itselläni abortista neljä päivää. päätös oli alusta asti aika selvää etten pidä lasta, vaikka monet yrittivät päätäni kääntää. itketty on enemmän kuin koskaan..jos isäehdokas olisi ollut joku toinen, esim. entinen poikaystäväni, olisin pitänyt lapsen. ja sitä olenkin tässä miettinyt enemmän kuin pitäisi. harmittaa niin pirusti että jouduin tekemään tuon ratkaisun koska se sattuu henkisesti enemmän kuin se päivä sairaalassa. jonne poikaystäväni ei tullut myöskään..sanoin ettei ole pakko tulla, mutta kuitenkin toivoin koko ajan että hän olisi tullut. lähti ryyppään illalla, menin kotiin toiselle paikkakunnalle parantelemaan haavojani kun äitini tuli hakemaan. poikaystäväni ei tajua kuinka raskasta tää pari viikkoa on ollut ja tulee olemaan vielä pitkän aikaa!hän on kyllä yrittänyt, mutta ei tarpeeksi.nykyään vain riidellään enkä enää taida jaksaa yrittää edes. taidan keskittyä itseeni nyt, ja toivon että neljän viikon päästä kun menen jälkitarkastukseen en olisi enään raskaana, vaan lääkkellinen keskeytys olisi onnistunut.harmittaa vain lapsen puolesta..vaikea olla miettimättä mitään muuta kuin tätä ´koko hommaa.kyynel saattaa tulla silmään bussissa,töissä, yksin kotona ja ihan missä vain. raskas kokomus jota en toivo kenellekkään. kiitos jos jaksoit lukea purkautumistani!
poikaystävästä ei isäksi..
rikkinäinen
131497
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 13
Vanhimmat
Abortti ei ole helppo paikka juuri kenellekään, vaikeinta se lienee silloin, jos pääasialliset syyt ovat muita kuin oma totaalinen haluttomuus tulla äidiksi.
Uskon, että olet harkinnut tarkkaan ja tehnyt oikean ratkaisun. Surulta se ei sinua tietenkään säästä, mutta jos hetkittäin kadutkin, muista aina ne syyt, joiden vuoksi alunperin päätöksen teit: ne olivat todellisia ja painavia.
Minusta sinun kannattaisi unohtaa poikaystäväsi. Hän ei ole ollut tukenasi tässä asiassa ja tuskin on muissakaan asioissa. Ja voi luvata, että parisuhde, jossa jää vaille henkistä tukea, on tuhoon tuomittu.
Kuten itse sanoit, keskity nyt itseesi ja toimi itsekkäästi. Tee asioita, jotka tuntuvat hyviltä. Anna itsellesi aikaa surra, mutta älä koe sitä velvollisuudeksesi. Anna itsellesi myös lupa jatkaa elämää ja nauttia siitä. Älä pidä ystäviäsi ja perhettäsi etäällä vaan anna heidän auttaa.
Eipä tästä nyt varmaan sen suurempaa apua ollut, mutta paljon jaksamisia sinulle!
ihan kuin olisin alkanut lukemaan omaa tarinaani... Keskeytykseni on huomenna..pelottaa vähän.
Entinen poikaystäväni tulee mukaan tukemaan minua..tämä jonka kanssa tämä sotku saatiin aikaan, on toivottavasti pois minun elämästäni ikuisesti.
Mielestäni sinun pitäisi tehdä niinkuin sanoit, keskittyä itseesi ja elämästä nauttimiseen, eikä roikkua jonkun äijän perässä, joka ei edes tule sinua tukemaan sairaalaan.
Itselläni selviytymiskeinoina on yksinkertaisesti se, etten halua ajatella koko asiaa. Olen niin paljon miettinyt koko hommaa, että enää en oikein jaksa. Kun päätöksen kerran teki ja tietää ettei takaisin ole menemistä, mitä siinä enää miettiin. Kakat on jo housussa. Kai minäkin mietin sitä aina välillä, mutta ei saa alkaa liiaksi miettimään, tai menee mielenterveys. Ei saa alkaa tunteilemaan...silloin masentuu. Ajan kanssa elämä paranee ja pystyt taas nauttimaan siitä.
Ajattele positiivisesti, voit myöhemmin tehdä vaikka kuinka monta vauvaa semmoisen ihmisen kanssa jota oikeasti rakastat ja kuka sinuakin rakastaa ja välittää ja ennenkaikkea kunnioittaa.
Kyllä minullakin on kyyneleet tulleet monessa väärässä paikassa. ei tämä mitään kivaa ole, mutta pakko tästä on selviytyä!
Itse aion ainakin keskittyä kouluni käyntiin ja yrittää saada koko surullinen asia pois mielestäni.
Kyllä sinä pärjäät, jos vain itse haluat!Älä ole siellä syvällä liian kauaa! -Sieltähän ei voi päästä kuin ylöspäin!!!
voimia!
olet joutunut käymään läpi todella rankkoja asoita,ja inhottaa kun ihmiset silti vain tuomitsee,vaikka teit varmasti abortin ihan oikeista ja ymmärettävistä syistä.
