Olen saanut masennuskohtauksia viiden vuoden ajan. Yleensä ne alkavat, kun huomaan kaiken menevän perseelleen, mutta joskus ne tulevat ilman mitään syytä. Itsetuntoni on ollut samaiset 5 vuotta aivan alhaalla (tyhmempikin tajuaa, että näillä on yhteys toisiinsa) lähinnä elämäni suhteen; en ole koskaan ollut rakastunut enkä edes kovin vahvasti ihastunut (toisin sanoen minulla ei ole ollut ensimmäistäkään tyttöystävää), en näy saavan koskaan mistään töitä ja joudun asumaan äitini luona. Olen hukannut kaikki entiset ystäväni ja ne harvat uudet, mitä olen löytänyt, asuvat satojen kilometrien päässä enkä voi viettää aikaa heidän kanssaan. Kun eniten kaipaan ystävän fyysistä läsnäoloa, hän ei ole tavoitettavissa tai jos onkin, eipä hän luokseni voi materialisoitua enkä minä voi materialisoitua hänen luokseen. Toisinaan kaikki tämä ja muutkin asiat painavat mieleni niin alas, että tahdon kuolla. Joskus olen vahingoittanut itseäni, piessyt päätäni lattiaan tai seinään, hakannut käden verille ym. vastaavaa ja mikä pelottavinta, itseaiheutettu kipu ja verenvuodatus helpottaa oloani. Joskus olen turvautunut alkoholiin ja lääkkeisiin, mutta sen verran on sentään järkeä päässä, että olen lopettanut sen. En käytä alkoholia juuri ollenkaan. Se vain pahentaa asiaa ja yhdenkin oluen nauttiminen saattaa laukaista kohtauksen. Olen käynyt yhden kerran psykiatrilla ja se auttoi hetkellisesti, mutta toiste en ole käynyt. Hän vain puhui ympäripyöreitä eikä hänen sanoillaan ollut mitään vaikutusta olooni, helpotusta toi se, että sain kerrottua jollekin ongelmistani, eivät hänen sanansa. Minulla on muutama kaveri ja pari ystävää, mutta pelkään heidän säikähtävän ja katoavan elämästäni jos avaudun heille ja kerron ongelmistani. Yhdelle ystävälle olen kyennyt kertomaan, että minua masentaa todella pahasti ja olen kertonut myös syyt, mutta itseni vahingoittamisesta en ole uskaltanut hänelle puhua, sillä pelkään kuollakseni, että hän katoaa. Sitä en enää kestäisi.. Nyttemmin olen löytänyt terveempiä tapoja purkaa itseni vahingoittamisen himoa, harrastan liikuntaa (olen harrastanut hyvän aikaa) ja välillä kuntoilen liiankin rankasti, mutta siitä huolimatta itseaiheutetun kivun kutsu on joskus liian voimakas enkä kykene aina vastustamaan sitä... Masennus tulee aina kohtauksina, ihan yhtäkkiä, kuin sormia napsauttamalla saattaa halu elää kadota kokonaan ja sitä jatkuu yhdestä päivästä pariin kuukauteen. Kesät ovat kaikista pahimpia, sillä silloin olen jatkuvasti yksin. Koulua ei kesällä ole enkä tänäkään vuonna saanut mistään töitä.. Olen juuri päässyt yhden masennusjakson yli, tällä kertaa se kesti vain viikon, mutta oloni on todella heikko ja pelkään romahtavani pian uudestaan. Onko kellään kokemuksia vastaavasta ja miten olette itse selvinneet ongelmista? Kiitos jos jaksoitte lukea loppuun asti ja erityisesti kiitos kaikille, jotka vaivautuvat vastaamaan. Iso haistakaa v***u kaikille niille, jotka lukevat näitä vain päästäkseen ilkkumaan toisille.
Masennuskohtaukset
pääräjähtää79
363678
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 36
Vanhimmat
Vaikutat ikäiseksesi todella kypsältä. Moni olisi sinun tilanteessasi aikaa sitten ratkennut ryyppämään tai popsimaan pillereitä. Hieno juttu että olet alkanut harrastmaan liikuntaa. Siitä saa ainakin hetkellisesti hyvänolon. Tarvitset myös kaverin jonka kanssa voit mennä "tuulettumaan"! Mistä sitä tietää vaikka näiltä reissuilta löytäisit elämäsi rakkauden ja kaikki huolesi olisivat vain pahaa unta. Kokeileppa! Loppujenlopuksi onnellisuus tulee niistä pienistä asioista. Vaikkapa mukava hetki aamukahvin ja lehden parissa. Ei se sen kummempaa tarvitse olla. Uskon että jonain päivänä masennuksesi on vain muisto eilisestä. Oikein hyvää jatkoa!
En tiedä "palaatko" tänne lukemaan näitä, mutta joka tapauksessa:
Kiitos oikein paljon viestistäsi! Myönnettäköön, että mitään varsinaisesti uutta siinä ei ollut (ne pienet asiat, kuten esim. linnunlaulu, ovat ehkä parasta elämässäni) mutta iso kiitos siitä, että muistutit minua positiivisista asioista. Valtava kiitos rohkaisevista sanoistasi! Tämä päivä on muutenkin ollut hyvä ja viestisi, jonka luin nyt illalla, sai minut entistä paremmalle tuulelle. Kiitos!
Onnen ehtona ei ole rakkaan löytyminen. Onni lähtee ihmisestä itsestään. Se on jokaisessa itsessään. Tämä on totuus. Olen ollut yhtäaikaa sekä onnellinen ja pariton.
Niin olen minäkin. Siis ollut onnellinen ja pariton. Olin koko sydämeni kyllyydestä onnellinen, en ollut koskaan aiemmin enkä ole koskaan sen jälkeen tuntenut vastaavaa kokonaisvaltaista onnea. Sitä kesti noin kolme päivää. Sitten masennuin todella pahasti ja halusin kuolla. En kuitenkaan kuollut. Harmi.
Tietenkin onni lähtee jokaisesta itsestä liikkeelle, kukaan ei voi olla onnellinen jos ei halua. Mutta vaikka haluaisikin, ei se ihan noin vain onnistu, siihen tarvitaan jotain, mitä en tiedä.
en ensimmäiseksi turvautuisi lääkkeisiin. Kävisin lontaistuotekaupassa kyselemässä ja hankkisin itselleni jotain puuhaa (joku kurssi vaikka, tanssia, taidetta, tekniikkaa), koska nuorena käsittääkseni mielialat heilahtelevat voimakkaammin. :)
Mistä nuo lääkkeet oikein tulivat? En käytä minkäänlaisia lääkkeitä, en edes särkylääkkeitä vaikka päätä särkisi pahasti. Joskus käytin olin niihin koukussa, mutta pääsin omin voimin niistä irti enkä ole moneen vuoteen posinut mitään pillereitä. (Paitsi tänä keväänä lääkärin määräyksestä, mutta se ei liity millään tavalla masennukseen eikä lääkeriippuvuuteen.)
