Moi. En nyt tiedä onko tämä oikea alue, mutta kai voisin pitää itseäni jossain määrin ujona.
Propleemana on se, että vanhempien ihmisten kanssa en meinaa keksiä minkäänlaista puheenaihetta. Välillä en kyllä keksi edes esim. omanikäisten parikymppisten kanssa mitään keskustelunaiheita. Mutta puhun kyllä tarvittaessa jos joku aloittaa keskustelun josta minulla on jotain sanottavaa. Toisaalta taas jos keskustelu ei juuri kosketa minua, tai ei ole aiheeltaan minulle läheinen, niin en yleensä osaa sanoa mitään mikä pitäisi keskustelua "hengissä".
Yleensä en puhu kovin paljoa (paitsi kaveriporukassa). Jos mietin jotain asiaa, alan heti ajattelemaan että ketään ei yksinkertaisesti kiinnosta minun juttuni, oli se mikä tahansa. Ja useasti en edes keksi mitään juttua mistä voisin aloittaa keskustelua.
Suorastaan ihmettelen miten jotkut ihmiset heittävät lähes taukoamatta erittäin sujuvaa smalltalkia tai ihan oikeatakin keskustelua ilman minkäänlaista epäröintiä. Itse pystyn tuollaiseen hyvien kavereideni kanssa jne, tai ihmisten joiden kanssa minulla on paljon yhteistä. Mutta joku puolituttu tai tuntematon on jotenkin "pelottava" keskustelukumppani, koska olen aika lukossa.
Stressaan, mutta kuitenkaan en stressaa. Minua itseäni hiljaisuus ei juuri haittaa, voin olla pitkäänkin puhumatta, mutta se minua harmittaa jos en juuri keksi mitään vastattavaa jonkun muun aloittamaan jutteluun.
Mitähän sitä keksisi että tulisin hieman seurallisemmaksi? Jotenkin minun pitäisi vaan saada pois se ajatus päästäni, että ketään ei kiinnosta minun juttuni. Mutta vaikka aihe olisi kuinka yleinen vaan, en siltikään meinaa osata puhua siitä tuntemattomille kovin hyvin. Puhumattakaan jos alkaisin kertomaan minulle henkilökohtaisia juttuja, silloin minusta vasta tuntuukin että olen hirveän itsekeskeinen, vaikka kaikki muut tekevät kyllä sitä samaa.
Olipa tavallaan aika turha viesti mutta kunhan tässä kirjoitan ajatuksiani. Jos jollain on jotain sanottavaa niin ihan rauhassa. :)
Propleemana on se, että vanhempien ihmisten kanssa en meinaa keksiä minkäänlaista puheenaihetta. Välillä en kyllä keksi edes esim. omanikäisten parikymppisten kanssa mitään keskustelunaiheita. Mutta puhun kyllä tarvittaessa jos joku aloittaa keskustelun josta minulla on jotain sanottavaa. Toisaalta taas jos keskustelu ei juuri kosketa minua, tai ei ole aiheeltaan minulle läheinen, niin en yleensä osaa sanoa mitään mikä pitäisi keskustelua "hengissä".
Yleensä en puhu kovin paljoa (paitsi kaveriporukassa). Jos mietin jotain asiaa, alan heti ajattelemaan että ketään ei yksinkertaisesti kiinnosta minun juttuni, oli se mikä tahansa. Ja useasti en edes keksi mitään juttua mistä voisin aloittaa keskustelua.
Suorastaan ihmettelen miten jotkut ihmiset heittävät lähes taukoamatta erittäin sujuvaa smalltalkia tai ihan oikeatakin keskustelua ilman minkäänlaista epäröintiä. Itse pystyn tuollaiseen hyvien kavereideni kanssa jne, tai ihmisten joiden kanssa minulla on paljon yhteistä. Mutta joku puolituttu tai tuntematon on jotenkin "pelottava" keskustelukumppani, koska olen aika lukossa.
Stressaan, mutta kuitenkaan en stressaa. Minua itseäni hiljaisuus ei juuri haittaa, voin olla pitkäänkin puhumatta, mutta se minua harmittaa jos en juuri keksi mitään vastattavaa jonkun muun aloittamaan jutteluun.
Mitähän sitä keksisi että tulisin hieman seurallisemmaksi? Jotenkin minun pitäisi vaan saada pois se ajatus päästäni, että ketään ei kiinnosta minun juttuni. Mutta vaikka aihe olisi kuinka yleinen vaan, en siltikään meinaa osata puhua siitä tuntemattomille kovin hyvin. Puhumattakaan jos alkaisin kertomaan minulle henkilökohtaisia juttuja, silloin minusta vasta tuntuukin että olen hirveän itsekeskeinen, vaikka kaikki muut tekevät kyllä sitä samaa.
Olipa tavallaan aika turha viesti mutta kunhan tässä kirjoitan ajatuksiani. Jos jollain on jotain sanottavaa niin ihan rauhassa. :)
Vastaukset 6
Vanhimmat
...oonkohan mä käyny viime yönä unissani kirjottelemassa täällä.. eihän tollasta voi kukaan päästä varastaa.. *wonder*
Moih!
Itse kuulun tähän joukkoon joka selittää aina kaikesta kaikille, yhtikäs mitään epäröimättä. Se johtuu ainakin minulla siitä, että kiusaannun hiljaisuudesta, ja koska en kehtaa lähteä pois keskustelusta, on pakko heittää jotakin. Tuntemattoman kanssa oleskelu alkaa minusta käydä sietämättömäksi, jos emme puhu jostakin, ja siksi saatan höpöttää aiheesta ummet ja lammet vaikkei se minua itseänikään kiinnostaisi. Ja usko pois, on se kiusallista myös minusta.