Tarkoitin tolla tuomitsemisella sitä että kun tänne kirjoiti,joudut ehkä lukemaan tuomitseviakin juttuja.
Mutta älä välitä niistä,vaan keskity itseesi ja parantumiseen.
Voimi Sinulle!
ps:kiitos kun kerroit tarinasi.
lohdutti ihan mielettömästi teidän vastauksenne.! puhuttu tästä on kyllä ystävien ja äidin kanssa..mutta ei vielä kenenkään kanssa joka olisi kokenut saman kuin mä. kiitos ymmärtämisestä! seuraavaksi kun raskaaksi tulen pidän lapsen 150% varmuudella oli elämäntilanne mikä hyvänsä. on tää ollu sen verran kasvattava kokemus pian 20vuotiaalle tyttöselle. poikaystävä on keskenkasvuinen idiootti jolle yritän viel puhuu, mut siihen taitaa jäädäki sit se. ja nöppis, jaksamista sulle huomiselle! toivottavasti kaikki menee hyvin. ittelläni kivut kesti n. 3tuntii ja olin sairaalas 11tuntia. mutta kaikki hoitajat oli tod ihania ja ymmärtäväisiä.
on nykyään paljon parempaa kuin ennen,ja paljon suvaitsevampaa ja onneksi niin.
Tai ainakin suurin osa hoitohenkilökunnasta,varsinkin osastoilla joilla on abortin tehneitä naisia niin niitä pyritään hoitamaan sekä psyykkeen että fysiikan kohdalla parhaalla mahdollisella tavalla.
Ihmisiä me vain ollaan,kellään ei ole oikeutta tuomita toista...
Kun luin viestiäsi, ajauduin samassa omiin kokemuksiinini ja muistikuviin 4 vuoden taakse.
Olin 17 v. raskaaksi tullessani, mies 27v. ja hän olisi halunnut pitää lapsen. No, lapsirakas olin minäkin, mutta olin myös hiljattain saanut selville miehen rikollisesta ja "pimeästä" elämästä. Joten punnitessani -/ puolia asian suhteen, päädyin aborttiin.
Tämä päätös perustu minun ja lapsen etuun. En halunnut antaa lapselleni, itseni mukaan lukien "helvetillistä" loppu elämää. Sitä se olisi ollut sanan varsinaisessa merkityksessä. Minä olisin saanut paeta lapsen kanssa miestä paikasta toiseen. Enkä olisi koskaan voinut antaa lasta hänelle esim. päiväksi, koska tuskin oisin nähnyt lastani enää sen jälkeen. Hän puhui "kaupan teosta" lapsen suhteen, kun en ollut innoissani raskaaksi tulosta hänelle. Siinä kohtaa ajattelin, että menee jo niin "pimeelle" puolelle...lapsen saaminen oli hänelle pakkomielle suorastaan. Joten joko oisin antanut lapseni rikolliselle tai juossut häntä lapsen kanssa karkuun, lapsen katoamisen ollessa vain ajan kysymys. Joten valinta oli siinä mielessä helppo valinta....
Tosin helppo vain tilanteen vuoksi. Abortin jälkeen 2-3 vuotta meni "sumussa", en pystynyt käymään kunnolla koulua. Olin omissa maailmoissani, itkin paljon sekä mietin kumpa isä olisi ollut joku toinen. Jos, jos, jos....kierre. Aloin selvitä, kun taoin itselleni päähän, että tehtyä ei saa tekemättömäksi. Elämän on jatkuttava. Pahimman yli olen päässyt, mutta sureminen, itku ja tyhjyyden tunne jatkunee läpi elämän. Tajusin asian koskettavuuden ja kipeyden, kun itkiessäni opettajani kanssa sain kuulla, että hän oli kokenut saman 10-20 vuotta sitten. Vuodet vierii, aika kuluu, mutta suru on joillekin ikuista.
Sinulle vielä, älä vetäydy kuoreesi yksin miettimään. Juttele asiasta sellaisen ihmisen kanssa, joka ymmärtää, että pelkkä sairaalassa käynti ei poista kipua tämän asian kohdalla. Ei tuokaan mies tajunnu miten kipeetä mulla teki psyykkisellä tasolla abortin jälkeen. Mutta lapsi ei kasvakaan heidän sisällä, eivät he huomaa vatsan kasvua ym.
Nyt sinusta varmasti tuntuu ylitse pääsemättömältä, mutta ajan mittaan olosi varmasti helpottuu, kun käsittelet asiaa vaan niin kauan kun on tarvetta. Helposti sen voi myös "lakaista" maton alle, mitä minä yritin aluksi. Mutta ratkaisua se tuskin tuo asiaan...joskus joudut sen kuitenkin käsitteleen ja silloin se ei välttämättä ole enää niinkään helppoa.
Tsemppiä sulle, kyllä sinä pärjäät. Ennemmin tai myöhemmin varmasti huomaat tehneesi oikean ratkaisun ja opit elämään sen kanssa. Vaikka aluksi tuntuisikin vaikealta.