En myöskään aio koskaan mitään masennuslääkkeitä syödä, ne voivat hetkellisesti auttaa, mutta eivät ne sairautta pois vie.
Olen keksinyt itselleni aika paljonkin puuhaa, mutta aina huomaan harrastavani kaikkea yksin. Piirrän, soitan kitaraa, sävellän, käyn pyöräilemässä, harrastan sisäliikuntaa, siivoan mielelläni, tiskaan mielelläni astioita, pesen mielelläni pyykkiä ja ruuanlaitosta nautin aina. Piirtäminen, liikunta ja varsinkin musiikki ja ne pari ystävää, mitä minulla on, pitävät minua elossa. Eivät ne kuitenkaan onnea ole minulle tuoneet, saan edelleen pahojakin masennuskohtauksia.
Tiesitkö, että päänsärky voi johtua monesta eri syystä kuten, esimerkiksi tukkeumasta suonessa, joka voi olla vaarallinen. Itse otan kyllä särkylääkkeenä aspiriinin, kun päätä särkee. Särkylääkkeitä syövillä on vanhemmiten vähemmän dementiaakin halvauksista puhumattakaan. Toisaalta vahvojen särkylääkkeiden käyttö voi ohentaa verta liikaa ja aiheuttaa päänsäryn. Kannattaa tutustua aiheeseen asetyylisalisyylihappo (loistava aine). Disperiiniä en käytä, koska siinä on alumiinia.
Masennuksen hoidossakin voi olla aihetta luulisin, jos se on ainaista. Eräältä henkilöltä kuulin, että masennuslääke voi jossain tapauksessa estää aivoja vahingoittumasta. Kyseessä on ilmeisesti jonkin aineen puute. Kuulostaa aika hurjalta, mutta sitävartenhan lääkkeet on keksitty, että niistä saa avun ongelmiin eikä tarvitse kärsiä turhista vaivoista. :)
Niinpä, et syö mitään lääkkeitä, ja masennuslääkkeitä et missään tapauksessa syö. Silleen. On siinä se järki, että kun lukuisat harrastuksesi eivät auta, eivätkä ystäväsi, sinun kannattaa satsata terapiaan. Silloin pääset selvittämään sen perussyyn, joka noita masennuksia aiheuttaa. Terapia on kallista, mutta siihen voi saada kelan kuntoutuskorvausta, 2-3 käyntikertaan terapeutilla viikossa. Sinun on valittava, etsitttävä parannuskeinoa, jos et ikuisesti halua kirjoittaa tälle ja muille palstoille säännöllisistä toistuvista masennuksista.
Nykyisin kai määrätään aika helposti masennuslääkkeitä. Se on väärin, jos lääkkeitä käytetään vain terapeuttisen hoidon sijaan. Kuitenkin usein toimivin yhdistelmä on lääke-ja terapiahoidon yhdistelmä, tapauksesta riippuen. Jos sinulla on kyllin valoisia hetkiä ja voimia, käy läpi terapia ilman lääkkeitä. Ehkä se Sinun kohdallasi on oikein. Mutta on monia, joille masennuslääkkeiden tuoma apu auttaa hahmottamaan omaa ongelmakokonaisuuttaan, kun lääkkeet antavat ikäänkuin helpottavan, selkiinnyttävän tauon, jolloin voi levollisesti pohtia asioitaan.
Lääkehoito on ikävä kyllä se ensisijainen ratkaisu alueilla, joilla on vaikea edes löytää terapeuttia. En löisi lääkitystä pois pelistä siis kokonaan, ja uudet masennuslääkkeet ovat tehokkaita ja niihin ei ohjeenmukaisella käytöllä jää koukkuun.Samaa vaikuttavaa ainetta on monenhintaisina valmisteina. Ei kallis Cipramil poikkea Seronilista, vaikka jälkimmäisen hinta on murto-osa Cipramilin hinnasta. Cipramil on ollut myydyimpiä lääkkeitä Suomessa siksi, että myynti tilastoidaan hinnan tuotteen hinnan perusteella. Kalliit lääkkeet pääsevät silloin kärkeen.
Joka taoauksessa, tee jotain, ratkaiseva askel on sinun itsesi otettava. Tervehdyttäsi ihmissuhteet varmasti parantuvat, olet kykenevä ihan tavalliseen elämään, yhtenä meistä. tapaa psykiatri, etsi sitten terapeutti itsellesi, psykiatri tekee diagnoosin ja kirjoittaa lausunnon terapiahoidon tarpeesta ja määrää mahdollisesti lääkehoitoa, jos se katsotaan tarpeelliseksi. Hyvää jatkoa sulle!Tää maailma on sunkin!
Tiedän, että päänsärky voi johtua noin miljoonasta eri tekijästä. Minulla päätä särkee hyvin harvoin ja silloin kuin särkee, se paranee vedellä ja liikunnalla. Yhteen aikaan päätäni särki jatkuvasti ja pahasti ja kävin sen vuoksi lääkärissä. Hänen diagnoosinsa oli, että olin ylistressaantunut, otin turhia paineita kaikesta ja nukuin aivan liian vähän. Kaikki se olikin täysin totta ja sain tietoisesti vähennettyä stressiä ja nukuttua paremmin. Kivut katosivat.
En syö särkylääkkeitä, sillä en koe niiden nauttimista tarpeelliseksi.
Myönnettäköön, että joskus on ollut todella paha päänsärky eikä se ole mennyt pois liikunnan avulla, liikunta on päinvastoin pahentanut asiaa, mutta kipu on mennyt aina ohi kun olen maannut pimeässä ja kuunnellut rauhallista musiikkia.
Saksassa tehtiin taannoin tutkimus musiikin vaikutuksesta leikkauspotilaiden toipumiseen. Musiikki edisti toipumista erittäin tehokkaasti eivätkä musiikkia kuunnelleet potilaat tarvinneet lähellekään niin paljoa kipulääkkeitä kuin muut potilaat. Musiikkilajilla ei ollut mitään väliä, pääasia että potilas piti siitä.
Ilmeisesti aivot laittavat koko kehon toimimaan paremmin kun ne saavat hyvää musiikkia. (Itse kykenen urheilemaan paljon tehokkaammin jos kuuntelen samaan aikaan musiikkia, saan siitä valtavasti voimaa ja energiaa, ja myös piirtäminen onnistuu parhaiten musiikin parissa.)
