Egon kanssa eläminen

>Ei todellakaan egosta tule päästä eroon, vaan; "minä olen, sitä, mitä minä olen".

Negatiivisella laidalla ihmisellä on jatkuva tarve itsekorostukseen... Siitä voi tulla oikein elämäntehtävä tehdä kaikille tiettäväksi että MINÄ se olen sellainen ja tällainen, ja lopulta homma on niin että MINÄ se vaadin MUITA olemaan sellaisia ja tällaisia. Se vaatimus saa alkunsa siitä että olettaa joko aina olevansa oikeassa omissa valinnoissaan, tai sitten alkaa pelätä että jos on (muka) ainoa laatuaan niin olisikin itse väärässä. Muodostuu siis hyvin tärkeäksi että löytyy niitä joista voi sanoa ME, joka on minän "laajennus"...

"Minä olen" laatimatta listoja siitä että mitä kaikkea sitä nyt sitten kuvitteleekan olevansa on parempi vaihtoehto. Oppii jättämään muut rauhaan, eikä ronki itseään niin että kyllästyy jo itseensäkin.

Helppo tässä sanoa... :P

Teknisessä mielessä olen tosi nopea kirjoittaja, ja kyllähän tuo ajatuskin joskus lentää. Kirjoittaessani jotain aloitusta minulla on vain jonkinlainen aihio päässäni, mutta suurin osa oivalluksista tulee itse kirjoitusprosessin varrella. Olen joskus toki "saanut" esim. kävelylenkillä hyvin valmiita ja hienoja ideoita, mutta auta armias sitten kun ne pitäisi kotonakin vielä muistaa.

Vertaukset ovat jotain mitä mieleni tuottaa luonnostaan. Minusta ne ovat hauskoja rautalankamalleja, joskaan eiväthän ne tietenkään kaikkia aina oikein huvita.

>Olet siis lukenut sen "kesytä lohikäärmeesi" kirjan. En tiedä sitten kuinka paljon olet mun jutuistani vetänyt näitä *linjauksiasi*? HYvä vaan jos olen voinut auttaa jotenkin!;-)

No oikeasti siitä on kyllä vuosia; kaikki mitä koskaan olen lukenut tietysti vaikuttaa aina jossakin, mutta koska olen kovin narsistinen niin tuollainen em. kirja tietenkin kiinnosti minua vain niiltä osin kuin mitä se kertoi omasta "synnistäni". Mutta tässä egopöhötystä tutkiessani en ajatellut mitään kirjoja. Omia itseäni tässä vuosien varrella ajattelin, ja muita ihmisten. En minä niin spesiaali keissi ole, ettenkö voisi omista vioistani päätellä muidenkin vikoja... xD Jungia kun nykyisin taas luen, niin minusta tuntuu että kaikissa ihmisissä on kaikki. Joissakin jotakin tiedostamattomana ja joissakin ei.

Tarkoittaakohan Sahis sitä sitten keuhkotessaan että "TE liirum laarum jäk jäk"? Minusta hänen pitäisi olla rehellinen ja sanoa että ME. Minä kun en osaa ajatella niin jakautuneesti että ihminen olisi tyystin jotain muuta kuin miltä hän kuulostaa. Totta kyllä tiedän näillä palstoilla pari kutaletta jotka pystyvät esiintymään millaisena ihmisenä tahansa (ja tavallaan joskus ihailen heitä siitä), mutta jos ihminen osoittaa toistuvasti jotain tiettyä luonteenlaatua niin tuskin se nyt enää mikään leikkisä leikki on. Se ON mitä hän ON.

Kai minun on vähän vaikea sietää ylimielisyyttä koska pelkään itse tulevani sellaiseksi (ts. olen varmasti ollut sellainen pitkään ja perusteellisesti ammoisina aikoina!)

