En ainakaan vielä ole myöntänyt olevani sairas. Enkä myönnä, tai ainakaan halua "parantua". Pidän itsestäni tälläisenä kuin olen. Mutta muut ihmiset pitävät minua todella laihana. Eivät toki kaikki, esim. mieheni pitää minua normaalina ja kaiken lisäksi todella seksikkäänä.
Huomaan toki itsekkin olevani laiha, kun vaateostokset ovat usein yhtä helvettiä. Kaupan pienimmät housut eivät istu, vaan jäävät reisistä ja peffasta lököttämään. Yläosia onkin helpompi hankkia, paitsi jos täytyy saada jotain tyköistuvaa. Esim. vartaloa myötäilevä talvitakki ei ole todellista minulle, niin kapeita ei tehdä. Lastenosastolla en voi vierailla vaateostoksilla, koska pituutta on 172cm. Toki olen käynyt testailemassa, koossa 152 olisi hyvät leveyssuhteet, mutta pituudet mättää.
Mutta silti viihdyn tälläisenä, en halua lihoa grammaakaan. Vaakaa en tosin edes omista, mutta mittanauha onkin tarkempi. Tiedän kyllä mitä painan, kävin isänpäivänä kotona puntarilla, 48kg.
Lenkkeilen lähes päivittäin ja teen lihastreenin aina lenkin päätteeksi. Tulen hulluksi jos en pääse lenkille jostain syystä, esim. sataa kaatamalla vettä. Se tarkoittaa lähinnä sitä, että joudun viettää koko päivän sisätiloissa. Töissä tai kotona.
Syömisiäni olen joutunut tarkkailemaan vuosia. Lähinnä siksi, ettei mahani oikein ole koskaan toiminut normaalisti. Jo yläasteella huomasin usein toistuvien mahakipujeni johtuvan siitä, etten ollut päässyt tuhjäämään mahaani moneen päivään.
Kotona asuessani toivomuksiani ruokavalion suhteen ei kuunneltu ollenkaan ja syödä oli pakko. Kukaan ei ajatellut asiaa minun kannaltani, koska muiden mahat toimivat loistavasti(lohduttavaa, todellakin).
Kun muutin 18-vuotta täytettyäni pois kotoa, karsin ensitöikseni punaisen lihan pois ruokalistalta. Johan helpotti oloa. Aloin myös suödä ruisleipää ja erilaisia sekaleipiä niiden ainaisten vehnäpaahtojen tai ranskanleipien tilalta mitä kotona sai.
Yhdessä välissä innostuin ruoanlaitosta. Kokkailinkin tosi usein kaikenlaisia kasvis/kalaruokia. Nykyisin en oikein jaksa/ei ole aikaa. Ehkä viikonloppuisin kokkailemme yhdessä mieheni kanssa, ja syön viikon ainoan lämpimän ruuan.
Yleensä syön salaattia ja leipää jos menen aamu tai päivävuoroon töihin. Iltavuoropäivinä tulee usein syötyä pelkkää leipää. Päivän aikana on pakko syödä ainakin 6 viipaletta kuitupitoista leipää, jotta seuraavana aamuna maha toimii. Hedelmiä ja/tai kasviksia syön kuitenkin joka päivä poikkeuksetta.
Teksti saattaa olla sekavaa, ja asiasta karkailevaa. Mutta en vain halua lukea läpi mitä olen kirjoittanut. Siinä vain kävisi niin kuin aina aiemminkin, en lähettäisi koko viestiä ollenkaan.
En oikeastaan edes tiedä miksi tänne loppujen lopuksi kirjoitan... Olen käynyt jo jonkin aikaa lueskelemassa tekstejä täällä. Ehkä haluaisin vain kuulla, et ole sairas, tai jotain, en tiedä... Vaikka enhän oikeastaan voi edes olla, oloni on mitä mainioin.
Huomaan toki itsekkin olevani laiha, kun vaateostokset ovat usein yhtä helvettiä. Kaupan pienimmät housut eivät istu, vaan jäävät reisistä ja peffasta lököttämään. Yläosia onkin helpompi hankkia, paitsi jos täytyy saada jotain tyköistuvaa. Esim. vartaloa myötäilevä talvitakki ei ole todellista minulle, niin kapeita ei tehdä. Lastenosastolla en voi vierailla vaateostoksilla, koska pituutta on 172cm. Toki olen käynyt testailemassa, koossa 152 olisi hyvät leveyssuhteet, mutta pituudet mättää.
Mutta silti viihdyn tälläisenä, en halua lihoa grammaakaan. Vaakaa en tosin edes omista, mutta mittanauha onkin tarkempi. Tiedän kyllä mitä painan, kävin isänpäivänä kotona puntarilla, 48kg.
Lenkkeilen lähes päivittäin ja teen lihastreenin aina lenkin päätteeksi. Tulen hulluksi jos en pääse lenkille jostain syystä, esim. sataa kaatamalla vettä. Se tarkoittaa lähinnä sitä, että joudun viettää koko päivän sisätiloissa. Töissä tai kotona.