On niitä muitakin lääkkeitä kuin pillerit.
Hmm.. Pitäisiköhän tässä ajautua paniikkiin kun tulee niin painostavia viestejä. ;)
"Sinun on valittava, etsitttävä parannuskeinoa, jos et ikuisesti halua kirjoittaa tälle ja muille palstoille säännöllisistä toistuvista masennuksista."
Masennukseni eivät ole säännöllisiä, ne tulevat milloin sattuu. Yhteen aikaan meni melkein vuosi ilman masennusta, mutta sitten niitä alkoi tulla aika tiheään. Sitten oli taas monta kuukautta taukoa ja sitten niitä jälleen tuli.
Aikomukseni ei ole ikuisesti kirjoittaa tälle eikä millekään muullekaan palstalle. Tämä oli ensimmäinen kerta kun mihinkään keskustelupalstalle ongelmistani kirjoitan eikä suunnitelmiini todellakaan kuulu jatkuvasti tänne tai minnekään muualle kirjoittaa.
"Jos sinulla on kyllin valoisia hetkiä ja voimia, käy läpi terapia ilman lääkkeitä."
Minulla on välillä erittäin valoisia hetkiä, kuten juuri nyt. Tulin noin puoli tuntia sitten lenkiltä ja elämä maistuu hyvältä. Liikunta pitää minut elossa, olen siitä varma.
Toissapäivänä olin koko päivän valtavan hyvällä tuulella, heti herätessä olin iloinen ja sitä jatkui siihen asti kunnes nukahdin. Silloin hyvän olon tuoja ei ollut pelkästään liikunta vaan myös piirtäminen ja eräs erittäin rakas ystävä, jolle itse asiassa piirsinkin.
Tällaisina hetkinä en tunne tarvitsevani minkäänlaista apua, olen iloinen siitä että elän!
Kirjoitin jo aiemmin tänään tälle samaiselle pastalle, että olen päättänyt soittaa psykiatrille jos (haluan todellakin ajatella että JOS) seuraavan kerran tulee paha masennuskohtaus. Tiedän, että on helppo nyt sanoa, että menen jos tarvii, mutta olen kerran sen tehnyt enkä näe mitään syytä miksen voisi tehdä sitä uudestaan. Ei se mitenkään vaikeaa loppujen lopuksi ollut.
Uskon, että suurin syy kohtauksiini on yksinäisyys. Kuten alkuperäisessä viestissäni selitin, ystävät ovat todella vähissä ja lähin heistä asuu n. 500 km päässä. Jos olen ystävien tai kavereiden seurassa, en koskaan masennu. Jos olen masennuksissa ja tapaan jonkun kaverin, masennukseni pienenee ja joskus se on kadonnut kokonaan yhtä nopeasti kuin se on tullutkin. Uskon, että jos minulla olisi yhtä paljon kavereita ja ystäviä kuin "aikaa ennen kohtauksia", en saisi tällaisia kohtauksia ollenkaan. Jos vain tietäisin itselleni sopivia tapoja/paikkoja tavata ihmisiä... Eräs kaverini sanoi kerran, että baareista niitä kavereita löytyy.. Ehkä jollekin muulle. Minulle ei. En käytä alkoholia juuri ollenkaan ja baareissa tunnen olevani yksinäisempi kuin olen yksin ollessani. Tuntuu, että kavereita ei löydy muuten kuin viinan parista, eräs ystävänikin vieroksui minua yhteen aikaan kun en käy koskaan ryyppäämässä. Nyttemmin hän on (onneksi) muuttanut suhtautumistaan minuun eikä katso ollenkaan kieroon kun sanon, että perjantai-illan suunnitelmiini kuuluu musiikin kuuntelu, pitkä venyttelysessio (venyttelen joka päivä todella paljon, se rentouttaa kehoa ja mieltä) ja saunominen (ilman olutta).
Kappas, en näköjään aiemmin edes maininnut kaikkia harrastuksiani, on niitä vielä muutama muukin.. Mutta kaikki harrastukseni ovat yksin tekemistä. Lukuunottamatta kitaransoittoa, soittelen usein veljeni kanssa.
Tulipa taas jaariteltua... Aioin vain sanoa, että olen varma siitä, että syy masennuksiini on jatkuva yksinäisyys mutta en tiedä miten löytäisin uusia ystäviä, sellaisia, jotka asuvat samalla paikkakunnalla kanssani.
Mutta enpä minä nyt ryhdy murehtimaan uusien kavereiden löytämättömyydestä, nyt on hyvä olo!!
Kiitos paljon rohkaisevista sanoistasi!
Terve!
Myönnän kirjoittaneeni sulle vähän harkitsemattomasti. Lähin ystävä 500 km:n päässä, huh! Itse olet päätynyt siihen,että yksinäisyys on se syy, hyvä niin. Olet tunnistanut asian ytimen. Muuuten,sinä taidat olla aika vahvasti juurtunut sinne, missä asut,..ei muuutto olisi sitten mahdollinen?
Se mikä on hienoa lukea, on vähäinen alkoholinkäyttösi, toimin itse samoin:ei alkoholia, iloista oloa syntyy vaikkapa metsässä juosten, liikkuen,ja sulla on todella lisäksi harrastuksia.
Olen ihan maallikko, tavallinen suomalinen, en tajua,miksi kirjoitin Sulle siin määräilevästi. Ehkä ajattelin liian yleisesti, hassua.
On hienoa lukea, että päivä on olut hyvä! Soisin Sinulle näitä hyviä päiviä usein, jotta pysyisit iloisella mielellä. Ota se juttuni vaan sellaisena yleisenä mielipiteenä. Jos on tosi masentunut, niin että tarvitsee apua siihen, sun omat konstisi eivät siis riitä, silloin nuo mainitsemani vaihtoehdot on ne, joista valitaan.
Toivon todella sun jaksavan. Kiitos,kun vastasit=) Tosi hyvää loppukesää! Ja ANTEEKSI, jos ekan viestini sävy oli painostava, ei sen ollut tarkoitus olla. Tarkoitus oli kertoa, mikä ehkä auttaisi Sinua...Mutta tiedät sen itse, parhaiten.
Ymmärsin kyllä, että tarkoituksesi oli rohkaista ottamaan se ensi askel, en minä millään tavalla viestistäsi ahdistunut. En kokenut, että haluaisit määrätä minua, sinähän vain kerroit yhden tavan, miten päästä masennuksesta.
