Ajattelin kysäistä laudan lukijoilta asiasta mikä on vaivannut minua jo kauan aikaa.
Siis mulla on sellasia juttuja että mä puhun itsekseni ja joskus jopa huudan. En juttele itselleni vaan puhun sekavia. Yleensä aika negatiivisia ja "sekoja" asioita. Yleensä jumalasta ja tappamisesta jne. Siis se on niinkuin sellaista että sitä ei pysty hallitsemaan, ääntä tulee ennekuin asian huomaankaan ja samalla tuntuu todella pahalta.
Minusta tuntuu että en käy tässä maailmassa ollenkaan vaan luulen että olen välillä ihan hukkunut omiin ajatuksiini, keskittyminen on vaikeaa (nykyisin aina vain vaikeampaa) ja unohtelen todella paljon asioita. Joskus unohdan kokonaan mitä on tapahtunut aikana jolloin olen ollut "poissa" Tälläinen käyttäytyminen on todella yleistä silloin kun olen väsynyt tai sitten tulee jokin kaamea ajatus mieleen. Lisäksi minulla on jonkinlaisia pakkoliikkeitä että pitää jännitää esim. kättä tms. "Kouristaa"
Koen itseäni kohtaan ajoittain suunnatonta itseinhoa ja joskus lyön itseäni tai raavin. Tuntuu vain kaameelta ja se pistää menettelemään näin.
Lisäksi saan jonkinlaista tyydytystä kun näen muiden ihmisten kärsivän ja heille käy huonosti. Ihan kuin minulla olisi jokin ihmisviha. enkä ymmärrä mistä tälläinen johtuu koska kun ajattelen järjellä niin tahdon että kaikilla olisi kivaa ja menisi nappiin mutta tunteiden vallitessa käy näin. Olen kamalan katkera muita ihmisiä ja elämää kohtaan.
lapsena olin ihan "normaali" Mutta kun täytin 13v. muutuin ihan täysin. Minusta tuli todella ujo ja koulukiusattukin. Sellainen sisäänpäinkääntynyt tyyppi. Saattoi mennä päiviä etten edes puhunut mistään kellekkään ja mulla oli kokoajan tosi paha olo. Mietin että ahkoinnko liikaa sillä Luulen että minulle tuli silloin urheiluanoreksia. Aina kun en onnistunut jossain löin itseäni, rankaisin jollain tapaa. Pidin itseäni kurjana ja mulle se oli tosi rankkaa aikaa. Samalla mua vaivasi kaamea kuolemanpelko ja itkin usein.
Sitten kun alkoi lukio sama meno jatkui mutta silloin jätin urheilut ja keskityin opintoihini. Muistan että kun en tehtävät onnistuneet sain joskus jonkinlaisen "kohtauksen" huusin, itkin otin kynän ja löin sillä itseäni niin että viiltoja jäi. Kaikki tuntui todella kurjalta.
Mutta samalla Aloin työstämään itseäni ulos muurin takaa jonka olin itselleni rakentanut. pakotin itseni juttelemaan ihmisten kanssa. He ottivat minut hyvin vastaan vaikka "outona" pitivätkin. En halunnut olla sellainen. Nykyisin olen 21v. ja todella sosiaalinen, minulla on ystäviä ja olen seurassa yleensä iloluontoinen tyyppi... tai jotenkin tuntuu että sillain liian iloluontoinen kun olen hyvällä tuulella. Mutta sitten taas kun jotenkin ajatukset karkaa ja on omissa oloissaan, tuntuu että sekoaa pää. Se vanha ihminen haluaa tulla esiin myös muiden nähtäväksi. Yritänkö vain muuttaa itseäni? Enkö oikeasti ole tälläinen? Jotenkin tunnen olevani niinkuin jakautunut persoona. Yltiöpositiivinen itseni tahdon takia mutta oikeasti masentunut katkera, ilkeä ja inhottava.
