Olen 15 vuotias tyttö ja ilmeisesti sairastan aika pahanlaatuista bulimiaa. Ongelmani on, etten oikein ota vakavissani tätä, sillä en tarvitse käsiä lainkaan apuna oksentamiseen - se on minulle kuin mikä tahansaa muukin rutiini, joka toimitetaan AINA ruokailun jälkeen. Tämän takia olen siis myös hyvin laiha.
olenko ihan tuhoon tuomittu, kun en halua edes lopettaa? Vaikka väitän, että tällä ei ole minuun vaikutusta, tiedän sisimmässäni, että kyllä on. Olen sisältä hyvin ahdistunut tästä salailusta ja olen fyysisestikehittymätön aikaisen laihdutuksen vuoksi. (olean sairastanut anoreksiaa vuoden ja bulimiaa vuoden)
Nyt menen syömään. Ihanaa. Nam. Maltan tuskin odottaa. Joulu tulee. Nam niitä herkkuja....
Jaksamisia kaikille muille bulimian kanssa kamppaileville.
olenko ihan tuhoon tuomittu, kun en halua edes lopettaa? Vaikka väitän, että tällä ei ole minuun vaikutusta, tiedän sisimmässäni, että kyllä on. Olen sisältä hyvin ahdistunut tästä salailusta ja olen fyysisestikehittymätön aikaisen laihdutuksen vuoksi. (olean sairastanut anoreksiaa vuoden ja bulimiaa vuoden)
Nyt menen syömään. Ihanaa. Nam. Maltan tuskin odottaa. Joulu tulee. Nam niitä herkkuja....
Jaksamisia kaikille muille bulimian kanssa kamppaileville.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Kun kuin tekstiäsi,tuli ihan mieleen että olisin lukenut omaa tekstiäni 10 vuotta sitten!Sairastuin silloin bulimiaan myöskin 15-vuotiaana.Silloin oli tunne,että kaikki on hallinnassa,että teen niin vain hetken,laihtuakseni pari kiloa..Mutta eihän siitä lopettamisesta mitään tullut!Olen hoidossa edelleen!Nyt syömishäriö ei tunnu enää niin "jännältä"kuin 15 vuotiaana(jolloin se oli mun oma pikku salaisuus).Nyt se karu,ruma ja petollinen kumppani,joka seuraa mua hamaan hautaan asti.
Samaa tarinaa pukkaa joka kulmasta (tai pikemminkin kulman takaa, piilosta). Sama täällä.
Sairastuin itse myös 15-vuotiaana, ja bulimiasta, huonosta itsetunnosta, ainaisesta tukkoisuudesta ja nielutulehduksista, hammaskiillon häviämisestä sekä jatkuvasta jojoilusta nyt 10 vuotta kärsineenä, voin hyvin varmasti vastata, että KYLLÄ - tuhoon tässä ollaan kaikki tuomittuja!
Tänään on taas se jokatoinen-pvä, jolloin päätän, että TÄNÄÄN EN OKSENNA! Katotaan miten menee..
Olen nyt kesästä laihtunut 10 kg bulimiakuurilla. Jos nyt lopetan, niin pari kuukauden päästä painan taas sen 15 kg enemmän ja sama rumba alkaa. Paino tällä hetkellä 73kg, joten ei tällä kyllä hoikasena pysytä (jos siis aina lopettaa välillä).
Kymmenen vuotta sitten alkupainoni oli 60, siitä laihdutin 53kg:n. Sitten lihoin 68kg, ja aloitin taas tehokuurin. Tätä jojoilua on koko elämäni ollut, kunnes nyt kesällä painoin huikeat 83kg!
..Huomaako joku jo kuvion? -> sitä vaan koko ajan lihoo! Vaikka välillä pitää tiukempaa linjaa ja laihtuu, niin bulimia ei varsinaisesti ole mikään tie onneen. Anoreksia olisi paljon parempi vaihtoehto - jos siihen itse kykenisi. Mutta heikko kun olen.
Bulimia ja anoreksia eivät kummatkaan 'valon'teitä - ne ovat pimeitä, yksinäisiä ja täynnä ahdistusta. Ruokavalioon pitäisi tehdä täysremppa, ja alkaa oikeasti elämään terveellisesti. JA kyllähän tämä on meillä kaikilla tiedossa! Mutta tämä vain rohkaisuna teillä, jotka olette vielä tienne alkupäässä, että vielä ei ole liian myöhäistä tehdä sitä oikeaa valintaa!
(Ärsyttävää kun mielessä pyörii kaiken aikaa, että "mitähän sitä söis seuraavaksi?" Miks en mä voi suhtautua ruokaan normaalisti!?!)
Jaksamista kaikille!!
...ei se tänäänkään onnistunut, vaikka yritys oli hyvä..