Ei tarvitse potea huonoa omatuntoa sen takia. :)
Niin, yksi suuri tekijä vähäiseen alkoholinkäyttööni on se, että yksikin olut saattaa laukaista minussa pahan masennuksen. Tiedän siihen syyt eikä niitä voi poistaa, mutta en minä niitä haluakaan poistaa, tuntuu hyvältä olla viinaton. En ole aina sitä ollut, mutta nykyään olen.
Kyllä, olen juuttunut todella vahvasti kotipaikkakunnalleni, jossa olen asunut koko ikäni. Muutto kyllä onnistuisi, mutta siihen vaadittaisiin joko työ- tai opiskelupaikka toiselta paikkakunnalta ja minulla on tällä hetkellä opiskelupaikka mieleisessä koulussa kotipaikkakunnallani. Jos saisin jostain nyt töitä niin muuttaisin vaikka heti, minua ei pidättele täällä oikeastaan mikään. Koulua voi jatkaa sitten kun siltä tuntuu.
Opiskelen tällä hetkellä ammattikorkeassa, koulutusta on vielä 2 vuotta jäljellä. Tai minulla ilmeisesti enemmän, sillä en täksikään kesäksi löytänyt mistään töitä. Paska homma... Se lannistaa ja vetää mielen todella pahasti maahan.
Mutta tällä hetkellä ei, nyt on ihan hyvä mieli.
Ei tämä mikään tuppukylä ole, asuinkaupunkini kuuluu 10 Suomen suurimman kaupungin joukkoon.
Se miksi en ole löytänyt täältä ystäviä, tuntuu melko kummalliselta, täällä on paljon asukkaita. Ainoa tapa tutustua ihmisiin tuntuu olevan ryyppääminen ja sitähän en harrasta.
Kiitos jälleen sanoistasi. Oikein hyvää loppukesää sinullekin!!
Eräs tuntemani ihminen kuoli kärsittyään kovasta päänsärystä jonkin aikaa. Hän ei tajunnut hakeutua hoitoon heti päänsäryn alettua vaan kuoli samana päivänä. Päänsärkyyn suosittelen siis ottamaan nopeasti lääkettä.
Eräs läheiseni kuoli koettuaan kovan päänsäryn. Häneltä katkesi verisuoni päästä.
Tiedän muitakin kuolemantapauksia, joihin on liittynyt pahaa pääkipua. En silti pelkää kuolevani jos päätäni särkee.
Muutaman kerran kun olen kärsinyt erittäin pahasta pääkivusta, en ole ottanut lääkettä. Sellainen ei ole järkevää. Viimeisestä tapauksesta (joita on ehkä kolme) on yli vuosi. Olin paria vuotta aiemmin vakaasti päättänyt olla syömättä minkäänlaisia lääkkeitä tiettyyn päivämäärään asti. (Typerähkö päätös, jonka tein kun pääsin irti lääkeriippuvuudesta.) Se päivämäärä on jo umpeutunut. Eipä päätöksessäni niin hirveästi tainnut järkeä olla, mutta olinpahan kolme vuotta syömättä ensimmäistäkään pilleriä. Osittain tein sen siksi, että pelkäsin jääväni pillereihin uudelleen koukkuun, osittain puhtaasti omaa jääräpäisyyttäni.
Nykyään otan lääkettä jos tarvin. En kuitenkaan ole pitkään aikaan tarvinnut.
Kirjoitin hieman liian kärjistetysti kertoessani, etten käytä mitään lääkkeitä, sillä käytän niitä jos tarvitsen. Hyvin harvoin kuitenkaan niitä tarvin. Keväällä söin lääkekuurin. Tai itse asiassa kaksi päällekkäistä kuuria, joista tosin toisen jätin kesken, sillä se pahensi vaivaa, jonka sen piti poistaa. (Kyse ei todellakaan ollut pääkivusta.)
Jos päätä särkee niin ei silloin aina tarvitse turvautua pillereihin, on erittäin harvinaista, että kipu johtuisi jostain todella vakavasta asiasta. Yleisimmät pääkipujen aiheuttajat Suomessa ovat stressi ja jumiutuneet hartiat ja niska. (Kuulin tuon lääkäriltä jos se jotakin kiinnostaa.) Tietenkin voi pelata varman päälle ja popsia pillereitä joka ikinen kerta kun vähänkin jomottaa pollaa, mutta ei sellainenkaan ole kovin tervettä. Lääkkeiden kanssa voi ja pitää käyttää järkeä. Jos itse koen tarpeelliseksi lääkepillerin nauttimisen, nielen sellaisen. Jos en koe, en niele.
tunnen lähipiirissäni yhden ihmisen, jolla on varsinkin humalassa taipumus vahingoittaa itseään. En tiedä mistä se johtuu. Syyt voivat olla syvällä.
Moinen vahingoittaminen luultavasti aktivoi elimistössä fysikaalisia prosesseja, jotka helpottavat masentunutta olotilaa tilapäisesti.
Fyysinen kipu todellakin auttaa _hetkellisesti_ henkiseen kipuun, mutta pidemmällä tähtäimellä tämä vain pahentaa asiaa. Kun vahingoitta itseään, alkaa myös inhoamaan itseään ja itsensä vahingoittamisesta (varsinkin kännissä) saa aika pahat ja pitkät morkkikset. Itse olen polttanut röökillä käteeni muutaman kerran (ikää oli tuolloin ~20) ja jäljet ovat ikuiset.
Fyysinen kipuhan saa elimistön tuottamaan endorfiinia, joka on hyvää oloa aiheuttava elimistön oma huume. Samaa tapahtuu myös rankan liikunnan yhteydessä (fyysistä 'tuskaa' sekin). Suosittelen ehdottomasti liikuntaa. Hyvällä tuurilla saat liikuntaharrastuksen parista ystäviä ja unohdat huolesi ainakin hetkeksi.
Koita jaksaa!
Tiedän, että fyysisestä kivusta on vain hetkellinen apu ja tiedän senkin, että pitemmällä tähtäimellä se saattaa pahentaa asiaa, minulla on kokemuksia siitä. Olin pitkän aikaa "kuivilla" itseni vahingoittamisesta, mutta eräänä päivänä ei niin kauhean kauan aikaa sitten päässäni napsahti. En tehnyt mitään kovin vakavaa, mutta kuitenkin jotain. Kännissä en koskaan tee itselleni mitään ja sitä paitsi juon erittäin harvoin (pari kertaa vuodessa) enkä koskaan yksin, yksin ryyppääminen tuntuu jonkinlaiselta sairaudelta.
