Aarno Laitinen kirjoitti jälleen erinomaisesti Iltalehdessä.
Tässä pieni ote Laitisen tekstistä.
"Huvittavaa on toisen maailmansodan aikaisten maanpetturien, kommunistien käpykaartilaisten, yritys luoda itsestään suuria isänmaan sankareita. Nämä käpykaartilaiset, jotka saivat muutaman junan suistetuksi kiskoiltaan ja katkotuksi joitakin sähkölinjoja, kutsuvat itseään vastarintaliikkeeksi. Mikä ihmeen "vastarintaliike" on sellainen, joka suurvallan hyökätessä asettuu sen puolelle ja taistelee omaa kansaansa vastaan.
Tämä käpykaartilaisten "vastarintaliike" pitää vieläkin juhlia, joissa nuorkommunistit käyvät palvomassa isänmaan pettureita."
"Viime viikolla tuhottiin taas yksi sprengtportenilais-kekkoslainen myytti, kun tohtorit Lasse Lehtinen ja Hannu Rautkallio todistivat kirjassaan "Kansakunnan sijaiskärsijät", että sotasyyllisyysoikeudenkäynnit eivät suinkaan lähteneet Neuvostoliiton vaatimuksista, vaan sen käynnistivät oikeusministeri Urho Kekkonen ja kommunistit.
Kekkonen sai puijatuksi pääministeri J. K. Paasikiven sotasyyllisyysoikeudenkäyntien taakse vetoamalla siihen, että liittoutuneiden valvontakomission johtaja Andrei Zdanov uhkaa viedä sotasyylliset Neuvostoliittoon tuomittaviksi. Uudet venäläiset arkistot paljastavat, että uhkailu oli Kekkosen oma bluffi. Hän oli itse keksinyt pelotella suomalaisia sillä että Ryti, Tanner ja kumppanit viedään maasta ja teloitetaan."
Kun arkistot nyt vihdoin ovat avautuneet, nähdään millainen kätyri tuo Kekkonen todellisuudessa oli.
Kekkosesta paljon kirjoittanut satusetä-tohtori Juhani Suomi on käärmeissään, kun totuus tulee esille hänen huolella rakentamansa sankaritaruston sijasta.
Tässä pieni ote Laitisen tekstistä.
"Huvittavaa on toisen maailmansodan aikaisten maanpetturien, kommunistien käpykaartilaisten, yritys luoda itsestään suuria isänmaan sankareita. Nämä käpykaartilaiset, jotka saivat muutaman junan suistetuksi kiskoiltaan ja katkotuksi joitakin sähkölinjoja, kutsuvat itseään vastarintaliikkeeksi. Mikä ihmeen "vastarintaliike" on sellainen, joka suurvallan hyökätessä asettuu sen puolelle ja taistelee omaa kansaansa vastaan.
Tämä käpykaartilaisten "vastarintaliike" pitää vieläkin juhlia, joissa nuorkommunistit käyvät palvomassa isänmaan pettureita."
"Viime viikolla tuhottiin taas yksi sprengtportenilais-kekkoslainen myytti, kun tohtorit Lasse Lehtinen ja Hannu Rautkallio todistivat kirjassaan "Kansakunnan sijaiskärsijät", että sotasyyllisyysoikeudenkäynnit eivät suinkaan lähteneet Neuvostoliiton vaatimuksista, vaan sen käynnistivät oikeusministeri Urho Kekkonen ja kommunistit.
Kekkonen sai puijatuksi pääministeri J. K. Paasikiven sotasyyllisyysoikeudenkäyntien taakse vetoamalla siihen, että liittoutuneiden valvontakomission johtaja Andrei Zdanov uhkaa viedä sotasyylliset Neuvostoliittoon tuomittaviksi. Uudet venäläiset arkistot paljastavat, että uhkailu oli Kekkosen oma bluffi. Hän oli itse keksinyt pelotella suomalaisia sillä että Ryti, Tanner ja kumppanit viedään maasta ja teloitetaan."
Kun arkistot nyt vihdoin ovat avautuneet, nähdään millainen kätyri tuo Kekkonen todellisuudessa oli.
Kekkosesta paljon kirjoittanut satusetä-tohtori Juhani Suomi on käärmeissään, kun totuus tulee esille hänen huolella rakentamansa sankaritaruston sijasta.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Niin Aarno Loka Laitisen kuin nimimerkki "Santeri Alkionkin" olisi hyvä tutustua vaikkapa VTT Jukka Tarkan arviointeihin Hannu Rautkallion ja Lasse Lehtisen "tutkimukseen" sotasyyllisyysoikeudenkäyntien taustoista.