En oikein usko tässä elämässä valaistuvani ainakaan siinä mielessä että asiaan liittyisi voimallinen kundaliinikokemus eli energian nousu selkärangan myötäisesti. Olen kumminkin itseäni kohtaan tässä terveysfasisti, ja oletan että koska minulla on selkärangassa vikaa, tuollainen kundaliinikokemus tuskin tulee kyseeseen. Pari mutkaa rangassani menee kuulema väärään suuntaan ja onpa lievää skolioosiakin, eli kiero ranka, mutta ei onneksi niin kiero että päällepäin näkyisi. Perheenjäsenilläkin on tätä samaa, että kai se sitten on perinnöllistä. Jos oikein pitkälle ajattelen (ja ainahan minä ajattelen), niin ehkäpä jo syntyessäni valitsin kehon sitä silmällä pitäen että ei tässä nyt vielä olla valmistumassa.

Mutta kaikki valaistumisethan eivät tietenkään ole tasoa Buddha. Enkä minä tiedä siitä kundiksestakaan että onko se niin häävi kokemus, koska ne ihmiset joiden olen kuullut sellaista kokeneen ovat kaikki jotenkin huumorintajuttomia tyyppejä. Yksi näistä oli kokemuksensa jälkeen sairastunutkin kovaan kuumeeseen (sai kundaliinin kohoamaan onanoimalla). Mutta mikäpä minä tietenkään olen ketään arvostelemaan, en minäkään kovin kepeä ihminen ole. Ehkäpä oikein perusteellinen henkinen kokemus saa jotenkin kärsimättömäksi. Olen minäkin välillä varsin kärsimätön, mutta lähinnä kohdistan sen omaan itseeni enkä vietä päiviäni sättimällä ihmiskuntaa.

Köh köh... Mitähän tulikaan sanottua, minä vanha "k-uskovaiset sietävät saada huutia!"

No mutta oikeasti. Jotenkin minua on viime aikoina alkanut ihan tosissaan väsyttää kaikki ylen negatiiviset ihmiset. Tuntuu että oma ukkokin vaan näkee kaikkialla pelkkiä vikoja ja kaikki ovat yksiä torvia hänen mielestään. Emmehän me eläimiäkään hauku että kylläpäs ovat retarded. Miksi ihmisiä kohtaan sitten pitäisi jatkuvasti kiukutella?

Jos moittii aina muita, herättää epäilyksen että pitää itseään äärimmäisen erinomaisena...

Minua voi toki ihmisten "typeryydeltä" suojata sellainen hassu juttu että kun olen narsisti, niin tuherran vaan itseni parissa kaikenlaista enkä edes huomaa mitä ihmiset tekevät ja mitä he ovat. Paitsi sitten jos he huutavat tuomiopäivästä ja Jessen tulosta ja sen sellaisesta.

Vaikka onhan tämä vähän jännää haukkua ihmisiä siitä että he haukkuvat muita. Hau hau, helvettiäkö kenenkään pitäisi puuttua kenenkään toimiin niin kauan kuin ei veri lennä ja suolenpätkät... Vaan sellainen on ihmisen luonto. Ronk ronk ronkitaan koko ajan toisia, eikä jätetä mitään rauhaan. Ainoa keino päästä koko pyörityksestä eroon on tukkia turpansa ja jättää ihmisten kommentointi vallan. Ja se sitten johtaa yhä suurempaan narsismiin, koska ainoa mistä voi rehellisesti ja hyvillä mielin puhua on oma itse.

Jos jotain tässä nettivuosinani olen oppinut tästä kirjoittelusta, niin sen että minä en ole ulkopuolinen. Kaikesta esittämästäni kritiikistä tulee väistämättä myös minua itseäni koskevaa, joten lopulta mitään ei voi enää sanoa etteikö pistäisi häijysti "omatunnossa". Siinä vaiheessa kai tulee lopettaa se ajattelu, relata ja ajatella että kaikella saattaa olla joku tarkoitus. Jos minä täällä auon päätäni ja joku jotenkin reagoi, ehkä siitä joku saa jotain irti, jos ei se saisikaan joka pänniytyy.

Äh, tämä menee ihan hölynpölyksi jo. 8=

Jossain ehkä tuli esille "henkisten ilmiöiden" himoitseminen, ja vaikkei olisi tullutkaan haluan silti luoda katsaukseen tähän minulle ominaiseen egomurhenäytelmään... (Eihän HENKI mitään tuskaisasti halua, joten se on se ego tai korkeintaan - kenties jopa? - sielu jota rassaa pyyde ja pyrkimys.)