Tiedän senkin, että rankka kuntoilu auttaa tuottamaan valtavasti endorfiineja, sen takiahan minä kuntoilenkin. Joka päivä. En kykene menemään nukkumaan jos en saa tiettyä liikunta-annosta joka päivä. Käyn joka päivä mm. pyöräilemässä n. 20 km (matka ei ole pitkä, mutta riittävän raskaasti poljettuna erittäin nautinnollinen) ja joka kerta pyöräilyn jälkeen oloni on puhdistautunut, mieleni puhdistuu saasteista ja sekä mieli että vartalo tuntuvat olevan ainakin hetkellisesti elossa, kaikki paha unohtuu. Se ei kuitenkaan riitä ja pidänkin kerran tai kahdesti viikossa todella raskaan aerobic-tyyppisen tunnin, jonka aikana hikoilen litratolkulla. Sellaisen jälkeen maailma tuntuu ihanalta paikalta elää. Muutaman kerran olen vetänyt niin rankasti, että on ollut todella suuria vaikeuksia seistä kun jalat ovat tärisseet heikkoudesta. Mutta sekään ei aina riitä, joskus (Luojan kiitos nykyään enää harvoin) minut valtaa pakottava tarve tuntea toisenlaista fyysistä kipua. Luulin päässeeni siitä kokonaan irti mutta ilmeisesti en ole. Sen tiedän, että teen sitä paljon, paljon vähemmän kuin aikaisemmin ja kun sitä teen, se on paljon, paljon "laimeampaa" kuin ennen. En tiedä onko se merkki parantumisesta, mutta haluaisin ainakin kuvitella, että kyse on siitä.
Liikuntaharrastukseni parista tuskin ystäviä löydän, ajatus jonkun muun kanssa kuntoilusta (tarkoitan tämänhetkisiä harrastuksiani) tuntuu vastenmieliseltä, minun on pakko saada pyöräillä ja harrastaa "arobiciä" (ei se varsinaista aerobiciä ole, mutta kutsun sitä siksi) aina yksin. Aina.
Joukkueurheilu on sitten erikseen. Ja kävely, minulla oli yhteen aikaan (vuosia sitten) pari lenkkikaveria. Yhdessä kävelyllä käynti oli mukavaa. Mutta toinen lenkkikavereistani sairastui ja on nyt paremmassa paikassa enkä ole sen jälkeen kenenkään kanssa harrastanut kävelyllä käyntiä. Eipä minulla ole enää ketään kenen kanssa käydäkään.
Et varsinaisesti kertonut mitään uutta, mutta kiitos silti neuvoistasi. Tuntuu oikeastaan aika hyvältä. Kiitos.
Siis sulle ei sovi olla yksin sun pitäis lähes joka päivä olla yhteydes ihmisii. itelläni oli tos vähän sama juttu parin vuoden ajan mut selviin aina kaikesta kuitenkin
Oliko viesti tarkoitettu minulle? Meinaan kun se menee tuossa "viestin kulku" -puussa siten, että se on jätetty vastaukseksi toisen henkilön kirjoittamaan viestiin...
No väliäkö sillä.
Tiedän, että minun ei pitäisi olla yksin mutta ongelma on se (olen sen jo muutamaan kertaan keskustelun edetessä maininnutkin), että en tiedä miten muuten kuin viinan parista löytäisin uusia kavereita. Ainoa paikka tavata ihmisiä näkyy olevan baarit ja minä en baareissa käy.
Yritän olla joka päivä yhteydessä niihin pariin ystävään, mitä minulla on, mutta eipä se nyt aivan joka päivä onnistu. Sitä paitsi on aivan erilaista olla etäyhteydessä kuin fyysisesti läsnä. Fyysistä läsnäoloa eniten kaipaankin, ei puhelinsoitto voi koskaan korvata sitä. Olen hukannut kaikki vanhat ystäväni ja kaverini enkä näy löytävän uusia muuta kuin satojen kilometrien päästä.
Mutta enpä minä nyt sitä rupea murehtimaan, nyt olen ihan hyvällä tuulella.
Tuttua tekstiä kirjoitit. Koen itse aikaajoin samanmoista, en kylläkään noin vahvasti. Minulla kun iskee masennus, niin sitä on vaan, tekemättä yhtään mitään. Ei siis kiinnosta yhtään mikään!
Olen usein miettinyt, mikä on kyseinen olotila?
En ole saanut vastausta. Se on hyvä, että sinulla on tullut liikunta kuvioihin mukaan. Itse harrastan uimista, mutta kun tulee paha olo, niin sinnekään ei jaksa raahautua. Sen voin sanoa, että meitä on muitakin samassa tilassa, etkä ole yksin. Miksei jumalauta masentuneet ihmiset voisi joskus kohdata toisiaan vaikka kahvikupposen äärellä ja aiheena vaikka Aku Ankka tai asteroidi NT7? Vakuutan ja alleviivaan, niin asiat alkaisivat paranemaan, kun huomaa, että kaveri on ikäänkuin samassa tilanteessa ja asioista voisi keskustella avoimesti. Minun mielestä kyse on ystävyydestä ja toisen hyväksymisestä. Sitä nykyinen yhteiskunta ei vaan anna, eikä haluakaan antaa...
On täysin totta, että muita masentuneita ei koskaan tapaa silloin kun tekisi mieli puhua. Voihan sitä ei-masentuneillekin puhua (ja olen usein puhunutkin) silloin kun itseä masentaa, mutta monesti on vaikea sanoa tarkkaa syytä masennuskohtaukseen ja joskus on ylipäätään vaikea määritellä miltä tuntuu eikä ole kovin helppoa muutenkaan saada sanottua mitään kun toinen on täysin eri tilanteessa, kun hän ei tunne samoin.
Minulla ei masennus liikuntaa vie, kaiken muun saatan jättää tekemättä (mm. syömisen), mutta jokapäiväisten kuntoharjoitteitteni kohdalla olen järkkymätön, niitä en jätä koskaan tekemättä. En tiedä miksi, mutta joka ikinen päivä teen punnerrukset, vatsalihasliikkeet ym. vaikka olisin valmis ja halukas kuolemaan. Liikkeet tulevat masennustilassa automaattisesti, olen kuin robotti, joka ei tee mitään muuta kuin kuntoilee hieman. Saatan maata lattialla tunnin, tehdä sitten kuntoharjoitteet ja maata sen jälkeen lattialla taas tunnin tai kaksi tuijottaen kattoon.
Kaikki on perseestä mutta olkoon. Aivan sama. En jaksa yrittääkään miettiä parannuskeinoja. Pessimisti voisi sanoa, että asiat eivät enää voisi huonommiksi muuttua, mutta minähän olen ikuinen optimisti ja sanon, että kyllä voivat. Saa nähdä kuinka paljon asioiden täytyy huonontua ennen kuin tapan itseni.
