Mikä saa miehen kyyneliin?

asioita on ollut, mutta harvakseltaan. Raskaita, muistelu ei ole ehkä kovin terveellistä.

isäni itkevän koskaan....

Tiesin että se on kännissä taas.

ja sain jostakin voimaa ja lohduttavia sanoja. Vanhemmillani oli 63-vuotis hääpäivä ja äiti oli lähes tiedottomana sairaalassa.
Tänä vuonna he viettävät 64-vuotis hääpäivän yhdessä.

Omituinen ja sukupuolirasistinen kysymyksen asettelu kerrassaan.

Mutta vastaanpa kuitenkin:)

1) Viimmeks tuli itkettyä oikein kunnolla viistoista vuotta sitten lentokoneessa kun tajusin että en kerkee enää sairaalaan vaan äiti kuoli just....

ja toi toinen kysymys olisi paaljon kiinnostavampi jos kysyttäisiin miehen tuntumia siitä kun näki isänsä itkevän. No en tohon osaisi vastata koska en nähnyt miestä kuin pari kertaa ohimennen.

Sitä vaan tuli mieleen että kun on se vanha sanonta:"itku pitkästä ilosta"... niin onko se sitten tulkittavissa myös siten että: "ilo pitkästä itkusta"?????

=DW=

Varsinkin elokuvissa,kun Lassie joutui jättämään vanhan parin jatkaakseen matkaansa esimerkiksi

pisaroita poskella, kun hän piti sylissään edellisenä yönä syntynyttä poikaansa, ja aukesivat mummin purot..

..monta kertaa kun olen herkkä luonteeltani.
Tai pitäisikö tarkentaa,että silmäkulmat kastuvat aika herkästi kun luen esim. kuolinilmoituksia jossa lapsia jää orvoksi tai kolareita niinkuin tuo viimeisin junan ja auton yhteenajo jossa kuusi lasta jäi ilman isää, serkuksia olivat menehtyneet.
Eikä tarvii sen kummempaa kuin TV-sarja,jota seuraa vaikka kuinka tietää,että ei ole totta mutta silti.
Itkin todella viimeksi kun olin kirkossa saattamassa erästä maailman mukavinta miestä viimeisellä matkalla vaikka oli jo vanha mutta kun tieto tuli niin yllättäen hänen poismenostaan.
Oli mulle kuin isä joka neuvoi kaikessa ja todella ystävällinen minulle.

Torttua viäntessä joskus tulloo veet silimiin.
Ja joskus silimijä kirvelööppi toesen piärun
haju.

isäpuolen itkevän silloin kun äiti kuoli.Siitä tuli ahdistava olo,mutta kyllä siinä ehkä oli omakin suru vaikuttamassa...:(

Jotenkin tuntuu että silloin kun mies itkee,hän itkee aina todellisesta syystä,kun naiset voi itkeä mistä vaan....tällainen tuntuma on ainakin oman suvun miehistä....en yleistä!

nähneeni isän koskaan itkevän. Ei sillä, että hän näyttäisi muutenkaan tunteitaan.

toiset vain näyttävät kyyneleensä avoimemmin kuin toiset.

kyllä mulle tulee useinkin onnen- ta osaanoton kyynel silmään, kun katselen isosiskon ja pikkuveljen kehittymistä, tekemisiä, iloja ja suruja. ja kun ensin isompi ja perään pienempi valtaa sylin ja vaatii osan itselleen.

ja myös usein, kun "valot sammuvat" ja kansa huutaa "dagabo".

että en nähnyt koskaan isäni itkevän. Itse olen mielestäni liiankin herkkä, liikutun aivan tuntemattomien vastoinkäymisistä, erityisesti tsunami-tragedia aukaisi itkuhanat valloilleen.
Mikäli suomalaisia/lapsia ei olisi ollut kyseessä samaistuminen ei olisi ollut niin luonnollista kuin oli.

Kontinkankaan liikenneonnettomuus oli myös erityisen koskettava ja pysäyttävä. Oli vaan annettava itkun tulla ja lähdettävä ulos kävelemään. Olen työelämässä kohdannut kuolemaa paljon ja koska se on ollut "työtä" siihen jopa tottui. Onneksi - niin voi sanoa - en tottunut ja turtunut aina silloinkaan.

Miehen kyyneleet ja itku ovat jotain erityisen liikuttavaa. Johtunee siitä perinteisestä käsityksestä, että mies ei itke, ei saa itkeä?
Miehen itkeminen saa tuntemaan itsensä avuttomaksi ja jotenkin neuvottomaksi. Tosin kovin lukuisia kertoja en ole ollut vierellä kun miestä on itkettänyt. Kun itselläni oli erittäin vaikeita aikoja ja purskahtelin itkuun kertoessani ikäviä asioita kumppanille, hänkin purskahti itkuun - herkkänä ihmisenä myötätunnosta ja itkimme yhdessä.
Mielestäni mies saa itkeä ja hänen kuuluu itkeä silloin kun itkettää. Itku ei heikkouden osoitus - päinvastoin.:)

Vanhemmiten hän herkistyi välillä itkuun sotajuttuja muistellessaan. Äidin kuoleman jälkeen hän itki aika usein. Luulen, että rakastivat toisiaan, aidosti. Elikkä, muistan kyllä miltä tuntui.

Isäni ei koskaan itkenyt niin, että minä näin sen. Olen miettinyt sitä, nyt, aikuisena. Tiedän, että hän sisimmässään oli hyvinkin herkkä ihminen. Ehkä hän koki itkemisen tyttärensä edessä nolona asiana, tai sitten (vielä pahempi) hän ei osanut itkeä lainkaan, melko kurinalaisen kasvatuksen saaneena ja jo vuonna 1911 syntyneenä. Siihen aikaan pojat karaistiin olemaan itkemättömiä miehiä!

Ammatti vaati isääni olemaan "vahva" auktoriteetti, johtaja, päättäjä, vastuunkantaja. Siinä jäi varmaan monet itkut itkemättä roolin ylläpitämiseksi.

Kova hän ei silti ollut. Muistan hänet kilttinä, hyvin turvallisena luotettavana isänä, joka ei kuitenkaan tunteitaan näyttänyt. Ehkä hän itki joskus, yksinäisyydessään. Niin minä toivon, ei ihminen voi hyvin jos elää elämänsä itkemättä. Itku on ihmiselle oleellinen asia - ihminen on ainutlaatuinen "eläin" siinä mielessä, että hänellä on itkemisen kyky. Siihen täytyy olla oma tarkoituksellinen syynsä. Ainakin paineita se helpottaa, ihan fyysisessä mielessä. Ja tiedän, että itkulla on parantava voima ihmiseen. Jos ei koskaan itke tukahduttaa tärkeitä tunteita, jotka jossain vaiheessa purkautuvat väkisin sairautena, uskoisin.

Itse arvostan ryhdikkäitä, jämäkkiä miehiä, jotka uskaltavat näyttää myös herkät tunteensa ja itkeä. Mielestäni se on positiivinen, upea piirre.