Olen vuosien varrella havainnut yhä selvemmin,
että olen muuttunut tunteettomaksi. Mikään
ei tunnu miltään, kaikki vaan on ja tapahtuu.
Mummo kuoli, ei tuntunut miltään enkä oikeastaan edes ymmärtänyt itkeviä lähiomaisia hautajaisissa. Eilen illalla baarissa vaan istuin koko illan yksin juoden muutaman tuopin olutta, ja katsellen kun muut tanssivat ja juttelivat. Totesin mielessäni, että olen täysin kylmä - minulle ei tullut tuossakaan tilanteessa mitään tunteita tai tuntemuksia. En ole koskaan rakastunut. Lyhyitä seurustelusuhteita on ollut, mutta en niissäkään ole mitään tuntenut näitä naisia kohtaan. Jokin fyysisen läheisyyden kaipuu noihin on ajanut, en oikein osaa sitäkään selittää. Netin kautta nuo suhteet löysin. Noiden loppuessa en tuntenut mitään, minut vaan dumpattiin, mutta ei se herättänyt mitään minussa. Kaikki vaan on, tapahtuu, muttei tunnu miltään. Ei minulla ole ystäviäkään yhtään. Sinänsä harrastelen asioita ja käyn töissä, mutta en ole näiden ihmisten kanssa
tekemisissä kuin hyvin yleisellä tasolla. En ole varma onko näin ollut aina. Viimeinen ystävä minulla oli yläasteella, reilut 10 vuotta sitten. Ei minulla sinänsä ole kyllä tarvettakaan ystäviin, tulen yksin ihan hyvin toimeen. En oli surullinen, vihainen, iloinen tai muutakaan - olen vaan.
En tiedä mitä tälle tekisi. Jokin mättää,
se on selvä, mutta kuka tällaista tutkisi.
Tai onko tämä yleensäkään muuta kuin että
luonteeni vaan on tällainen, ja sillä hyvä.
Tunnen vaan että missaan elämästä paljon, kun
en tunne mistään mitään, eikä siksi ole yleensä tarvetta tehdä mitään.
En kuitenkaan halua mitään hullun papereita,
eli jokin yksityisen puolen lääkäri olisi
ainoa vaihtoehto. Ehkä joku psykiatri voisi
olla oikea ihminen kysyä asiaa? Tai voisiko
tämä olla joku seratoniiniin tms. liittyvä
efekti - jonkinlainen masennus. Olen aika
hukassa mitä tässä voisi tehdä.
Olisiko kellään samankaltaisia kokemuksia?
että olen muuttunut tunteettomaksi. Mikään
ei tunnu miltään, kaikki vaan on ja tapahtuu.
Mummo kuoli, ei tuntunut miltään enkä oikeastaan edes ymmärtänyt itkeviä lähiomaisia hautajaisissa. Eilen illalla baarissa vaan istuin koko illan yksin juoden muutaman tuopin olutta, ja katsellen kun muut tanssivat ja juttelivat. Totesin mielessäni, että olen täysin kylmä - minulle ei tullut tuossakaan tilanteessa mitään tunteita tai tuntemuksia. En ole koskaan rakastunut. Lyhyitä seurustelusuhteita on ollut, mutta en niissäkään ole mitään tuntenut näitä naisia kohtaan. Jokin fyysisen läheisyyden kaipuu noihin on ajanut, en oikein osaa sitäkään selittää. Netin kautta nuo suhteet löysin. Noiden loppuessa en tuntenut mitään, minut vaan dumpattiin, mutta ei se herättänyt mitään minussa. Kaikki vaan on, tapahtuu, muttei tunnu miltään. Ei minulla ole ystäviäkään yhtään. Sinänsä harrastelen asioita ja käyn töissä, mutta en ole näiden ihmisten kanssa
tekemisissä kuin hyvin yleisellä tasolla. En ole varma onko näin ollut aina. Viimeinen ystävä minulla oli yläasteella, reilut 10 vuotta sitten. Ei minulla sinänsä ole kyllä tarvettakaan ystäviin, tulen yksin ihan hyvin toimeen. En oli surullinen, vihainen, iloinen tai muutakaan - olen vaan.
En tiedä mitä tälle tekisi. Jokin mättää,
se on selvä, mutta kuka tällaista tutkisi.
Tai onko tämä yleensäkään muuta kuin että
luonteeni vaan on tällainen, ja sillä hyvä.
Tunnen vaan että missaan elämästä paljon, kun
en tunne mistään mitään, eikä siksi ole yleensä tarvetta tehdä mitään.