En ole koskaan sitä yrittänyt. Harkinnut olen, hyvinkin vakavasti, mutta jostain syystä olen jättänyt sen tekemättä. Kaipa minä sisimmässäni uskon, että jonain vuonna asiat kääntyvät paremmiksi. Tai sitten olen vain liian suuri pelkuri.
Tulipa melkoinen tilitys... Koska ketään ei kiinnosta lähetänkö tämän vai en, on aivan sama mitä teen, mutta koska olen tämän kerran kirjoittanut niin samahan tuo on lähettää... Pääseepähän joku nauramaan ihmisen tyhmyydelle.
Ei kukaan ajatteleva ihminen naura sinun viestillesi ja typeristä ihmisistä ei kannattaisi välittää. (tiedän, näin on helppo sanoa!)
Luin aikaisemmasta viestistäsi, että olet kerran käynyt psykiatrilla. Olisiko sinun syytä harkita määrätietoisesti avun hakemista ongelmaasi? Terveyskeskus on hyvä aloituspaikka, kyllä sieltä sitten kirjoitetaan lähetettä eteenpäin tarpeen mukaan. Sanoit, että psykiatrilla käynti auttoi kun sai puhua ongelmistaan. On tietenkin helppoa antaa näin sivusta neuvoja, mutta omien kokemusteni perusteella sanoisin, että pahinta on jäädä "tuleen makaamaan" eli painimaan aivan yksin omien ongelmien kanssa.
Keskustelu asiantuntijan kanssa auttaa ainakin jossain määrin suhteellistamaan ongelmia, yksin ollen ongelmat helposti pääsevät hallitsemaan koko elämää. Asiantuntijoiden kanssa voi sitten pohtia sopivia hoitomuotoja. Et ole ongelmiesi kanssa yksin - mutta siitä tiedosta ei varmaankaan ole sinulle kovin suurta lohtua.
Voimaa sulle - ja harkitse avun hakemista.
Olen pähkäillyt mielessäni hyvän aikaa ammattiavun hakemista ja olen tullut siihen tulokseen, että jos (tai kun) vielä vaivun todella pahaan masennustilaan, aion soittaa psykiatrille. Minulla on numero aina tallessa.. Tiedän, että on helppo sanoa, että jos tuntuu pahalta niin sitten soitan tai menen käymään, mutta tiedän pystyväni tekemään sen, olenhan jo kerran sen tehnyt.
Niin ja kun kerroin, että saapahan joku nauraa ihmisen tyhmyydelle niin en tarkoittanut, että siitä siitä jollain tavalla lannistuisin, ei minua tuntemattomien ääliöiden nauru hetkauta suuntaan eikä toiseen. Hyvä jos jollakin on hauskaa.
Kiitos sanoistasi.
Hyvä, että vastailet takaisin. Et sinä ole tyhmä. Luulen, että jaksat taas eteenpäin, kun purat mielialaasi meille muille, jotka tietävät, mistä puhut. Tietävät ja tietävät... niin. Sekin on niin moniulotteista ja ihmiset erilaisia. Mutta jokatapauksessa me kuunnellaan.
Ethän tee itsellesi mitään sellaista, että me muut masentuneet masennutaan lisää. Aina on jonkinlainen ulospääsykeino 'pahoista fiiliksistä'. Esim. käyttää tietokonetta, kuunnella musiikkia, kuntoilla jne.
Ja minä olen samaa mieltä kanssasi, että v...n pilailijat, älkää vaivautuko leikkimään näillä asioilla, kun ette tiedä, josko osuisi omalle kohdalle.
"Hyvä, että vastailet takaisin."
Tietenkin vastailen takaisin, en kai minä tänne olisi alun perinkään kirjoittanut jos en olisi toivonut herättäväni jonkinlaista keskustelua.
"Ethän tee itsellesi mitään sellaista, että me muut masentuneet masennutaan lisää"
Tuskin teen sellaista, mistä muut masentuneet masentuisivat lisää. Tai no on hieman hölmöä sanoa muut masentuneet, sillä tällä hetkellä en itse ole masentunut vaan olen hyvällä tuulella. Päivä kääntyi todella hyvään suuntaan käytyäni lenkillä. En tiedä mitä tekisin jos en voisi harrastaa liikuntaa, olen siitä riippuvainen. En voi mennä nukkumaan jos en ole päivän aikana saanut sopivaa liikunta-annosta.
Joka tapauksessa oloni on taas hyvä enkä usko tekeväni mitään kovin typerää.
Minäkin olen sitä mieltä, että aina on varauloskäynti pahasta mielestä. Aina. Joskus sitä on vain kovin vaikea nähdä eikä sitä aina yksin löydäkään, mutta sitä(kin) varten on olemassa ystäviä ja kavereita. Minulla kovin vähän, mutta joitain kuitenkin.
Luojan kiitos olen löytänyt elämääni joitain asioita, joiden avulla pääsen useimmiten ulos pahimmasta masennuksesta. Suurimpia tekijöitä ovat ne pari ystävää, jotka minulla on sekä musiikki ja liikunta.
En tiedä mitä keinoja muut ovat löytäneet, mutta voin suositella kaikille liikuntaa. Se pitää mielen ja kehon kunnossa. Silloin kun en kuntoillut, olin koko ajan väsynyt ja masennuskohtauksiakin tuli paljon useammin. Lisäksi vartaloni tuntui jatkuvasti veltolta, laiskalta. Nykyään kohtauksia tulee harvemmin (mutta ikävä kyllä niitä kuitenkin tulee, myös voimakkaita), kehoni tuntuu sisäisesti paremmalta, olen koko ajan virkeämpi, herään aamulla helpommin ja pirteämpänä ja illalla tulee uni paremmin.
Luulisi jokaisen ymmärtävän muutenkin, että liikunta on terveellistä, mutta tulipahan mainostettua..
Hyvää tekstiä kirjoittelet. Syy, miksi keskustelusi herätti kiinnostukseni, on se, että tiedän masentuneen olotilan. En sinun laillasi, mutta omalla laillani. Masennus mikä masennus.
Kerroit, että liikunta auttaa sinua. Hyvä!
Mutta ajatteles niitä ihmisiä, jotka eivät jostain syystä pääse liikkumaan terveydellisistä syistä. Mietin vain sitä, että mikä heillä on sitten keino päästä 'pahoista fiiliksistä'? Silti on jaksettava elää ja yritettävä eteenpäin. Jaahas... täytyy mennä jatkamaan katonmaalausta, vaikka se asteroidi NT7 vuonna 2019 ehkä tömähtää tähän 'siniseen jalokiveen'. Kauhulla silti odottelen tulevaa syyskaamosta ja omia masennuksiani. Kaiken lisäksi olen työtön ja ansioni ovat vaivaiset kelan päiväraha (hiphei).