Minulle tulee helposti paineita kyetä mitä merkillisimpiin asioihin, joille "tavikset" vain kohauttaisivat olkiaan ja pyörittelisivät silmiään. Koettuani kuin maistiaisiksi vähän sitä sun tätä ja VARSINKIN kuultuani muiden "yliluonnollisista" kokemuksista minusta on tuntunut että olen täysi hylkiö kun elän tämmöistä tavallista elämää vaan ja "mitään ei tapahdu". Minun on vielä erittäin helppoa mennä uikuttamaan asiasta niille joille elämä on jatkuvaa parahappeningia, jolloin alkaa tuntua siltä kuin hekin olisivat niskassani vaatimassa minulta jotain "oivallusta" tai ainakin vähintään jatkuvaa raatamista. Mm. meditointia, joogaa, henkisiä harjoituksia mitä ikänä niitä onkaan.

Minun mieleni kaihtaa kaikenlaista väkisin väkertämistä ja jo lapsesta asti olen ollut niin uppiniskainen että ennemmin opiskelen kaiken ominpäin yrityksen ja erehdyksen kautta kuin kuuntelen alkuunsakaan kenenkään neuvoja. Minusta tuntuu aina kuin luovuttaisin itsestäni osan toisen ihmisen omaisuudeksi, jos yhtään edes nyökkään puolittainkaan myöntyvästi johonkin heidän ehdotukseensa!

Elikä olen siis todellakin hyvin mätä ihminen ja luonnevikainen, mutta enpä oikein usko että itsensä pakottaminen "nöyräksi" olisi tässä se vastaus jonka jälkeen elämä olisi yhtä yliluonnollisten kokemusten juhlaa...

Luulen että se mitä nyt teen, eli relaamaan opettelu, on ihan ok. Nykyisin minusta tuntuu luontevalta jättäytyä kaikesta pyrkimyksestä, raatamisesta ja pettymisestä eroon. Elää möllötän vaan. Ehkä minusta ei tule ikinä mitään; ei enää mitään näkyjä, merkittäviä unia, ei haamuja ulko-ovella. Ehkei edes inspiraatiota luovaan kirjoittamiseen. Mutta jos tuohon kaikkeen minua on pakottanut vain sairaalloinen, epämääräinen SYYLLISYYDENTUNTO, kun pitää muka "olla" jotain, niin hui hai!

Sensijaan että pelkästään näyttäisin keskaria niille jotka vaativat minulta, voisin oppia myös sanomaan itsellenikin että haista huilu kun alkaa tulla jotain ajatuksia että on *pakko* sitä tai tätä.

Niin kauan kuin on ristiriidassa oman itsensä kanssa, niin kauan korostuu muidenkin ihmisten kanssa sellainen tunne että he suhtautuvat nurjamielisesti. Ovat kylmiä ja kovia, vaativat vain jotain, mutta eivät ikinä vahingossakaan anna yhtään mitään. Onhan se aika hassu juttu että ollakseen sinut muiden kanssa pitää olla sinut itsensä kanssa, mutta kaikki me kai kumminkin olemme kaikkea ja kaikissa on kaikki... Olemme samankaltaisempia kuin haluaisi uskoakaan.

Tarvitaan joku E.T. tähän verrokiksi että todella alamme tajuta mitä oikea erilaisuus olisi. Ja kukapa tietää, ehkä se ET:kin olisi ymmärrettävä ja sillä olisi samat murheet ja riemut elämässään.

Ainutlaatuisuutta ei ole siinä että olisimme muka kaikki erilaisia, vaan siinä että olemme saman elämänvoiman erilaisia variaatioita... Erilaisuuden ja samanlaisuuden välinen jännite on minulle loppumattoman kiehtovaa!

