APUA

Kerronpa Sinulle tarinani.
Äitini on ollut alkoholisti niin kauan kuin muistan. hän ei ollut ikinä paikalla kun olisin häntä tarvinnut. Isäni kanssa meillä oli eripuraa, ja juuri kun saimme välimme korjattua, isä kuoli. Olin 16vuotias, ja isän poismeno oli todella äkkinäinen juttu. Hänelle nousi yllättäen kuume, ja menimme sairaalaan. Tulehdusarvot olivat yli 200. Kukaan ei oikein tiennyt mikä isälläni oli, viittä eri antibioottiakin syötettiin suoneen, mutta mikään niistä ei tehonnut, sai vain isän hourailemaan. Valvoin isäni vierellä viikon, syömättä, nukkumatta. Syötin isääni, sillä hän ei pystynyt siihen itse, käden olivat johtoja täynnä.
Isästä löydettiin verenmyrkytys joka oli seurausta paksusuolen puhkeamisesta. Bakteerit olivat syöneet isäni sydänläpän, ja jo valmiiksi huonossa kunnossa oleva isäni lähetettiin kiirreen vilkkaa sydänleikkaukseen. Sitten hänet lähetettiin Turkuun, jossa häntä yritettiin myös hoitaa. Kukaan ei edelleen tiennyt, mitä on tapahtunut, koska isäni ei alkanut toipumaan.
Turussa en pystynyt enää olemaan isäni vierellä, kaikki sanoivat että isä on paranemaan päin. Sitten veljeni soitti. Kysyi, mitä tiedän tilanteesta. Sanoin, että isähän on toipumassa, ja että kuukauden kuluessa pääsee kotiin. Veljeni oli hetken hiljaa, ja sanoi, "isä kuolee viimeistään huomenna." Murruin. Itkin, huusin, kunnes tajusin että minun on päästävä Turkuun. Soitin siskolleni, johon olin tutustunut vasta puoli vuotta sitten. Hänkin lähti tulemaan. Ajoimme kovaa, silti matka tuntui ikuisuudelta.
Kävelimme sisään, pidimme toisiamme kädestä. Hoitaja tuli vastaan, painoi päänsä ja sanoi ne sanat jotka ovat kummitelleet unissani jo neljä vuotta: olen pahoillani, isänne menehtyi puoli tuntia sitten.
Menin shokkiin, en itkenyt, en puhunut. Istuin silittäen siskoni päätä. Vannoin siskolleni että isä vain nukkuu, isä herää, isä herää, katso nyt, isä herää. Isäni iho oli keltainen, nenästä, suusta ja korvista valui verta. Isä oli poissa.

Masennuin pahasti, jolloin kaikki asiat menivät pois radoiltaan. Ajauduin huonoon seuraan. Raha-asiat, jotka ennen olin hoitanut niin mallikkaasti, jäivät pöydälle lojumaan. Laskuja tuli laskujen perään, minä itkin vuoteessani.

Löysin miehen itselleni. Seurusteltuamme kuukauden tulin raskaaksi. En pystynyt aborttiin, sillä sehän olisi pienen ihmisen kuolema. Päätin, ei, ei enää toista kuolemaa. Nyt kaksikymppisenä, poikamme on vuoden ikäinen, Roope. Oppi juuri piirtämään.
Kuukausi sitten pätin että en voi rypeä itsesäälissä enää. Hoidan velkani ja laskuni pois. Alan kunnon ihmiseksi. Hankin jopa töitäkin. Nyt pojan isä, Samuli on kotona pojan kanssa ja minä saan joka arkipäivä kahdeksan tunnin hengähdystauon elämästä.
Eilen tapahtui taas. Saimme kirjeen perintätoimistolta. Saamme häädön, ellemme kerää 3433,64€ kahdessa viikossa, josta nyt on jäljellä 12päivää. Rahamme menevät ruokaan ja poikamme tarvikkeisiin, muutama vanha laskukin on maksettu. Juuri, kun olimme yhdessä päättäneet korjata virheemme, käy näin. Maailman ironiaa..