Nykyisin opiskelen musiikkia ja olen samanlainen työnarkkari ja noi oireet jatkuvat ajoittáin pahempina mut ei ne kokonaan ole koskaan hävinneet. Nyt kuitenkin on tullut työnteon suhteen sellainen stoppi että ei jaksa enää. viimeiset 2kk oon ollu ihan saamaton ja opettaja sanoo et jos tuohon malliin jatkan niin joudun vaihtamaan alaa. Ahistaa, pelottaa en ole balanssissa itseni kanssa ollenkaan ja muutenkin nyt tuntuu siltä että mopo on karannut kunnolla käsistä. Itsessäni huomaan ihan omituisia piirteitä. Pystyn varastamaan, riitelemään (todella vakavia riitoja) olen alkanut juomaan enemmän ja polttamaan. Kuitenkin koen että en haluaisi mitään näistä asioista. Sisältäni olen mielestäni "hyvä" ihminen. Mutta en vain enää jaksa välittää.
Äiti on halunnut että kävisin lääkärillä koska hän on jo pitkään huomannut omituisuuteni, poissaolevuuden, itsekseen puhumisen ja stressaantuneisuuden. Veljeni on käynyt 2v. psygologilla.
Moni voisi tietenkin helposti pistää kaiken pähkäilemisen vaikkapa puberteetin ansioksi. Mutta tuntuu että tässä on nyt jotain vakavempaa tekeillä.
Mietin vaan että onko tälläinen ihan normaalia? (siinä määrin missä ihminen "normaali" voi olla)Olenko vain liian herkkä reagoimaan? Olenko vain ollut itselleni liian julma ja kunnianhimoinen? vai olenko oikeasti jotenkin mielenvikainen? Olen paininut itseni kanssa jo 10v.
Kiitos neuvoista & mielipiteistä.
Siis mulla on sellasia juttuja että mä puhun itsekseni ja joskus jopa huudan. En juttele itselleni vaan puhun sekavia. Yleensä aika negatiivisia ja "sekoja" asioita. Yleensä jumalasta ja tappamisesta jne. Siis se on niinkuin sellaista että sitä ei pysty hallitsemaan, ääntä tulee ennekuin asian huomaankaan ja samalla tuntuu todella pahalta.
Minusta tuntuu että en käy tässä maailmassa ollenkaan vaan luulen että olen välillä ihan hukkunut omiin ajatuksiini, keskittyminen on vaikeaa (nykyisin aina vain vaikeampaa) ja unohtelen todella paljon asioita. Joskus unohdan kokonaan mitä on tapahtunut aikana jolloin olen ollut "poissa" Tälläinen käyttäytyminen on todella yleistä silloin kun olen väsynyt tai sitten tulee jokin kaamea ajatus mieleen. Lisäksi minulla on jonkinlaisia pakkoliikkeitä että pitää jännitää esim. kättä tms. "Kouristaa"
Koen itseäni kohtaan ajoittain suunnatonta itseinhoa ja joskus lyön itseäni tai raavin. Tuntuu vain kaameelta ja se pistää menettelemään näin.
Lisäksi saan jonkinlaista tyydytystä kun näen muiden ihmisten kärsivän ja heille käy huonosti. Ihan kuin minulla olisi jokin ihmisviha. enkä ymmärrä mistä tälläinen johtuu koska kun ajattelen järjellä niin tahdon että kaikilla olisi kivaa ja menisi nappiin mutta tunteiden vallitessa käy näin. Olen kamalan katkera muita ihmisiä ja elämää kohtaan.
lapsena olin ihan "normaali" Mutta kun täytin 13v. muutuin ihan täysin. Minusta tuli todella ujo ja koulukiusattukin. Sellainen sisäänpäinkääntynyt tyyppi. Saattoi mennä päiviä etten edes puhunut mistään kellekkään ja mulla oli kokoajan tosi paha olo. Mietin että ahkoinnko liikaa sillä Luulen että minulle tuli silloin urheiluanoreksia. Aina kun en onnistunut jossain löin itseäni, rankaisin jollain tapaa. Pidin itseäni kurjana ja mulle se oli tosi rankkaa aikaa. Samalla mua vaivasi kaamea kuolemanpelko ja itkin usein.
Sitten kun alkoi lukio sama meno jatkui mutta silloin jätin urheilut ja keskityin opintoihini. Muistan että kun en tehtävät onnistuneet sain joskus jonkinlaisen "kohtauksen" huusin, itkin otin kynän ja löin sillä itseäni niin että viiltoja jäi. Kaikki tuntui todella kurjalta.