-Q- kirjoitti:

Teknisessä mielessä olen tosi nopea kirjoittaja, ja kyllähän tuo ajatuskin joskus lentää. Kirjoittaessani jotain aloitusta minulla on vain jonkinlainen aihio päässäni, mutta suurin osa oivalluksista tulee itse kirjoitusprosessin varrella. Olen joskus toki "saanut" esim. kävelylenkillä hyvin valmiita ja hienoja ideoita, mutta auta armias sitten kun ne pitäisi kotonakin vielä muistaa.

Vertaukset ovat jotain mitä mieleni tuottaa luonnostaan. Minusta ne ovat hauskoja rautalankamalleja, joskaan eiväthän ne tietenkään kaikkia aina oikein huvita.

>Olet siis lukenut sen "kesytä lohikäärmeesi" kirjan. En tiedä sitten kuinka paljon olet mun jutuistani vetänyt näitä *linjauksiasi*? HYvä vaan jos olen voinut auttaa jotenkin!;-)

No oikeasti siitä on kyllä vuosia; kaikki mitä koskaan olen lukenut tietysti vaikuttaa aina jossakin, mutta koska olen kovin narsistinen niin tuollainen em. kirja tietenkin kiinnosti minua vain niiltä osin kuin mitä se kertoi omasta "synnistäni". Mutta tässä egopöhötystä tutkiessani en ajatellut mitään kirjoja. Omia itseäni tässä vuosien varrella ajattelin, ja muita ihmisten. En minä niin spesiaali keissi ole, ettenkö voisi omista vioistani päätellä muidenkin vikoja... xD Jungia kun nykyisin taas luen, niin minusta tuntuu että kaikissa ihmisissä on kaikki. Joissakin jotakin tiedostamattomana ja joissakin ei.

Tarkoittaakohan Sahis sitä sitten keuhkotessaan että "TE liirum laarum jäk jäk"? Minusta hänen pitäisi olla rehellinen ja sanoa että ME. Minä kun en osaa ajatella niin jakautuneesti että ihminen olisi tyystin jotain muuta kuin miltä hän kuulostaa. Totta kyllä tiedän näillä palstoilla pari kutaletta jotka pystyvät esiintymään millaisena ihmisenä tahansa (ja tavallaan joskus ihailen heitä siitä), mutta jos ihminen osoittaa toistuvasti jotain tiettyä luonteenlaatua niin tuskin se nyt enää mikään leikkisä leikki on. Se ON mitä hän ON.

Kai minun on vähän vaikea sietää ylimielisyyttä koska pelkään itse tulevani sellaiseksi (ts. olen varmasti ollut sellainen pitkään ja perusteellisesti ammoisina aikoina!)

En oikein usko tässä elämässä valaistuvani ainakaan siinä mielessä että asiaan liittyisi voimallinen kundaliinikokemus eli energian nousu selkärangan myötäisesti. Olen kumminkin itseäni kohtaan tässä terveysfasisti, ja oletan että koska minulla on selkärangassa vikaa, tuollainen kundaliinikokemus tuskin tulee kyseeseen. Pari mutkaa rangassani menee kuulema väärään suuntaan ja onpa lievää skolioosiakin, eli kiero ranka, mutta ei onneksi niin kiero että päällepäin näkyisi. Perheenjäsenilläkin on tätä samaa, että kai se sitten on perinnöllistä. Jos oikein pitkälle ajattelen (ja ainahan minä ajattelen), niin ehkäpä jo syntyessäni valitsin kehon sitä silmällä pitäen että ei tässä nyt vielä olla valmistumassa.

Mutta kaikki valaistumisethan eivät tietenkään ole tasoa Buddha. Enkä minä tiedä siitä kundiksestakaan että onko se niin häävi kokemus, koska ne ihmiset joiden olen kuullut sellaista kokeneen ovat kaikki jotenkin huumorintajuttomia tyyppejä. Yksi näistä oli kokemuksensa jälkeen sairastunutkin kovaan kuumeeseen (sai kundaliinin kohoamaan onanoimalla). Mutta mikäpä minä tietenkään olen ketään arvostelemaan, en minäkään kovin kepeä ihminen ole. Ehkäpä oikein perusteellinen henkinen kokemus saa jotenkin kärsimättömäksi. Olen minäkin välillä varsin kärsimätön, mutta lähinnä kohdistan sen omaan itseeni enkä vietä päiviäni sättimällä ihmiskuntaa.