Tarjoilen niitä - omine lupineni - alempana...
************************
"Siihen aikaan kun 1960-luvulla aloittelimme näiden tutkijoiden kanssa historianopintoja, tällainen päättely ei olisi kelvannut edes proseminaarissa, jossa ylioppilas silloin joutui esittämään ensimmäisen tieteellisen yritelmänsä."
************************
"Lehtisen ja Rautkallion väite sotasyyllisyysoikeudenkäynnin turhuudesta ja tarpeettomuudesta perustuu siis siihen, että Paasikiven olisi pitänyt tietää asiat, joita hän ei voinut tietää, ja joita historioitsijatkin ovat voineet tutkiskella vasta parikymmentä vuotta.
Lisäksi hänen olisi pitänyt olla täydellisen piittaamattomia reaalipolitiikan kaikkein alkeellisimmista pääperiaatteista.
Jos jälkiviisaus voittaa arkijärjen, tuloksena on tutkimuksen mahalasku."
Näin kirjoittaa uudesta sotasyyllisyysoikeudenkäyntikirjasta Jukka Tarkka, jota ei hänen omien historiantutkimustensa valossa voine kukaan - ei edes Aarno Loka Laitinen - pitää sotasyyllisyysasiassa aivan amatöörinä...
***********************
Kun jälkiviisaus voittaa arkijärjen
Kirjoitettu 1.11.2005 / Hämeen Sanomat 3.11.2005 ( Satakunnan Kansa ja Lapin Kansa)
Tohtorit Lasse Lehtinen ja Hanna Rautkallio ovat julkaisseet mielenkiintoisen tutkimuksen sotasyyllisyyskysymyksestä (Kansakunnan sijaiskärsijät, WSOY 2005). Heillä on paljon uutta ja merkittävää arkistotietoa sekä Moskovasta että Lontoosta. Ja sitten he pilaavat kaiken heittäytymällä häpeämättömään jälkiviisasteluun.
Heidän päättelynsä mukaan sotasyyllisyysoikeudenkäynti oli turha ja tarpeeton. He perustavat väitteensä kahteen uuteen lähdetietoon ja päälle päätteeksi esittävän uuden tulkinnan jo kauan tunnetusta sopimuksesta.
Valvontakomission puheenjohtajan esittämä vaatimus oikeudenkäynnin järjestämisestä ei perustunut generalissimus Josif Stalinin ohjeisiin vaan oli Andrei Zdanovin ikioma soolo.
Englannin ulkoministeriö lähetti valvontakomission englantilaiselle osastolle kirjeen, jossa se ilmoitti, että oikeudenkäynti suomalaisia poliitikkoja vastaan oli tarpeeton.
Liittoutuneiden keskinäinen Lontoon sopimus vihollisvaltojen sodanjohtajien oikeudenkäynnistä ei voi koskea suomalaisia koska Suomea ei siinä mainita.
Nämä kolme seikkaa saavat tohtorit päättelemään, että oikeudenkäynnin järjestäminen oli perusteetonta hermoilua ja aiheetonta pokkurointia.
* * *
Siihen aikaan kun 1960-luvulla aloittelimme näiden tutkijoiden kanssa historianopintoja, tällainen päättely ei olisi kelvannut edes proseminaarissa, jossa ylioppilas silloin joutui esittämään ensimmäisen tieteellisen yritelmänsä.
Jotta pääministeri J. K. Paasikivellä edes teoriassa olisi ollut mahdollisuus viitata kintaalla Zdanovin vaatimuksille, hänen olisi pitänyt silloin 60 vuotta sitten tietää Zdanovin ja Stalinin kirjeistä kaikki se, mikä nyt on saatu tutkijoiden näyttöpäätteille.
Lisäksi hänen olisi pitänyt olla hullunrohkea riskinottaja. Zdanovia arveltiin Stalinin mahdolliseksi seuraajaksi, hän oli sodan aikana johtanut Viron sovietisointia ja sen jälkeen käytti liittoutuneiden sananvaltaa Suomessa. Tällaiselle hahmolle Paasikiven olisi siis pitänyt sanoa, että juttele sinä vaan, me hoitelemme nämä hommat Stalinin kanssa.
Jotta suomalaiset olisivat voineet hyötyä Englannin haluttomuudesta oikeudenkäyntiin, heidän olisi pitänyt tietää siitä. Ensimmäiset tästä kertoneen kirjeen lukeneet suomalaiset ovat kuitenkin Lehtinen ja Rautkallio ja se tapahtui ilmeisesti vasta 2000-luvulla.