Mutta samalla Aloin työstämään itseäni ulos muurin takaa jonka olin itselleni rakentanut. pakotin itseni juttelemaan ihmisten kanssa. He ottivat minut hyvin vastaan vaikka "outona" pitivätkin. En halunnut olla sellainen. Nykyisin olen 21v. ja todella sosiaalinen, minulla on ystäviä ja olen seurassa yleensä iloluontoinen tyyppi... tai jotenkin tuntuu että sillain liian iloluontoinen kun olen hyvällä tuulella. Mutta sitten taas kun jotenkin ajatukset karkaa ja on omissa oloissaan, tuntuu että sekoaa pää. Se vanha ihminen haluaa tulla esiin myös muiden nähtäväksi. Yritänkö vain muuttaa itseäni? Enkö oikeasti ole tälläinen? Jotenkin tunnen olevani niinkuin jakautunut persoona. Yltiöpositiivinen itseni tahdon takia mutta oikeasti masentunut katkera, ilkeä ja inhottava.
Nykyisin opiskelen musiikkia ja olen samanlainen työnarkkari ja noi oireet jatkuvat ajoittáin pahempina mut ei ne kokonaan ole koskaan hävinneet. Nyt kuitenkin on tullut työnteon suhteen sellainen stoppi että ei jaksa enää. viimeiset 2kk oon ollu ihan saamaton ja opettaja sanoo et jos tuohon malliin jatkan niin joudun vaihtamaan alaa. Ahistaa, pelottaa en ole balanssissa itseni kanssa ollenkaan ja muutenkin nyt tuntuu siltä että mopo on karannut kunnolla käsistä. Itsessäni huomaan ihan omituisia piirteitä. Pystyn varastamaan, riitelemään (todella vakavia riitoja) olen alkanut juomaan enemmän ja polttamaan. Kuitenkin koen että en haluaisi mitään näistä asioista. Sisältäni olen mielestäni "hyvä" ihminen. Mutta en vain enää jaksa välittää.
Äiti on halunnut että kävisin lääkärillä koska hän on jo pitkään huomannut omituisuuteni, poissaolevuuden, itsekseen puhumisen ja stressaantuneisuuden. Veljeni on käynyt 2v. psygologilla.
Moni voisi tietenkin helposti pistää kaiken pähkäilemisen vaikkapa puberteetin ansioksi. Mutta tuntuu että tässä on nyt jotain vakavempaa tekeillä.
Mietin vaan että onko tälläinen ihan normaalia? (siinä määrin missä ihminen "normaali" voi olla)Olenko vain liian herkkä reagoimaan? Olenko vain ollut itselleni liian julma ja kunnianhimoinen? vai olenko oikeasti jotenkin mielenvikainen? Olen paininut itseni kanssa jo 10v.
Kiitos neuvoista & mielipiteistä.
Vastaukset 6
Vanhimmat
mielenvikaiseksi. Ihmisillä on erilaisia psyykkisiä sairauksia, mutta kukaan ei ole hullu tai mielenvikainen.
Kyllä mä sinuna menisin reilusti juttelemaan lääkärille noista oireistasi ja ajatuksistasi. Minulle välittyi sellainen kuva, että tarvitset psykiarista hoitoa ja lääkitystä. Katkaise esim. juomiskierre ajoissa. Vaikuttaa kertomasi perusteella, että sinulla voi olla psykoottista käyttäytymistä. Rohkeasti hoitoon!
mieltä kuin edellinen mutta samalla kuitenkin ihmettelen sitä, että ihmiset, kuten sinäkin, otatte niin vakavasti tämän elämän ja itsenne.
Tarkoitan sillä sitä, että maalaisjärkeä kannattaa käyttää elämässä eikä antaa tunteille niin suurta valtaa. Tekemällä arkiasioita (esim. makaroonilaatikkoa uuniin:) ja keskittymällä niihin saa päivänsä yhtä hyvin kulumaan kuin ajattelemalla liian syvällisesti jokaista sanomaansa ja tekemäänsä. Saati sitten, että rankaisee itseään, kun ei ole täydellinen ihminen.
Kukaan ei ole täydellinen ja kaikilla on heikkoutensa. Esim. hauskuuttajan roolista pääset eroon sanomalla muille ihmisille, että tänään musta tuntuu, etten jaksa olla hauska enkä piristävää seuraa, joten päätän olla myrtsi (koska mulla on sellainen sisäinen fiilis).