"Hyvää tekstiä kirjoittelet."
Mitä tarkoitat hyvällä tekstillä? Sujuvaa suomen kieltä vai positiivisia ajatuksia herättävää sanailua vai jotain muuta?
Sain kerättyä rohkeutta ja kerrottua parhaalle ystävälleni itseni vahingoittamisesta... Pelkäsin kuollakseni hänen katoavan elämästäni ja sitä en olisi kestänyt. Luojan kiitos niin ei käynyt! Oli uskomattoman huojentavaa kun sain kerrottua hänelle mitä olen itselleni tehnyt ja ennen kaikkea kun hän sanoi, ettei aio kadota kun sitä kysyin. Eikä hän valehdellut, olemme yhä pitäneet yhteyksiä aivan niin kuin ennenkin. Jos hänen suhtautumisensa minuun on muuttunut niin en ole itse sitä huomannut. Helpotti uskomattoman paljon...
Olen miettinyt usein ihmisiä, jotka eivät voi harrastaa liikuntaa... Aina ihmettelen mistä ihmeestä he saavat voiman jaksaa eteenpäin. Itse en varmasti voisi elää ilman liikuntaa, siitä on tullut valtavan suuri osa elämääni. En voi kuin ihmetellä liikuntakyvyttömiä ja -rajoitteisia...
Mutta nyt lähden pyöräilemään.
Etupäässä positiivisia ajatuksiasi tarkoitan "hyvällä tekstillä". Näkeehän sen jo tästä keskustelusta, että kuinka paljon olet saanut vastauksia.
Voi kumpa voisin sanoa, että kyllä se siitä. Tiedän kokemuksesta että olo ei parane... Olen suurinpiirtein samassa tilanteessa kuin sinä ja ikää löytyy 22. Kumma miten näin elämän aamussa voi olla jo näin poikki fyysisesti ja henkisesti. Tulevaisuus näyttäytyy sellaisena toivottomana massana joka kivistää päätä. Sitä yrittää pitää pintansa ettei leimaudu luuseriksi vaikka sellainen taidan olla- myönnän sen. Joka ilta toivon etten heräisi. Itsemurhaan minussa ei ole miestä. Joka aamu on uusi helvetti kun tajuaa taas olevansa elossa. En oikein tiedä kenen puoleen tällainen häviäjä voi edes kääntyä ja voiko rahattomana saada apua. Lääkkeisiin minulla ei taatusti ole rahaa kun vuokrakin on tiukalla. Olen taas muuttanut vanhempien luokse kun Yhteiskunnan tukiverkkokaan ei oikein suostu antamaan minulle mitään. Yritä jaksaa, täällä on muitakin kuin sinä.
Väsynyt olen minäkin, ja umpikujassa. Elämä ei tunnu tuovan muuta kuin vastoinkäymisiä ja ongelmia, joihin en löydä ratkaisua. Ajatuksia päässä pyöritellessä hämärtyy todellisuuden raja, eikä lopulta oikein enää tiedä, liioitteleeko asioita, vai alkaako niitä vähättelemään? Olenko seonnut päästäni, vaadinko läheisiltäni liikaa, vai annanko itse kaikesta periksi ja taivun toisten tahtoon? Kaikkeen tähän tuntuu sotkeutuvan aina vain syvemmälle ja syvemmälle, ja joka kerta sieltä on vaikeampi kavuta ylös, ja selventää ajatukset.
On aika kohta lähteä matkaan, astua ihmisten ilmoille, joten en tämän enempää voi kirjoittaa, muuten itken silmäni punaisiksi, ja sitten ne ovat niin turvoksissa etten kehtaa naamaani julkisesti näyttää. Jakselkaahan.
Ole kriittinen lääkäreitä, psykiatreja ja psykologeja kohtaan. Tutki itse asioita aktiivisesti esim. netistä, lehdistä ja muiden kokemuksista.
Älä mene terapiaan, jos siihen ei todella ole tarvetta. Sisäsyntyisessä masennuksessa on turha selvittää syitä miksi masennus on lauennut, koska syy on puhtaasti fysikaalinen. Selvitä, onko suvussa samanlaisia oireita.
Mieti tarkkaan tarvitsetko masennuslääkkeitä. Ne todellakin auttaisivat oireissasi, tiedän sen omasta kokemuksesta. Mutta... niistä ei ole helppo päästä irti, koska ne tuovat osittain sen autuaan olon minkä kunnon aerobinen urheiluharjoitus tuo. Sen jälkeen paluu paskamaailmaan ei todellakaan kiinnosta.
Urheile paljon ja noudata säännöllisiä ja hyviä elämäntapoja. Parhaita harjoitusmuotoja ovat aerobisesti rankimmat lajit, kuten juoksu ja hiihto. Muista kuitenkin levätä, että elimistö palautuu, eikä siitä aiheudu rasitusvammoja. Tiedän, että se on vaikeaa, ellei mahdotonta, koska ahdistus on kova. Mutta vielä vaikeampaa on olla ilman treeniä, jos paikat menevät rikki.
Harrasta taiteita. Pystyt purkamaan ahdistustasi johonkin konkreettiseen. Helpottaa oloa, kun pystyy keskittymään johonkin asiaan hetkeksi unohtaen kaikki pahat asiat.
Muista, että masennus on myös voimavara!
Kiitoksia neuvoistasi.
Uskon tietävänä suurimman syyn omiin kohtauksiini. Se on yksinäisyys. Jos olen kavereiden tai ystävien seurassa, en masennu. Jos puolestaan olen masentunut ja tapaan kaverin tai ystävän, oloni paranee ja joskus masennus on kadonnut yhtä nopeasti kuin se on tullutkin. Ongelma on se, että lähimmän ystävän (tarkoitan todellakin Ystävän, en kaverin) luo on matkaa n. 500 km enkä tiedä miten muuten kuin viinan parista löytyy uusia ystäviä. Tuntuu, että ainoa tapa tutustua ihmisiin on mennä johonkin baariin. En ryyppää mm. siksi, koska se saattaa helposti pahentaa kohtauksiani (tiedän sen kokemuksesta) enkä näin ollen käy myöskään baareissa. On syitä alkoholittomuuteeni toki muitakin, mutta niillä ei ole merkitystä, olivatpa syyt mitä tahansa, en kuitenkaan juo alkoholia. Paitsi joskus harvoin.