T:kohtalotoveri
taidetaan tosiaan olla kohtalotovereita..poikaystävälläni on myös rikollinen tausta. kiven sisään se onkin menossa ens vuonna, että siinä oikee unelmapoikaystävä. omalla tavallaan se tietenki on yrittäny ymmärtää, mut eipä tarpeeks. ja nyt siit ei oo mitää kuulunu kahtee päivää kun en kuulemma yritä tarpeeks meidän suhteen eteen ja huudan ja haukun vaan. syystä kylläkin. keskenkasvunen idiootti se on. edelleen. kiva ku kerroit oman tarinas! näitten pienten tarinoitten avulla on jo saanu jonkilaisen käsityksen mitä tehdä ja ne on auttanu jo kovasti potkii eteenpäin. pikkuhiljaa.. kiitos sulle.
Hyvä kun kerroit tarinasi. Tsemppiä sinulle. Suututtaa oikein puolestasi kun sulla on noin idiootti poikakaveri. Ansaitset ja löydät kyllä paremman. On kyllä pässi, yäk.
Oli ihan pakko myös kertoa omasta keskeytyksestäni, joka tehtiin kun olin juuri täyytänyt 19, eli kolme vuotta sitten.
Silloinen poikaystäväni käytti alkoholia reippaasti, eikä suhteemme ollut hyvä. Päädyin lääkkeelliseen keskeytykseen.
Siinähän (ainakin silloin) kotona otetaan 12:sta tuntia aiemmin pilleri/pillereitä, jolloin keskeytys käynnityy, tai ainakin se ilmeisesti jollain tasolla aloittaa keskeytyksen..
No, tämä poikaystävä lähti ryyppäämään ja jätti minut kotiin katselemaan pillereitä, vapisemaan ja pelkäämään.
"paras" oli, kun hän yöllä tuli reissultaan kotiin, olin ottanut pillerit muutamaa tuntia aiemmin, ja hän sanoi: "No oltais me se oikeastaan voitu pitääkin" !!! siis, tässä vaiheessa, kun perua ei enää voi...
No, olin vaan entistä varmempi että tein oikean ratkaisun.
Nyt kolmen vuoden päästä olen joskus miettinyt asiaa, mutta en juurikaan mitenkään tuskallisesti. Tein oikean ratkaisun, se ei ole häirinnyt elämääni millään lailla.
Näinhän usein käykin, että nainen joutuu luopumaan tavallaan vastoin omaa tahtoaan lapsestaan, vaikka tunteet sanoo vastaan; joutuu silti tekemään sen raskaimman ratkaisun josta koituu aina harmia, kun nainen on niin tunteen tasolla lähellä sitä sikiöä heti alusta asti, vaikka oikeasti se ei ole vielä edes elinkelpoinen lapsi, niin nainen jo heti tuntee sen ja aistii... mutta oikeasti ratkaisu on jsk vain pakko tehdä, ja päätyy aborttiin.
Tiedän mitä tunnet, olinhan itsekin samassa tilanteessa tämän vuoden alkupuolella ja päädyin aborttiin, vaikka olin jo melkein varma että lapseni synnyttäisin... menin jopa ultraääneen. Mutta sydämen ääntä en kuunnellut vaan ajattelin järjellä, joka käski minut sinne aborttiin!!!!!
kiva kun ootte jaksanu kirjottaa takasin ja tarinat on osa tosiaan ollut aika samanlaisia kun mulla. kiitos teille ja myös niile jotka on jaksanu lukea.. :) tästä ei voi mennä muuta kuin eteenpäin, mutta päivä kerrallaan ja koitan olla ajattelematta sitä vaikka vaikeaa on. jaksamisia kaikille saman kokeneille!
Ei todellakaan ole helppoa toipua. Jo päätöksen teko oli todella vaikea, mutta isätöntä lasta en maailmaan enää halunnut, 3 lapsen yksinhuoltajana olleena tiedän sen isän kaipuun. Miesystävästäni ei vastuulliseksi isäksi ollut. Vaikka myös hänellä lapsi edel. suhteesta. Hän ei millään tavalla ilahtunut,kun kerroin raskaudestani, vaikka lapsen teosta oli ollut puhetta. Nyt purskahtelen itkuun missä vain ja mietin, että ehkä sittenkin olisin jaksanut yksin lapsen kanssa. Ei keskeytystä voi ikinä unohtaa!
Koin tuon, luulempa elämäni suurimman trauman. Se kohahti niin syvälle sisimpään, että olen jopa miettinyt lapsen pitämistä vaikka olosuhteet olivat niin huonot, että olsin varmasti tuhonnut lapsen elämän.
Olisi saanut juosta lapsen kanssa karkuun miestä joka paikkaan. Olin ennen aborttia saanut tietää hänen rikollisesta/pimeästä puolesta. Ja, kun lapsi oli hänelle "liiankin" toivottu niin luulempa, että olisin jonain päivänä saanut todeta hänen vieneen minulta lapsemme ikuisiksi ajoiksi pimentoon.
En yksinkertaisesti halunnut pilata lapsen elämää. Enkä leikkiä lapsen tulevaisuuden kustannuksella.