Jotta suomalaiset olisivat voineet kaataa komission neuvostoliittolaisen puheenjohtajan tahdon sen englantilaisten jäsenten tahdolla, heidän olisi lisäksi pitänyt osoittaa, että Englannilla oli Suomessa enemmän valtaa kuin Neuvostoliitolla.
Englantilaisten asema valvontakomissiossa näkyy välirauhansopimuksen tekstistä. Joka kerran kun siinä esiintyy sana ”liittoutuneet”, sulkeissa osoitetaan, että liittoutuneiden sananvaltaa Suomessa käyttää Neuvostoliitto. Englanti oli komission äänetön yhtiömies.
Lontoon sopimuksen määrittämissä poliittisten johtajien syyteperusteissa ei todellakaan esiinny sanaa ”Suomi”. Niissä ei esiinny myöskään sanaa ”Saksa”. Niissä rangaistaviksi määriteltiin ”henkilöt, jotka ovat eurooppalaisten akselivaltojen etujen mukaan toimiessaan” syyllistyneet rikoksiin rauhaa vastaan.
Tarvitaan melkoista ajatuksen akrobatiaa jos ottaa asiakseen todistaa, että Moskovasta, Lontoosta ja Washingtonista katsoen Suomi jäisi tuon sanamuodon ulkopuolelle.
* * *
Lehtisen ja Rautkallion väite sotasyyllisyysoikeudenkäynnin turhuudesta ja tarpeettomuudesta perustuu siis siihen, että Paasikiven olisi pitänyt tietää asiat, joita hän ei voinut tietää, ja joita historioitsijatkin ovat voineet tutkiskella vasta parikymmentä vuotta.
Lisäksi hänen olisi pitänyt olla täydellisen piittaamattomia reaalipolitiikan kaikkein alkeellisimmista pääperiaatteista.
Jos jälkiviisaus voittaa arkijärjen, tuloksena on tutkimuksen mahalasku.
Lähdelinkki tähän kirjoitukseen:
http://personal.inet.fi/koti/jukka.tarkka/02-11-05.htm
Ja edelliseen - myös Jukka Tarkan - ansiokkaaseen Rautkallion - Lehtisen "kansakunnan sijaiskärsijät" -kirja-arviointiin:
http://personal.inet.fi/koti/jukka.tarkka/Ryhma-LL-HR.htm
>>> ... Jukka Tarkka, jota ei hänen omien historiantutkimustensa valossa voine kukaan - ei edes Aarno Loka Laitinen - pitää sotasyyllisyysasiassa aivan amatöörinä
Olet tässä väärässä. Loka-Laitinen voi pitää Jukka Tarkkaa amatöörinä. Ja hän voi pitää Rautkalliota ja Lasse Lehtistä historiatieteen kirkkaimpina tähtinä. Itse asiassa Loka-Laitinen luultavasti näin tekeekin. Eikä häntä ole mikään estänyt. Ei tieto, ei järki, ei hänen harkintakykynsä. Jokainen voi tajuta vain sen mikä hänen omaan päähänsä mahtuu ja sopii.
Tunnustan erehtyneeni ilmaisussani!
Nyt toden teolla - ainakin sanasaivarteisesti - olenkin väärässä.
"Olet väärässä" osuneekin siis oikeaan nimenomaan sen suhteen, että Aarno Loka Laitinen - kuten myös nimimerkki "Santeri Alkio" - saattavat hyvinkin kuulua siihen ihmisjoukkoon, josta vississä sananlaskussa varoitetaan: "Tyhmän korvaan viisaan puhe nukahtaa."
Vielä yksi "jälkiviisaille" spekulanteille sopiva lukusuositus: loppuviikosta, ellei ihan torstaina, oli Iltalehdessä aivan oivallinen Tuomas Keskisen kolumni asian tiimoilta...
...
Ristimäkii jatkaa omalla linjallaan. Sopivia sitaatteja - ei ainoatakaan omaa ajatusta. Kepussa tämä on maan tapa, muistamme erään vaalitaiston ja sitaatit nettisivuilla. Salaisista asiakirjoista. Muistamme myös kuinka se päättyi.
Kekkosen osuus sotasyyllisyys oikeudenkäyntien junailussa on varmasti monisyisempi kuin Tarkka tai varsinkaan Suomi ovat esittäneet. Mutta ei varmasti myöskään niin häikäilemätön kuin Rautkallio ja kirjoittajansa Lehtinen väittää.
Kekkonen pelasi omaa valtapeliään, ja liehitteli jo tuolloin Moskovaa. Toisaalta hän saattoi uskoa pelastavansa maamiehiään vielä julmemmilta kohtaloilta antamalla tuomita heidät kotimaassa. Paasikivi uskoi varmasti samaa. Kekkoselle oiva tilaisuus poistaa kilpailijoita areenalta. Ja sen hän käytti.