"Urheile paljon ja noudata säännöllisiä ja hyviä elämäntapoja. Parhaita harjoitusmuotoja ovat aerobisesti rankimmat lajit, kuten juoksu ja hiihto."
Niin urheilenkin. Joka päivä. Ei pidä unohtaa, että pyöräily ja uinti ovat myös aerobisesti rankkoja lajeja, pyöräily on yksi parhaista kuntourheiluista, se kehittää erittäin tehokkaasti hapenottokykyä. Pyöräilen joka päivä. Hiihto on maailman paras kuntoilulaji, siinä tekevät kaikki lihakset (paitsi ehkä kieli ja alasimen liikuttajalihas) työtä. Uinti on ehkä toiseksi paras liikuntamuoto, siinäkin tekee koko vartalo työtä (riippuen tietenkin uintilajista) toisin kuin esim. pyöräilyssä ja juoksemisessa. Juoksemisesta en pidä, se on tylsää, mutta pyöräily on aina nautinnollista.
Lepään myös riittävästi, joitain hiertymiä lukuunottamatta en ole saanut minkäänlaisia rasitusvammoja enkä todellakaan ole alkanut harrastaa liikuntaa aivan äskettäin.
Harrastan taiteita. Piirrän, soitan kitaraa, sävellän, kirjoitan... Joskus ne auttavat purkamaan oloa, joskus eivät. Parhaat runoni kirjoitan hyvällä mielellä ollessani (yhtä poikkeusta lukuunottamatta), piirtäminen ei koskaan onnistu jos mieli on maassa.
Mielestäni masennus ei todellakaan ole voimavara. Se on tila, joka imee kaikki voimat, mitä ihmisessä on. Olen kyllä säveltänyt muutaman mielestäni hyvän kappaleen ja kirjoittanut yhden hyvän runon masennustilassa ollessani, mutta en todellakaan pidä masennusta voimavarana. Minulle se on kaikkea muuta kuin voimavara.
Masennus alkoi noin kaksi vuotta sitten, sitä aiemmin oli jo sellainen olo että jotain on pahasti vialla ja että kohta jotain pahaa tapahtuu. Ihmisenä olen aika yksinäinen ja en kovinkaan sosiaalinen. Muutama kaveri minulla on, mutta kellekään en ole puhunut masennuksestani. Tottakai kaverini ovat huomanneet että jokin minua vaivaa. Pahiten minua rassaa seksuaalisen kykyni heikkeneminen. Kävin viisi vuotta sitten kivessuonikohju -leikkauksessa ja sen jälkeen potenssini heikentyi selvästi. Kävin lääkärissä uudestaan pari vuotta sitten, sinne meno oli todella vaikeaa. Lääkäri sanoi että leikkauksella ei ole vaikutusta potenssiin. Kaikenlaisia veri-, hormoni- testejä mitattiin, kaikki on kunnossa siltä osin. Minä itse olen varma että juuri leikkaus on vienyt potenssini pois, kyllä minä itseni sen verran tunnen. Pitäisiköhän minun ase kädessä vaatia lääkäreitä tekemään jotain?!Varmasti pystyy tutkimaan jos minulla ei mene esimerkiksi tarpeeksi verta penikseeni.
Noh, kuitenkin masennus on helv*ttiä, en pysty pitämään tyttöystävää, koska olen masentunut kokoajan. Puhuminen auttaa jonkin verran mutta ei se vie masennusta pois, ei tuo elämäniloa takaisin. Olen usein miettinyt että tapan itseni jos apua ei löydy.
Mitäköhän tuohon pitäisi oikein sanoa?
Masennus on todellakin helvettiä, varsinkin kun se jatkuu pitkään. Itselläni pisin jatkuva jakso pelkkää masennusta on ollut muutaman kuukauden mittainen. Välillä olen iloinen elämään, mutta sitten tulee kohtaus ja masennun pahasti, kaikki elämänilot katoavat ja toivon kuolevani.
Itsekin olen itsemurhaa harkinnut hyvinkin vakavissani, mutten kuitenkaan ole sitä tehnyt. En edes yrittänyt. Tai no on tyhmää sanoa yrittänyt, sillä ihminen, joka todella haluaa itsensä tappaa, onnistuu siinä varmasti, ei siihen mitään yrityksiä tarvita.
Kyllähän se masennuksen lopettaisi, mutta minulla on kuitenkin pari ystävää ja muutama kaveri ja niiden parin ystävän (ja vanhempieni ja sisarusteni) vuoksi en voi sitä tehdä, he kuitenkin syyttäisivät itseään vaikkei se heidän syytään olisi enkä voi tehdä heille sitä.
Minullakin puhuminen auttaa, on aivan sama mistä tai kenen kanssa puhun, mutta se auttaa hetkellisesti. Ei se kuitenkaan masennuksen aiheuttajaa pois vie. Hetkellisesti saatan olla hyvinkin iloinen puhelinsoiton jälkeen (melkein aina soitan itse ystävilleni, he soittavat harvoin minulle) mutta sitten kaikki taas romahtaa...
Oletko käynyt ongelmasi kanssa useamman eri lääkärin luona? Tuli vain mieleen, että jos olet saman sairaalan/terveyskeskuksen lääkäreiden tutkimuksissa käynyt niin he kuitenkin suojelevat toisiaan.
Itselläni helpotti masennus ihan äskettäin kun sain ensin kerrottua ystävälleni (tarkoitan todellakin Ystävää, en kaveria) masennuksestani ja kerättyäni rohkeutta kykenin kertomaan hänelle myös itseni vahingoittamisesta. Pelkäsin kuollakseni, että hän katoaa elämästäni kun kuulee mitä olen itselleni tehnyt, mutta niin ei käynyt. Luojan kiitos. Minulla pahin masennuksen aiheuttaja on jatkuva yksinäisyys (ainoat ystäväni asuvat satojen kilometrien päässä). Vartalossani ei ole mitään vakavaa vikaa, erään korjaamattoman ongelman takia en kylläkään kykene tekemään fyysisesti raskasta työtä, mutta se ei kuitenkaan haittaa jokapäiväistä elämää kunhan jaksan joka päivä tehdä tarvittavat asiat, joten en tiedä yhtään millaista on elää noin pahan "vajavuuden" kanssa.
Toivottavasti saat voimia jaksaa!!
Miksi ihmeessä et hae vaivaasi apua.????
Sitä varten on olemassa terapeutit jotka auttaa.
Ei tänä päivänä tarvitse masennuksesta kärsiä:
tutkitusti hoito auttaa.
Kokemusta on.