Syömisiäni olen joutunut tarkkailemaan vuosia. Lähinnä siksi, ettei mahani oikein ole koskaan toiminut normaalisti. Jo yläasteella huomasin usein toistuvien mahakipujeni johtuvan siitä, etten ollut päässyt tuhjäämään mahaani moneen päivään.
Kotona asuessani toivomuksiani ruokavalion suhteen ei kuunneltu ollenkaan ja syödä oli pakko. Kukaan ei ajatellut asiaa minun kannaltani, koska muiden mahat toimivat loistavasti(lohduttavaa, todellakin).
Kun muutin 18-vuotta täytettyäni pois kotoa, karsin ensitöikseni punaisen lihan pois ruokalistalta. Johan helpotti oloa. Aloin myös suödä ruisleipää ja erilaisia sekaleipiä niiden ainaisten vehnäpaahtojen tai ranskanleipien tilalta mitä kotona sai.
Yhdessä välissä innostuin ruoanlaitosta. Kokkailinkin tosi usein kaikenlaisia kasvis/kalaruokia. Nykyisin en oikein jaksa/ei ole aikaa. Ehkä viikonloppuisin kokkailemme yhdessä mieheni kanssa, ja syön viikon ainoan lämpimän ruuan.
Yleensä syön salaattia ja leipää jos menen aamu tai päivävuoroon töihin. Iltavuoropäivinä tulee usein syötyä pelkkää leipää. Päivän aikana on pakko syödä ainakin 6 viipaletta kuitupitoista leipää, jotta seuraavana aamuna maha toimii. Hedelmiä ja/tai kasviksia syön kuitenkin joka päivä poikkeuksetta.
Teksti saattaa olla sekavaa, ja asiasta karkailevaa. Mutta en vain halua lukea läpi mitä olen kirjoittanut. Siinä vain kävisi niin kuin aina aiemminkin, en lähettäisi koko viestiä ollenkaan.
En oikeastaan edes tiedä miksi tänne loppujen lopuksi kirjoitan... Olen käynyt jo jonkin aikaa lueskelemassa tekstejä täällä. Ehkä haluaisin vain kuulla, et ole sairas, tai jotain, en tiedä... Vaikka enhän oikeastaan voi edes olla, oloni on mitä mainioin.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Mulla on ihan sama juttu. Olen laiha, liian laiha. Jotenkin kuitenkin tuntuu että ei tää nyt mitään anoreksiaa ole.
Vähitellen olen kuitenkin alkanut miettiä että sitä tää ehkä nimenomaan on.
Sunkin kannattaa miettiä tota sun syömistä, se ei oo normaalia ja sen takia vatsakin varmaan toimii miten sattuu. Olisi hyvä kuitenkin joka päivä syödä lämmin ateria. Itse en siihen ole vielä pystynyt mutta joka päivä se on mielessä.
Samassa pituudessa kanssasi ja painoa muutaman kilon vähemmän. Entinen anorektikko olen ja aikoinani painon 40 kg. Silloin vaatteet roikkuivat ja ihmiset kauhistelivat. Nykyään kyllä löydän sopivia vaatteita ihan nuorten osastoilta ja esim. H&M:stä, Vero modasta jne. Eikä kukaan enää kauhistele. Hoikaksi kyllä sanovat ja tiedän edelleenkin olevani alinpainoinen, mutta nykyään se tuntuu olevan normaalia = kauneusihanne. Että, jos itse olet tyytyväinen vartaloosi, älä ole huolissasi. Mutta älä kuitenkaan tuosta laihduta.
Olen lukenut viestiketjuja puolisen vuotta. Kyselen itseltäni kun katson vaa´an lukemia: mikä minua painaa ja mitä minusta on jäljellä. On murheita, jotka painavat ja se hento olemus, joka kärsii. Onko anoreksia aina ollut ns. teinitauti, vai näkevätkö aikuiset silmäni oikein: 30-vuotiaat, 40-vuotiaat ja 50-vuotiaat sairastavat myös anoreksiaa. Kaupassa vihannestiskillä ja vaatekaupassa saan havaita, että kappas, kyllä meitä keski-ikäisiä on paljon. Anoreksia, sekin, kertoo yhteiskunnan pahoinvoinnista paljon.
Olin psykiatrisella osastolla (siitä on yli 30 vuotta aikaa) vähän päälle parikymppisenä. Silloinkin samaan aikaan siellä oli anorektikko, viisikymppinen nainen. Hänellä oli varmaan toiset syyt anoreksiaan kuin minulla. Nuoruuden kapinoinnista ja itsenäistymisongelmista tuskin enää oli kyse? Mutta pahoinvointia on monensorttista. Tärkeää on saada toivoa tulevaisuuden näkymiin ja uskoa omiin voimiin. Pilkallisia ja kyynisiä lähimmäisiä kannattaa siinä suhteessa vältellä. Suhde syömiseen järkiperäistyy helpommin, jos suhde tulevaisuuteen ja omaan jaksamiseen alkaa tuntua valoisammalta. Tämä olen joskus itse kokenut!