Valvontakomissiota Suomessa edusti vahvimmin Nevostoliitto, mutta aivan ilman vaikutusvaltaa ei länsivallatkaan olleet vaikka niin annat ymmärtää. Muutama vuosi myöhemmin, kylmän sodan vuosina asia saattoi olla kuvaamallasi tavalla. Silloin Kekkonen oli ostettu jo täysin KGB:n ja NKP:n palvelukseen.
Odotamme päivää jolloin Timo esittää omia ajatuksiaan.
... kirjoittaa Erno Paasilinna Mustassa aukossa (1977) - ja sangen osuvasti "Historioitsijan" dilemmasta!
Vai että kirjoituksissani on muka vain "sopivia sitaatteja - ei ainoatakaan omaa ajatusta"?
Hyvä "Historioitsija"! Kyllä minä tyydyn mieluummin välittämään ihmisten ilmoille toisten - ja kustakin asiasta itseäni tietäväisempien ihmisten - ajatuksia ja käsityksiä ja ennen muuta tutkimustuloksia kuin "Historioitsijan" tasoisen ja tapaisen kekkoskaunaisen jankuttajan tarjoamia näkemyksiä tyyliin "silloin Kekkonen oli ostettu jo täysin KGB:n ja NKP:n palvelukseen".
Ja kun omat näkemykseni esimerkiksi Aarno Loka-Laitisesta, Hannu Rautkalliosta ja Lasse Lehtisestä niin tutkijoina kuin skribentteinäkin ovat kutakuinkin samanmoisia kuin mitä ihan oikea "sotasyyllisyyshistorioitsija" Jukka Tarkka arvioinneissaan Rautkallion-Lehtisen viimeisimmästäkin "tutkimuksellisesta mahalaskusta" esittää...
"Odotamme päivää jolloin Timo esittää omia ajatuksiaan", lopettaa "Historioitsija" - ja eipä kauas liipanne, että muudan superasevelisosialistinimimerkkirypästelijä "KKKorhonen" ja muutamakymmen muuta rautavaaralaista & samamunaista ex-toimiupseeria ovat jälleen pääsemässä mieliaskareisiinsa?
Siksi saittilaisten onkin syytä lukea vähän tarkemmin ja enemmän moisista "historian harrastajista" ja "historioitsijoista" - ja heidän toimintatavoistaan yhteiskunnallisessa keskustelussa:
>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>
Ihmiselon perimmäisten kysymysten äärellä Kekkonen oli äitinsä kuolinvuoteella. Presidentti soitti Koukkarille ja pyysi tätä tapaamaan äitiään. Koukkari yritti vastustella vedoten siihen, että onhan siellä Helsingissä uskovaisia ja pappeja. Ei, sinun on tultava, lentokoneella, oli Kekkosen vastaus. Emme tiedä, eikä meidän tarvitsekaan tietää, Koukkarin ja Kekkosen äidin käymistä sielunhoidollista keskusteluista. Koukkarin kristillisyyden tuntien voimme ajatella pojan saattaneen äitinsä tästä ajasta huojentunein tunnoin.
Antti Koukkarilla oli ajatus palata vuoden 1958 vaaleissa eduskuntaan osittain ehkä siksi, että Kekkonenkin oli sitä toivonut. Koukkari menehtyi sydänkohtaukseen helmikuussa 1958 vain 43-vuotiaana. Siunauksen jälkeen luettiin presidentin kirje, jossa presidentti sanoi menettäneensä myös hyvän ystävän ja saaneensa Antilta henkistä tukea, jonka suurta merkitystä tämä tuskin itsekään oli tiennyt. Kekkonen kertoi oppineensa tuntemaan Koukkarin vakaan ja lujan kristillisen elämänkatsomuksen ja arvostaneensa hänen pyrkimyksiä tehdä työtä vaikeuksien kanssa kamppailevien puolesta. Presidentti totesi murtuneensa Antin kuolinviestistä : On kuin oma veli olisi pois siirtynyt. Sitäkään emme tiedä, mitä Kekkonen veljeydellä tarkoitti, mutta Antti Koukkarin elämäkerta antaa mielenkiintoisen lisävivahteen Kekkosen persoonaan.
http://www3.ilkka.fi/servlet/page?_pageid=5402&_dad=portal30&_schema=PORTAL30&depa=10&id=3482417
Vanhanen tunnetusti ihailee Kekkosta. Tämän takiahan hän mm. ottaa ruplarahoitusta Venäjältä.