Miten pystyn hyväksymään itseni?

Olet ja et ole sairas. Voisin väittää sitä ihan normaaliksi, jos omistaa pienehkön itsekriittisyyden kehoaan kohtaan. Mutta tässä sinun kaltaisissa tapauksissa se menee jo sairauden puolelle.

Neuvojen antaminen ei ole helppoa, sillä vaikka kuka sanoo mitäkin, niin se tuskin tulee paljoa auttamaan. Ei ole mitään maagisia sanoja joita esim. mä voisin sulle sanoa.
Maagisia sanoja toki on, mutta niiden pitää tulla tietyiltä henkilöiltä.
Minulla on ystäviä joilla on (on väärin sanoa sitä tapahtuneessa muodossa) sama ongelma kuin sinulla. He tosin pääsivät yli sen pahimman tapaamalla poikia. Tutustuttuuan poikaan, tyttö ei enää muuta ajatellut kun poikaa, joka sanoi tytön olevan upean näköinen, saisi jopa olla vähän pulleampi.
Pointti on se, että paras rohto on se, että kun joku läheinen henkilö hyväksyy sut niin se saa sutkin helpommin hyväskymään itsesi.

Mä olen pyöritellyt samantyyppisiä ajatuksia.. Varmaan sellainen tasapaino olisi hyvä, ehkä ihmisillä taipumus lipsahtaa aina johonkin ääripäähän. Että esimerkiksi liikunnan harrastaminen ja terveysintoilu vie kaiken ajan. Tai sitten repsahdetaan toiseen suuntaan. Mietin vain tuota rajaa itsensä hyväksymisen sellaisenaan ja itsestään huolehtimisen välillä.

Itsellä sellaista taustaa, että en teini-iässä ollut kiinnostunut liikunnasta, söin mitä huvitti, miten paljon vain. Sitten innostuin liikunnasta ja tanssista, muutuin aivan toiseksi ihmiseksi, terveysintoilijaksi. Meni liian pitkälle ja sairastuin syömishäiriöön ja ulkonäöstä tuli pakkomielle. Nyt olen pari vuotta koittanut palautua johonkin tuohon näiden kahden elämäntavan välille.

Sen muistan ymmärtäneeni silloin kun laihduin, että laihuus ei tuo onnea. Vaikka niin luulin. Hassulta tuntuu katsoa valokuvia ennen ja jälkeen, Kun mietin, että kumpi noista kahdesta ihmisestä "haluan olla". Toinen on vähän pyöreämpi, hymyilee onnellisen näköisenä, toinen taas timmissä kunnossa, mutta niin pingottuneen ja väsyneen näköinen, kuin varjo entisestään.. VOi tätä ihmisen mieltä, kuinka me itseämme rankaisemme.

Tuosta hyväksymisestä: Hyvä neuvo oli mielestäni Dr. Philin ohjelmassa: Mitä sanot itsellesi, kun katsot peiliin? Ei se ratkaise, mitä muut ajattelevat, tai miltä näytät muiden mielestä;Koska varmasti jokaisella ihmisellä on täysin erilainen mielipide sinusta! Tärkeää hoitaa ongelmaa siis sisältä ulospäin. Myös hyvää oloa voi "säteillä" ulos. Esimerkkinä mun mies, joka ei murehdi omaa ulkonäköään,hän on silti todella viehättävä (jos näin voi miehestä sanoa :), koska hänellä on NIIN HYVÄ OLO itsensä kanssa. Voi kun mäki osaisin joskus tuon taidon.

Sen tiedän, että tuon tasapainon vuoksi on tehtävä TÖITÄ. MIetittävä, että mitä haluaa omalta elämältään. HAluaako sitä, että oma onnellisuus on yhtä kuin oma ulkonäkö. Voi tulla joskus se aika eteen, että huomaakin olevansa aika tyhjän päällä, jos kaikki on rakentunut tuon varaan. Mutta myös se puoli on otettava huomioon, että on lupa nautiskella omasta ulkonäöstään ja kivoista vaatteista ja hemmotella itseään..

On paljon asioita, mitä voi hyvän olonsa eteen tehdä: Aiemmin harrastin juoksemista ja rankkaa liikuntaa pakonomaisesti. Nyt teen enemmän sellaista meditatiivista liikuntaa, itämaisia lajeja, hidasta ja rauhoittavaa. Eli olen etsinyt sitä terapeuttista puolta liikkumisesta.