En kuitenkaan halua mitään hullun papereita,
eli jokin yksityisen puolen lääkäri olisi
ainoa vaihtoehto. Ehkä joku psykiatri voisi
olla oikea ihminen kysyä asiaa? Tai voisiko
tämä olla joku seratoniiniin tms. liittyvä
efekti - jonkinlainen masennus. Olen aika
hukassa mitä tässä voisi tehdä.
Olisiko kellään samankaltaisia kokemuksia?
Vastaukset 11
Vanhimmat
Vaikuttipa tuo asiasi kiusallisen tutulta!
Asia on kuitenkin osallani monimutkaisempi (kai!).
Pointti on kiutenkin se että minut on myös aina "dumpattu" - sinänsä ei mikään ihme, mutta minut on myös aina isketty. Tällä tarkoitan siis sitä että ettäkaikki seurustelusuhteeni -ihme että niitä on yleensä ollut- ovat alkaneet vastapuolen aktiivisuudesta. Olen sitten kuullut heidän kiinnittineen huomiota rauhallisuuteeni ja vaatimattomuuteeni. Itse olen alkanut pitää sitä saamattomuutena.
En tiedä kuuluuköo tämä ketju tänne, mutta herätit huomioni johtuen seikasta joka ei ole asiantuntija-arvio, mutta liittýy silti neurologiaan. Eli minulla on siis selvästi fyysinen poikkeama aivoissa, jolla tosin ei asiantuntijoiden mukaan ole mitään tekemistä tunne-elämän kanssa. Mutta yksi serkuistani kuitenkin "kärsii" samasta ongelmasta. Kummallekaan se ei anna sinänsä juurikaan oireita , mutta serkkuni kävi läpi äskettäin parin vuoden avioliiton. Niin pitkälle minä en onneksi ole ehtinyt.
Ei sanota aidoiksi vaan näytellyiksi.
Sitten sain asperger dg:n.
mies 46v
autistiksi tai ainakin opettaja luuli. Olen miettinyt että olenko poikkeus kun elän tunteettomana, en ole, meitä taitaa olla paljon... se ei näy päällepäin.
> minulla on siis selvästi fyysinen
> poikkeama aivoissa, jolla tosin ei
> asiantuntijoiden mukaan ole mitään
> tekemistä tunne-elämän kanssa
Ei sattuisi liittymään etuaivotonsilloihin?
Noihin liittyvä "merkityksetön" poikkeama
multa löytyy. Luultavasti ei liity mitenkään.
Mielenkiintoinen oireyhtymä on
"alexithymia" - tunnistan todella
paljon omia kokemuksiani tuon kuvauksista,
mitä netistä löytyy. Tuon syistä ei ole
oikein selvyyttä, eikä ole oikein
hoitoakaan, mutta onpa joku sana sentään.
Tuohon liittyviä keskustelupalstoja netistä
selaamalla olen löytänyt ihmisten kuvauksia
itsestään, jotka ovat aivan samanlaisia
kuin mitä näkisin oman tilanteeni olevan.
Tuo on juuri "tunteiden puuttuminen".
http://www.joensuu.fi/ajankohtaista/vaitos2.php?id=429
Aleksitymia on määritelty vaikeudeksi kokea, kuvata ja ilmaista sanallisesti omia tunteitaan sekä korostuneeksi taipumukseksi toiminnalliseen ajatteluun. Aleksitymian käsite syntyi 1970-luvulla perustuen kliinisiin havaintoihin potilaista, joilla ilmeni psykosomaattisiksi arvioituja sairauksia. Nämä potilaat kuvasivat yksityiskohtaisesti somaattisia tuntemuksiaan, mutta eivät juuri lainkaan omia tunteitaan. Aleksitymian on todettu olevan yhteydessä myös moniin somaattisiin, psykosomaattisiin ja psyykkisiin häiriötiloihin. Aleksityymisyyttä on pidetty pysyvänä persoonallisuudenpiirteenä, jonka ajatellaan olevan joko synnynnäinen tai varhaislapsuudessa omaksuttu selviytymistapa. Tähänastiset tutkimukset ovat kuitenkin pohjautuneet melko pienille ja valikoituneille aineistoilla. Tämän väitöskirjatutkimuksen tavoitteena oli selvittää aleksitymian pysyvyyttä ja sen muutosten yhteyttä depressioon ja depressiosta toipumiseen. Tutkimuksen aineisto muodostui avohoidon depressiopotilaista (N=188) ja pohjoissavolaisesta väestöotoksesta (N=2018). Tutkimus on osa Kuopion yliopistollisen sairaalan psykiatrian klinikassa toteutettua depression hoidonseuranta- ja tulostutkimusta. Tulokset osoittivat, että masennuksen vaikeusaste oli sekä masennuspotilailla että yleisväestössä tärkein aleksitymian esiintymistä selittävä tekijä. Tulos ei sinänsä ole yllättävä, onhan juuri vetäytyneisyys ja kyvyttömyys itseilmaisuun tyypillisiä piirteitä masennuksessa, sitä vaikeammin mitä vaikeammasta masennuksesta on kysymys. Vaikka ryhmätasolla aleksitymian keskiarvopisteet eivät muuttuneet yleisväestössä, molemmissa tutkimusryhmissä yli puolet tutkimuksen alkutilanteessa aleksityymisistä henkilöistä toipui sekä aleksitymiasta että masennuksesta vuoden seurannassa. Niillä henkilöillä, joilla masennusoireet lisääntyivät tai pysyivät ennallaan, aleksityymiset piirteet lisääntyivät vastaavasti. Tutkimuksen tulokset osoittavat, että eri tutkimustavat antavat ristiriitaista tietoa aleksitymian pysyvyydestä. Aleksitymiapisteet eivät muutu ryhmätasolla, mistä voisi päätellä, että aleksitymia on pysyvä persoonallisuudenpiirre. Yksilötason tarkastelu ei kuitenkaan tue tätä johtopäätöstä, vaan osoittaa, että aleksitymia voi olla myös tilaan liittyvä ilmiö, esim. osa masennuksen oirekuvaa, ja siten muuttua masennuksesta toipumisen ja onnistuneen masennuksen hoidon yhteydessä.
