Käsi sydänmelle

oma elämäsi, niin ei tarvitse stressata.Se on muuten sydämelle ei sydänmelle...

äidin kasvattama, joka suosi yhtä meistä kolmesta sisaruksesta. Mutta eipä tuolla näemmä ole ollut merkitystä, koska olen pärjännyt kaikin tavoin elämässä paremmin kuin sisarukseni. Vaan eipä äiti siitäkään kiitä, tosin se on minulle aivan sama mitä mieltä hän on. Ehkä se kuitenkin on viime kädessä jokaisen oman pään sisällä, miten mihinkin asiaan reagoi... joku toinen olisi varmaan surkastunut näkymättömäksi harmaaksi hiireksi kaltaisteni kokemuksien myötä. Minulla on kuitenkin ollut aina niin kauan kuin kykenen muistamaan selkeät suunnitelmat ja päämäärät elämässä.

Olen varma, että äidit (ja äippylit, miksikähän tuo eka vastaaja veti herneen nenään? Hmm...) asettaa jollain tavalla lapsiaan tärkeysjärjestykseen. Kuulemma opettajatkin tekevät niin luokassa. On normaalia. Mutta Aikuinen ja Fiksu äiti osaa toimia niin, että kukaan lapsista ei kärsi siitä. Paha, jos perheessä on lellikki ja usein on. Ja harvoin lapsia saavat ovat kypsiä siihen.

Minä olen saanut kasvaa tasa-arvoisessa 4 lapsen perheessä ja suurimpia "ideologioitani" on myös omat lapset pitää tasa-arvosina. En ymmärrä mistä sellainen tunne voi edes tulla, että rakastaa/huomioi/välittää toisesta enemmän!? Silloin on kai vähän vääränlainen suhde lapsiinsa..?

Anoppini on lellinyt miestäni lapsena enemmän, mutta näin aikuisiällä hän siirtyi lellimään miehen veljeä! Myös meidän nuorempaa lasta hän on aina hellitellyt paljon enemmän kuin isompaa (koskahan olisi edes hellitellyt esikoista..?). Sitten kauhistelee "kuinka mustasukkainen isosisko on!" Totta kai isosisko osoittaa mieltään jos hänen kanssaan ei touhuta mitään ja vain pikkusisko on i-ihana! Meidän tai muiden sukulaisten seurassa esikoinen ei ole YHTÄÄN mustasukkainen, koska tajuamme antaa hänellekin huomiota!

Tuo on se syy, miksi en halua toista lasta. Rakastan, suorastaan palvon ja jumaloin esikoistani niin, etten usko voivani rakastaa toista lasta yhtä paljon. Uskon, että vertaisin häntä koko ajan esikoiseen ja se ei olisi oikein toista lasta kohtaan. Tämä ei siis ole mikään tietoinen juttu, että en rakastaisi yhtä paljon, vaan ennemminkin se on pelko.. kun ajattelenkin, että tulisi toinen lapsi, jonka pitäisi saada osansa huomiosta. Siispä olen päättänyt olla hankkimatta enempää lapsia.

Itse olen saanut kasvaa suuressa perheessä monen sisaruksen kanssa. Koskaan, ei koskaan ole meitä vanhemmat asettaneet eriarvoiseen asemaan tai kohdelleet meitä niin että huomiota tms. olisi annettu jollekin muulle enempi kuin toiselle. Aina olemme kaikki tunteneet toisemme yhtä rakastetuiksi. (Tästä joskus olemme puhuneet, joten se ei ole mikään pelkästään minun luoma mielikuva.)
Nyt itse olen äiti kolmelle lapselle ja molempia sukupuolia löytyy jälkikasvusta. Minä ainakin voin käsi sydämellä sanoa, että kaikki ovat yhtä rakastettuja ja pidettyjä ja välittämistä näytetään kaikille ihan tasapuolisesti. En voi ymmärtää ja käsittää lasten eriarvoista kohtelua. Meilläkin kaikki ovat erilaisia, luonteesta ja ulkonäöstä johtuen ja juuri siksi rakkaita, tulee se jokaisen oma yksilöllisyys esille kun eivät ole "samasta muotista" tehtyjä vaikka samoista vanhemmista lähtöisin. Olen pähkäillyt, että yksi suuri syy siihen, että osaan kohdella lapsia tasapuolisesti johtuu omasta lapsuudesta, sekä siitä, että en itse ole missään mielessä mustasukkainen enkä omistava / hallitseva / määräävä ihminen luonteeltani.
Minusta on hirveätä edes kuunnella kun jotkut puhuvat kaikkien lastensa kuulleen esim. jonkun lapsen erinomaisuudesta ja kehutaan että se on niin ja niin hyvä... Minä jos kehun jonkun lapsen jotain osaamista tms. kehun sitten kaikkia vuorotellen mitä kukin osaa hyvin.

sisarukset on "kasvatettu" ihan eri tavalla. Puhun siis omasta lapsuudestani.

Minä sain tehdä ihan mitä huvitti, ei kielletty tupakointia, ei ryyppäämistä. Kotiintuloaikoja ei ollut koskaan. Ei myöskään välittämistä, olin lähinnä yhdentekevä. Itsenäistyin nuorena ja ihan kohtuullisesti olen pärjännyt elämässä.. tosin ei olisi haitannut, jos ei olis tarvinut oppia kaikkea kantapään kautta ja kasvattaa itse itseäni aikuiseksi.

Keskimmäinen meistä, veljeni, sai myös tehdä mitä huvittaa, mutta paapottiin sen lisäksi ja nostettiin niin korkealle jalustalle, ettei ole osannut sitten aikuisenakaan laskeutua sieltä alas. Vielä nytkin hänen ollessa aikuinen ja asuessa avovaimonsa kanssa, vanha äitimme käy heidän luona siivoamassa ja huolehtii, että lapsiraukka syö tarpeeksi ja kaikki on hyvin. Kyllä veljelläni ihan hyvin menee, mutta kohtelee kaikkia ihmisiä kuin alamaisiaan.

Pikkusiskoni taas kasvatettiin pumpulissa, pahalta maailmalta piilossa, eikä hän ole saanut tehdä mitään. Hän asuu vieläkin, 22-vuotiaana vanhempien luona ja on käytökseltään verrattavissa murkkuikäiseen, eikä todellakaan osaisi huolehtia itsestään, eikä hänellä ole alkeellisimpiakaan ihmissuhdetaitoja.

Minä olen meistä ehkä se mukavin, mutta myös kyynisin. Tärkein asia, mitä opin kotoani, oli se, että pyrin kaikin keinoin välttämään tekemästä mitään samoin, kuin vanhempani.