Antakaa anteeksi heikkoutenne itsellenne ja keskittykää arkeen ja siellä toisille ihmisille hyvän tekemiseen - näin voitte itsekin paremmin. Samaa yritän itse toteuttaa elämässäni ja tehdä arkiaskareita ... enkä koko ajan ajattele syntyjä syviä - hulluksihan siinä todellakin lopuksi tulee.
Tsemppiä vaan sinulle ap - mene käväisemään siellä lääkärin puheilla: jos sinulla on jokin psykiatrinen sairaus, niin tarvitset lääkityksen ja joudut alkaa opettelemaan elämään sen kanssa ehkä loppuelämän. Senkin kanssa kuitenkin oppii elämään ja ehkä hallitsemaankin, kunhan saat mahdollisen diagnoosin ja muut ohjeet.
Ole siis itsellesi armollinen. Sinulle on ihmisarvo annettu jo synnyinlahjana.
Itselläni oli samanlaisia kokemuksia ikäisenäsi. Jos äitini olisi saanut päättää, olisin ken ties mielisairaalassa. Onnekseni isäni pelasti minut väärältä diagnoosilta. Nyt myöhemmin, kun lapseni on käynyt läpi samona ongelmia, on selvinnyt, että kysymys on autismista. Myös lapseni on musikaalisesti lahjakas, kuten iso-isänsä. Autismi periytyy samoissa geeneissä, kuin absoluuttinen sävelkorva. Lue 18 vuotiaan tytön tarina autismi-palstalta!
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=97&conference=4500000000001302&posting=22000000012041758
Ei 21-vuotias ole mikään puberteetti-ikäinen, joten ei nyt ainakaan siitä voi olla kyse.
Oireesi kuulostavat vakavilta eivätkä missään tapauksessa ole "normaaleja". Mielestäni tarvitset ehdottomasti psykiatrin apua ennen kuin olet täysin hukassa, varsinkin kun mukaan on selvästi tullut masennusta jo aiemminkin aika hurjien oireiden rinnalle.
jos oireista on haittaa - pitää tietenkin etsiä apua. Mutta onko se mielenterveyden, vai neurologian puolella - kannattaa selvittää.
hei
osaat tosi hyvin kertoa olostasi ja ilmaista itseäsi!
Sain viestistäsi sen tunteen, että sun kannattaa ehdottomasti nyt varata aika lääkärin vastaanotolle. Saat apua selvitelläksesi noita solmuja ja asioita jotka pyörii päässäsi.
kirjoitit että
"Nyt kuitenkin on tullut työnteon suhteen sellainen stoppi että ei jaksa enää..."
ei mikään ihme, ettet tahdo jaksaa. Vie kamalasti energiaa nuo mielessä pyörivät jutut. Ja musiikki kuitenkin vaatis keskittymisrauhaa.
"Ahistaa, pelottaa en ole balanssissa itseni kanssa ollenkaan ja muutenkin nyt tuntuu siltä että mopo on karannut kunnolla käsistä"
- Kun osaat noin hyvin kuvata tilannettasi, niin varmaan itsekin olet sitä mieltä, että kannattaa alkaa purkaa tilannettasi ammatti-ihmisen kanssa.
Tämä elämämme voisi olla onnellista ja nautinnollista! Sinun myös. Ja tulee olemaan, kunhan pääset työstämään noita menneitä juttuja pois.
Oletkin jo tehnyt paljon työtä, 'työstänyt itseäsi muurin takaa pois'.
Jatka sitä ammattilaisen kanssa. Unohda kaikki sellaiset jutut kuin 'olenko mielenvikainen' tai muuta. Ei niillä ole mitään merkitystä!
Musiikin ammattilaisena sanon sinulle vielä, että musiikki on valtava aarre elämässä. Muusikon homma tulee kamalan vaikeaksi, jos itseään kohtaan on liian ankara, rankaisee jos ei "onnistu" jne. On hyvä että on herkkä ihminen, tottakai. Mutta myös kiltti itselleen, se on tärkeää!
Ja sinäkin varmasti vielä osaat olla kiltti itsellesi, hyväksyä ettei aina voi onnistua, ainakaan 100 %, antamaan itselleen anteeksi inhimillisen epätäydellisyyden jne.