Mutta osaamme me äänessä olevatkin olla hiljaa silloin kun pitää, minä ainakin...
Tunnen tällaisen ns. "hiljaisen ihmisen", joka sitten kaveriporukassa osaa avautua. Olen huomannut, että silloin harvoin kun tällainen hiljainen ihminen puhuu, kaikki kuuntelevat helpommin ja ottavat asiat vakavammin. Johtuu ehkä siitä, että ihmiset kuvittelevat että "haa, nyt tuo hiljainen tyyppi puhuu, sen täytyy olla jotakin tärkeää". Tällaista vaikutusvaltaa ei välttämättä ns. hölösuilla sitten olekaan. Elikkäs oikeastaan päinvastoin, mitä sinä ajattelet. Hiljaisia ihmisiä yleensä kuunnellaan, jos he vain avaisivat suunsa. Itse ainakin olen hyvin kiinnostunut mitä hiljaisillakin ihmisillä on mielipiteitä ja sanottavaa.
Loppujen lopuksi me olemme hyvin erilaisia, jotkut avautuvat helpommin ja jotkut taas eivät. Ehkä se on jokaisen oma mekanismi, miten suojata omaa ns. "egoaan". Sellainen on ihan tavallista, ja niin kauan kuin tällaisella ujolla ihmisellä on ystäviä, niin nou hätä! Me ihmiset olemme hyvin erilaisia, ja uskon että ystäväsikin pitävät sinusta sellaisena kuin olet. :)
Kiitos asiallisista vastauksista, epäilin että saanko kuulla jotain **ttuilua mutta olinkin positiivisesti yllättynyt. :)
Tuo seuraava lause kiinnitti erityisesti huomioni:
"Olen huomannut, että silloin harvoin kun tällainen hiljainen ihminen puhuu, kaikki kuuntelevat helpommin ja ottavat asiat vakavammin."
Tuon olen kyllä huomannut itsekin tilanteissa jossa en yleensä puhu paljoa. Jos sitten kuitenkin heitän väliin jotain kommenttia, kaikki muut lähes hypnoosissa katsovat ja kuuntelevat että "wau nyt sillä varmaan on jotain äärimmäisen tärkeää asiaa.." :)
Tämä ei siis yleensä koske kaveripiirissäni puhumistani, vaan juurikin sellaisissa puolituttu/tuntematon-tilanteissa.
olen myös hirveän ujo, varsinkin tuntemattomien seurassa. ja juuri tuo asia häiritseekin, että kun yleensä en puhu isossa porukassa, niin jos joskus suunsa avaa, niin sitten onkin kymmenen silmäparia ja korvia kuuntelemassa ja katsomassa sinua... ja kun tajuan tämän, niin kynnys puhumiseen nousee. miksi te puheliaammat ette voisi suhtautua ujompaan sillä lailla, että antaisitte sen olla ja jos se joskus suunsa avaa, niin ei siitä pidä tehdä mitään numeroa. voitte sanoa sille ihan samalla lailla vaikka vastaan, kuin jollekin puheliaammalle... kun yleensä jos hiljanen jotain kerrankin sanoo, niin kukaan ei oikein osaa siihen mitään sanoa kun ovat niin äimänä. mutta ymmärtäkää, että sellanen ei ainakaan kannusta puhumaan. ja ujommalta voi myös kysyä jotain, niin ehkä hän helpommin alkaa itsekin puhumaan, kun huomaa että joku on kiinnostunut hänenkin asioistaan.
mulla. rupee viel kaiken huipuks ärsyttää että kun mulla on luonnostaan aika hiljanen ääni niin melkeen kukaan ei kuule ensimmäisellä kerralla kun sanon jotain. Ja se tuntuu tyhmälle kun kaikki on just silleen wou wou se sano jotain.. tai kysytään ootsä aina näin hiljanen??
Oon vaan tuntemattomissa Ja isoissa porukoissa hiljanen ja vähän ujo...
Mulla taas on asia eri tavalla....Tuntemattomien kanssa on helppoa puheskella vaikka mitä, sillä koen asian niin, että tuntemattomilla ei ole minua kohtaan mitään ennakkoluuloja. On helppo puhua vaikka mistä heti ensinäkemisellä. Sitten myöhemmin saatan vetäytyä kuoreeni, jos koen että vastapuolen suhtautuminen minuun onkin muuttunut vastaanottavaisesta välinpitämättömäksi, taikka jopa töykeäksi.
Luonteeltani olen henkilö, joka ei ole TODELLAKAAN ujo, mutta viihtyy pienissä piireissään. Tarvittaessa kykenen laukomaan lähes mitä vain kelle vain. En vain jaksa hoitaa laajaa kaveripiiriä, muutama hyvä ystävä ja siihen pieni kourallinen muita kavereita ja tuttuja riittää. Satunnaisten keskustelukumppaninen kanssa on kuitenkin suorastaan nautinto kuitenkin vaihtaa sanoja.
Minulla on sitten tällainen oikeasti ujo ja erakoitunut sisko, joka ujoudestaan kärsii, ja sitten myös sellainen erittäin ulospäinsuuntautunut määrätietoinen sisko, joka on kova hölösuu, ja ihmiset ovat hänelle yhtäkuin elämä. Meitä on kovin erilaisia. Kumpikin siskoni ovat yhtä arvokkaita ihmisinä vaikka ovatkin päinvastaisista maailmoista.