Tästä tulee nyt tosi pitkä juttu.. Mut lopuksi, olet tunnistanut, että et voi hyvin. Ja kasaat valtavia paineita itsellesi oman ulkonäön suhteen. Entä jos voisit kääntää kaiken hyväksi? Kaiken energian, mitä käytät ulkonäön kontrolloimiseen, käyttäisit johonkin muuhun..Mieti, mikä saa sinut todella iloiseksi. Olisitko vaikka unohtanut jonkin asian, mistä lapsena nautit. Mikä vaan, mikä ei liity ulkonäköön/syömiseen. Piirtäminen, askartelu, musiikki, neulominen..

Toivottavasti tästä oli jotain apua. Jatka taistelua, valoon päin!:)

Minulla oli ihan sama ongelma. Olin ennen aivan neuroottinen ulkonäköni suhteen. Liikuin kuin hullu ja söin siihen nähden liian vähän. Söin vain terveellistä ruokaa, en ollenkaan sallinut roskaruokia, karkkia tai mitään, mitä voi kuvata herkuksi. Olin todella ankara itselleni. En tajua, miten minulla oli niin hyvä itsehillintä. Tai miten se oli päässyt menemään niin sairaaksi. Laihduin pieneen kokoon, ja luulin olevani onnellinen, koska minulla oli unelmieni kroppa.
Henkisesti voin tosi huonosti. Minulle oli vain tärkeää, että näytin hyvältä. Nautin siitä tunteesta, kuin mittasin vyötäröäni ja se oli pienempi kuin misseillä. Peilin edessä viihdyin helpostikin tunnin vain katsellen itseäni. Missä oli mun elämä? En ollut kiinnostunut muista ihmisistä, enkä halunnut viettää aikaa kavereideni kanssa. Olin mieluiten yksin. Jos olin jonkun kaverin kanssa, minua ahdisti, enkä voinut keskittyä olennaiseen, vaan mietin kokoajan päivän kaloreita, liikuntaa ja seuraavan päivän ruokia ja miten saan vielä muokattua reisiäni hieman kapeammiksi.
Sitten sairastuin bulimiaan. Yksi pieni repsahdus ja pam, aloin ahmia. Söin, söin ja söin ja menin oksentamaan. Siitä se sitten lähti, mutta se muuttui hieman eri suuntaan. Söin mitä tahansa, yhden salaatinlehden, minun täytyi oksentaa. Joten laihduin taas. Olin painotarkkailussa. En jaksanut käydä koulua, Olin kuukauden sairaslomalla. Olin masentunut ja itkuinen. Makasin sängyssä miettiien kaloreita ja tahdoin lenkille, mutten jaksanut. ALkoi aina huimata ja oksettaa ja väsytti niin kamalasti.
Sitten löysin taas lohdun ruoasta. Aloin ahmia ja oksentaa. Painoni nousi 3 kiloa, mikä ei sinällään ole paljon, mutta nousipa kuitenkin. En voinut syldä yhtään normaalisti. Aina sorruin ahmimaan ja oskentamaan. oksensin 1-4 kertaa päivässä ja siltä näytinkin. Sylkirauhaset olivat turvonneet, kuten myös silmät, näytin väsyneeltä, minua huimasi ja maha oli turvonnut. Suu oli sisältä repaleinen ja hampasiin alkoi vihloa. Näytin sairaalta. En jaksanut keskittyä liikkumiseen. Halusin vain syödä, jonka vuoksi myös lintsasin koulusta. Ruoka oli minun elämä.
Sitten aloin seurustella ja kaikki muuttui. En ole oksentanut nyt n. kahteen kuukauteen tuon bulimikoinnin jälkeen. Nyt vaan alan taas muistuttaa sitä vanhaa itseäni, joka haluaa näyttää täydelliseltä. Minusta kokoajan tuntuu, etten näytä poikaystävästäni tarpeeksi hyvältä ja että hän haluaisi minun olevan vielä vähän erilaisempi. Nyt suunnitteilla on paljon liikuntaa ja terveempää syömistä. Nyt olen lähiaikoina vedellyt pizzaa sillon tällön ja pyttipannua sun muita, mutta täytyy tulla muutos. Haluan taas olla se täydellisen näköinen tyttö. Mutta tahdonko taas masentua ja menettää mielenkiinnon muihin ihmisiin? Keskittyä vain kroppaani ja kaloreihin? En. Mutta jos osaisin välttää näitä.. Mutta miten.. se on taas kai menoa.
Miksi en osaa?

jos ei vanhemmat ole "välittäny" kertoa sulle pienenä kuinka ainutkertanen sä olet, kuinka sulonen ja ihana ja kuinka ne sua rakastaa. Jos isä ei ole nähny sua pikku prinsessana jne. niin mistä sä sen voit tietää, kokoajan vaan yrität olla jotain muuta ku oot ja aina oot epävarma.
Voi kuinka mä toivon, että sä saisit nauttia naisellisuudestasi kun olet vielä nuori ja toivottavasti terve.