Kyse kohdallan on aivoverisuoniepämuodostumasta. Serkullani on vastaava, mutta eripuolella aivoja. Maallikkojen "sivistymätön" diagnoosi on että "ehkä hän ei sen vuoksi kykene tunteisiin" jne jne. Itselläni on ihan riittävästi oireita että tiedän kyllä mihin se vaikuttaa. Neurologit ja neurokirurgit ovat kyllä jo kertoneet että tunne-elämän kanssa sillä ei sinänsä ole mitään tekemistä. -Ainakaan enempää kuin sairauksilla yleensäkään. Tietty epävarmuus tulevastahan aiheuttaa omat oireensa vaikka niitä ei tietoisesti miettisikään, minä vaan en näistä neurologisista asioista tiennut mitään vielä silloin kun oireet tunnepuolella jo olivat näkyvissä.
tv:ssä oli kerran juttua sellaisesta henkilöstä joka oli ollut pahassa kolarissa ja kolarin jälkeen luonne oli muuttunut sellaiseksi ettei ollut tunteita samalla tavalla kuin ennen.mutta sinun kohdalla ei varmaan ole noin käynyt.mutta tuli vain mieleen. aivot oli kolarihetkellä tavallaan heilahtaneet kallon sisällä, ja törmänneet kallon etuosaan ja hieman vaurioituneet, joka selitti tapahtuneen.
katsoin sen ohjelman,oli nuoripari heillä oli lapsikin,mies oli ollut siinnä onnettomuudessa,itsekkin sanoi ettei tunne mitään,vaimo itki ja sanoi että ei halua jättääkkään miestään,uskomaton juttu olikin...
joo, oli kummallinen juttu
että isku päähän saattaa aiheuttaa ihmisen muuttumisen tunteettomaksi.
Sitä sanotaan syyksi myös siihen, että pahoinpidellyt lapset ovat tunteettomia ja kylmiä aikuisena. Syy ei olekaan siinä että olisi niitä henkisiä vaurioita vaan vika saattaa ola myös ruumiillinen.
Samoin pahan onnettomuuden uhri saattaa muuttua hyvin paljon luonteeltaan, välttämättä kaikki muuttuminen ei ole pelkästään henkistä.
Itse asiassa, minulla on todettu MRIn
perusteella, etta "etuaivotonsillat
ovat lievasti kaudaaliset". Tuo havaittiin,
kun minulla vuosia sitten kerran tuli
outo nakohairio silmiin (nakokentassa
iso alue, joka näkyi "kirkkaana" hehkuna,
enkä tuolla alueella siis nähnyt, ja nakyi
molemmissa silmissä - katosi puolessa tunnissa),
ja syytä ei löydetty, mutta tuossa yhteydessä
otettu pään MRI, ja siinä epikriisissä tuo
kaudaalisuus todetaan. Joskus kuukauden päästä
tuosta kaikki muuttui punaiseksi muutamaksi
minuutiksi, eli näin kaiken punaisen sävyinä.
Ei ole uusiutunut nuo ilmiöt (onneksi!) tuon
jälkeen, nyt tuosta jotain 5 vuotta jo, ja alkoi
jo koko juttu unohtua.
Lienee kaukaa haettua, että tuo kaudaalisuus
(??) vaikuttaisi tunteisiin. Tai no, mistäs
minä tiedän onko ne nykyään kaudaalisemmat kuin
silloin, ja tuo vaikuttaisi.