etten varmaan pystyisi aborttia ikinä tekemään ja siten on mielestäni turha huolestuttaa itseään asialla, joka ei välttämättä ole edes varma.
En tietenkään toivo vammaista lasta, mutta jos sellainen sattuisi tulemaan on vaikeuksien keskellä pyrittävä ajattelemaan positiivisesti: tutkimusten mukaan esim. down-lapset ovat "normaaleja" lapsia onnellisempia. Kai jokainen vanhempi kumminkin toivoo lapsensa onnea!!
Mä en käynyt läpi mitään ylimääräisiä tutkimuksia raskausaikanani. Kun olin päättänyt saada lapsen ja onnistunut tulemaan raskaaksi, päätin pitää sen vaikka se olisi vammainen. Minusta ei olisi myöhäiseen aborttiin kuin siinä tapauksessa että henki riippuisi siitä. Tässä elämäntilanteessa.
Olen jo kolmen lapsen äiti ja yhden varhaisen abortin tehnyt. Jokainen lapsistani oli toivottu ja olisi sitä ollut sairaudesta huolimatta. Ei-toivottu raskaus oli ei-toivottu koko perheellemme ja tein viipymättä abortin.
Päätelkää sitten tästä miten moraaliton murhaaja olen.
Nämä eivät tosiaan ole mitään yksioikoisia asioita. Jos olisin jo 5 lapsen äiti ja harkitsisimme uutta lasta, olisi taas harkittava tarkemmin että onko perheestämme siihen vastuuseen jonka sairas 6. lapsi toisi kaikille meille.
Tarkoititko syndroomalla vain Downia? Suurin osa, (kaikki muut paitsi mongolismi?) todetaan ihmisellä vasta syntymän jälkeen, sitten kun kehitysvammaisuuden syytä aletaan jäljittämään.
Itse kehitysvammalaitoksessa työskentelevänä ihmettelen kovasti tuota legendaa onnellisista vammaisista, jota täällä on paljon viljelty. No, kai ne onnelliset (lue; hyvätasoiset) sitten ovat koti hoidossa ja siten kai onnellisemman oloisia. Jos ihminen on alle kouluikäisen tasolla, mitä muutakaan häneltä voisi odottaa kuin onnellisuutta, ei ole huolta ei stressiä, eihän terveelläkään lapsella ole. Erona kuitenkin on, että terveellä lapsella voi olla tavoitteet, suunnitelmat ja päämäärät tulevaisuutensa suhteen ja hän pystyy itseään kehittämään kohti elämänsä päättymistä. Vammaisella niitä ei ole, mikäli on, ei hän ole onnellinen, sillä on niin hyvä tasoinen, että ymmärtää erilaisuutensa, asia josta saa kärsiä koko elämänsä.
Minä harkitsisin hyvin tarkkaan ja tiedän kyllä vastauksenikin; tekisin abortin ehdottomasti jos vammaisuudesta saisi tietää etukäteen. Työssäni mietin usein, että onneksi asiat ovat nyt paremmin, lääketiede on kehittänyt vaihtoehtoja. Täällä ei näe vain asiakkaiden kärsimystä, vaan myös omaisten suru on suuri ja syyllisyys. Suuri tekijä, joka laittaa ihmiset harkitsemaan varmasti aborttia vammaisen kohdalla on se, että oman lapsen kuoleman kohtaaminen ei ole luonnollista (luonnollinen järjestys on, että vanhemmat menevät ensin), sitä ei toivo kenenkään kohdalle, eikä kukaan omalle kohdalleen. Vammaisen jälkeläisen kanssa oman lapsen hautaan saattaminen on väistämättä edessä suurimmassa osasssa tapauksia.