Auttaako sairaalahoito masennukseen?
Mut haluttais sairaalahoitoon, mut en tajua miten siellä mut saatais parissa viikossa suht. terveeksi, mut jolla on älytön ihmis/sairaalakammo.
Mitä siellä sairaalassa yleensä tehdään...jutellaan ym. muuta?
Onko siellä edes omaa huonetta?
Mut haluttais sairaalahoitoon, mut en tajua miten siellä mut saatais parissa viikossa suht. terveeksi, mut jolla on älytön ihmis/sairaalakammo.
Mitä siellä sairaalassa yleensä tehdään...jutellaan ym. muuta?
Onko siellä edes omaa huonetta?
Vastaukset 4
Vanhimmat
kahdessa viikossa, mutta pääset hoidon alkuun. Tärkeää olisikin, että sulla säilyisi tiivis hoitokontakti vähintään kerran viikossa myös sairaalan jälkeen.
Kyllä se aika kulttuurishokki oli mennä psyk.sairaalaan, mutta sinne tottui äkkiä. Mä olin masiksen vuoksi vapaaehtoisesti hoidossa viisi viikkoa. Ainakin Pitkäniemessä oli hyvä hoito, melko vapaat oltavat, ovet tietty lukossa, mutta mulla oli heti alusta vapaa liikkumisoikeus ulkona. Jos hyvä tuuri käy, saa yhden hengen huoneen, mä olin kolmen hengen huoneessa. Se olikin ainoa huono puoli, kärsin yksityisyyden puutteesta. Lisäksi sain viikonloppuloman aluksi la-su ja lopuksi to-su eli olla kotona.
Saat omahoitajan, jonka kanssa sulla on keskustelu, aina kun hän on työvuorossa. Ja keskusteluapua kannattaa pyytää muulloinkin, kun on paha olla. Sitten on erilaisia ryhmiä, mä olin toimintaryhmässä ja naistenryhmässä, ne oli hyviä. Ja kävin rentoutuksessa osaston ulkopuolella. Myös toisten potilaiden kanssa oli monia antoisia keskustelu- ja pelihetkiä.Ja ehkä se onkin hyvä juuri sun ihmiskammon vuoksi. Toki voit olla paljon omassa huoneessa, mutta ota kaikki irti. Aamuisin oli aina vapaaehtoinen aamuryhmä, jossa keskusteltiin ja annettiin tietoa eri aiheista.
Mulle tehtiin pään tietokonekuvaus ja aivosähkökäyrä (helppoja tutkimuksia, ei satu tms.) ja psykologinen testaus ja otettiin perusverikokeet.
Psyk. sairaala eroaa paljon tavallisesta sairaalasta, jos sieltä olet kammosi saanut, saat olla omissa vaatteissa, lääkehoito on yleensä tabletteina.
Miten pääsee sairaalahoitoon Tampereella? Olen lääkityksellä ja käyn mielenterveystoimistossa juttelemassa (45min kolmen viikon välein ei auta yhtään mitään). Nyt alkaa voimat tosiaan loppua, jo fyysisestikin. En vaan pääse enää lääkäriinkään eikä kaverit ehdi auttamaan. Nolottaa myöntää että tarvitsen oikeasti apua. Pelottaa että pää hajoaa oikeesti. Oon alkanu ajattelemaan kuvittelenko vaan että oon masentunu. Jos oonkin vaan laiska. Mutta jotain apua taitasin tarvita kyllä kun on tuo viiltelykin tullu taas kuvioihin mukaan eikä oo jaksanu enää viikkoon tehdä ruokaa eikä pääse ulos muuta kun tupakalle. Tää on niin hirveetä myöntää. 22v eikä pärjää yksin! Miten voin koskaan ketään miestäkään saada kun oon tämmönen enkä jaksa käydä missään enkä oo enää sama huumorintajuinen itseni. Erosin vuosi sitten ja kaipaan aviomiestäni suunnattomasti ja tuntuu että hänen takaisinsaaminen on ainoa apu. Se on jokatapauksessa turha toivo ja auttasko sekään sitten... joo, nyt meni jo asian vierestä mutta apua siis tarvittaisiin... pitäs opinnotkin saada eteenpäin kun viime vuosi meni jo tän masennuksen lannistamana...joo, kiitti hei!
Tervehdys!
Varaa aika omalle lääkärillesi ja keskustele hänen kanssaan tämänhetkisistä oireistasi ja kotona pärjäämättömyydestä. Todennäköisesti tilanteen arvioituaan hän tekee B1- (vapaaehtoinen) tai M1-lähetteen (pakkohoito) riippuen masennuksesi asteesta. M1-lähetteestä ei kannata pahastua, se on vaan keino varmistaa pahoin masentuneen ihmisen pääsy tilanteen vaatimaan hoitopaikkaan.
Jos et pärjää sinne saakka, mene päivystykseen, toimintamalli on sama.
Ota läheinen mukaan saattajaksi, tilanteen arvioimiseksi on hyvä saada läheisen subjektiivinen kuva sinun tilanteestasi.
Mulla se vaan pahensi tilannetta. Olin TYKS:in nuorisopsykiatrian osastolla. Menin vapaaehtoisesti, mutta lähtemisestä piti tapella. Kamala paikka, hoitajat välinpitämättömiä, kohtelivat potilaita jopa halveksivasti. Omahoitajan kanssa juttelin kerran viikossa ja sitten oli aina välillä näitä perhetapaamisia. Joka toinen maanantai pääsin tunniksi piirtämään johonkin askartelutilaan. Ulkona sain olla klo 09-20 niin paljon kuin halusin, kunhan olin ruoka-aikoina sisällä.
Olin kolmen hengen huoneessa, jossa toinen huonekavereistani oli ylivilkas riehuja ja toinen aivan sekopäinen tyyppi. Pelkäsin heitä ja muita potilaita, kun olivat niin aggressiivisia, niin että jouduin sen takia syömään rauhoittavia.
Ja tylsää oli. Ei ollut muuta tekemistä kuin katsoa TV:tä,pelata pelejä, lukea,piirtää..
Mitään tutkimuksia ei tehty.Juteltiin vaan.Viimein sain tahtoni läpi ja pääsin kotiin, minkä jälkeen piristyin kummasti, kun pääsin tuosta helvetistä pois.Eli ei auttanut sairaalahoito ainakaan mulla.