Tuli ahmittua juuri kun olisi pitänyt lähteä jumppaan, joten pakkohan se oli käydä oksentamassa, että kykeni liikkumaan.
No, jos saisi sen pidettyä vain siinä yhdessä kerrassa? Vaikka vielähän tässä on koko yö aikaa.. :/
en suostu lopettamaan. Sairastuin bulimiaan 14 vuotiaana ja sitä edelsi epämääräinen laihdutus ymym. Olen yhteensä 5. vuotta bulimikko ja syömishäiriöhelvettiä yhteensä on kuudetta vuotta. Olin 13 kun kaikki alkoi, ensi vuonna täytän 19 ja tavoitteeni on kuolla mahdollisimman pian. 3 vuoden ajan olen yrjönnyt päivittäin moneen otteeseen ja rakastan sitä. Se kuitenkin verottaa raskaasti elämääni, minulla ei ole ystäviä, en pysty käymään koulua tai tekemään työtä. Osittain tämä kyvyttömyys johtuu masennuksesta (joka ei siis johdu sh:stä) mutta pakko se on myöntää että fyysinen voimattomuus on bulimoinnin tulos. Ystäviä en kaipaakaan kun minulla on ruoka. Elämäni loppuu lyhyeen ja olen sinut asian kanssa, en halua elää pitkään, en halua elää ilman ruokaa ja oksentamista, en halua kasvaa aikuiseksi, ja ennen kaikkea, en halua lihoa.
Jos voisin, pyyhkisin pois sen hetken (mikä se ikinä olikaan) kun syömishäiriöni sai alkunsa. En haluaisi tietääkään siitä, nyt kun olen tällä tiellä niin takaisin en palaa. Mikään, siis MIKÄÄN mahti maailmassa EI voita ruoan ja sen oksentamisen tuomaa mielihyvää ja turtuneisuutta. Aika kuluu, ei tarvitse sitää masennusta tai ahdistusta. Voin pyyhkiä monta tuntia elämästäni unholaan järjestämällä itselleni ruokaorgiat, joiden jälkeen olen niin väsynyt että painun petiin ja aamulla herään samanlaiseen päivään.. näin se menee kunnes kuolen ja sitä olen jo 2 vuotta toivonut ja odottanut. Sydämeni reistaa, minulla on osteopeniaa (osteoporoosin esiaste), hampaani ovat todella pahasti vaurioituneet, närästää, särkee, väsyttää sekä henkisesti että fyysisesti.
Jos pystyt kääntymään takaisin, tee se, minä en halua, enkä pysty.
Mua pelottaa, en halua enkä pysty lopettamaan! Ties kuinka mones vuosi jo menossa kamppaillessa taudin kourissa.
Mutta nyt viimein kerroin parille ystävälle ja toivon heidän auttavan minua sillä jollain tavalla haluaisin kai elää normaalia elämää, itse en vaan osaa ja uskalla hakea apua. Oksentamisesta ja syömisestä on tullut tapa, kaiken aikaa ja jatkuvasti. Ihmissuhteet kärsii, koulu kärsii ja ei huvita eikä jaksa oikein mitään.
Seurustelu aikana tämä vähentyi tai jopa oli pitkään kokonaan kadoksissa ja luulin jo että nyt se kaikki on ohi. Mutta eipä se ollutkaan niin helppoa. Kun poikaystävä jätti kaikki alkoi taas muuttua pahemmaksi.
Toivon että löytäisin elämääni jotain syitä elää (ehkä jonkun jota rakastaa). Rakastan opiskelu paikkaani, mutta rakkaus (sairas rakkaus) ruokaan on suurempi. Näin valitettavasti.
Jaksamista kaikille!
Hmm... Minulla on myös se brobleema, että, koska olen aina tottunut oksentamaan, enkä voi hallita sitä, laihdun vain. Minulle se on hyvä, mutta niin ei saisi tapahtua, sillä muutoin joudun hoitoon huiman alipainoisuuteni takia... Juuri se on asian ydin: en halua lopettaa, koska pysyn tällä tavalla laihana!
Kauan oot sairastanu bulimiaa?Paljon oot pitkä ja paljon painat?Ootko aina ollu pieni rakenteinen?Itse olen bulimikko ja käyn "hoidossa".Mun ravitsemusterapeutti sanoo et itsensä oksennuttaminen ei johda mihinkään joka kerta ku sä teet sen vajoot vaan syvemmälle sun pitäis PIKKU HILJAA vähentää sitä ja yrittää ottaa kiinni entisestä elämästäs.Niin kauan kun ei itse halua parantua,niin se on aivan helvetin vaikeeta,LÄHES mahdotanta,muttei kuiteskaa mahdotonta!Tietääks sun huoltajat ja sukulaiset et sä sairastat bulimiaa?Tsemii sulleki!P.S.Itse olen alkanut lopettaa pikku hiljaa oksentamista ja ihan hyvin se edistyyki!