Köh köh... Mitähän tulikaan sanottua, minä vanha "k-uskovaiset sietävät saada huutia!"

No mutta oikeasti. Jotenkin minua on viime aikoina alkanut ihan tosissaan väsyttää kaikki ylen negatiiviset ihmiset. Tuntuu että oma ukkokin vaan näkee kaikkialla pelkkiä vikoja ja kaikki ovat yksiä torvia hänen mielestään. Emmehän me eläimiäkään hauku että kylläpäs ovat retarded. Miksi ihmisiä kohtaan sitten pitäisi jatkuvasti kiukutella?

Jos moittii aina muita, herättää epäilyksen että pitää itseään äärimmäisen erinomaisena...

Minua voi toki ihmisten "typeryydeltä" suojata sellainen hassu juttu että kun olen narsisti, niin tuherran vaan itseni parissa kaikenlaista enkä edes huomaa mitä ihmiset tekevät ja mitä he ovat. Paitsi sitten jos he huutavat tuomiopäivästä ja Jessen tulosta ja sen sellaisesta.

Vaikka onhan tämä vähän jännää haukkua ihmisiä siitä että he haukkuvat muita. Hau hau, helvettiäkö kenenkään pitäisi puuttua kenenkään toimiin niin kauan kuin ei veri lennä ja suolenpätkät... Vaan sellainen on ihmisen luonto. Ronk ronk ronkitaan koko ajan toisia, eikä jätetä mitään rauhaan. Ainoa keino päästä koko pyörityksestä eroon on tukkia turpansa ja jättää ihmisten kommentointi vallan. Ja se sitten johtaa yhä suurempaan narsismiin, koska ainoa mistä voi rehellisesti ja hyvillä mielin puhua on oma itse.

Jos jotain tässä nettivuosinani olen oppinut tästä kirjoittelusta, niin sen että minä en ole ulkopuolinen. Kaikesta esittämästäni kritiikistä tulee väistämättä myös minua itseäni koskevaa, joten lopulta mitään ei voi enää sanoa etteikö pistäisi häijysti "omatunnossa". Siinä vaiheessa kai tulee lopettaa se ajattelu, relata ja ajatella että kaikella saattaa olla joku tarkoitus. Jos minä täällä auon päätäni ja joku jotenkin reagoi, ehkä siitä joku saa jotain irti, jos ei se saisikaan joka pänniytyy.

Äh, tämä menee ihan hölynpölyksi jo. 8=

Lue lisää

Arvoisa Q

>> Teknisessä mielessä olen tosi nopea kirjoittaja, ja kyllähän tuo ajatuskin joskus lentää. Kirjoittaessani jotain aloitusta minulla on vain jonkinlainen aihio päässäni, mutta suurin osa oivalluksista tulee itse kirjoitusprosessin varrella. Olen joskus toki "saanut" esim. kävelylenkillä hyvin valmiita ja hienoja ideoita, mutta auta armias sitten kun ne pitäisi kotonakin vielä muistaa.>No oikeasti siitä on kyllä vuosia; kaikki mitä koskaan olen lukenut tietysti vaikuttaa aina jossakin, mutta koska olen kovin narsistinen niin tuollainen em. kirja tietenkin kiinnosti minua vain niiltä osin kuin mitä se kertoi omasta "synnistäni". Mutta tässä egopöhötystä tutkiessani en ajatellut mitään kirjoja. Omia itseäni tässä vuosien varrella ajattelin, ja muita ihmisten. En minä niin spesiaali keissi ole, ettenkö voisi omista vioistani päätellä muidenkin vikoja... xD Jungia kun nykyisin taas luen, niin minusta tuntuu että kaikissa ihmisissä on kaikki. Joissakin jotakin tiedostamattomana ja joissakin ei. >Tarkoittaakohan Sahis sitä sitten keuhkotessaan että "TE liirum laarum jäk jäk"? Minusta hänen pitäisi olla rehellinen ja sanoa että ME. Minä kun en osaa ajatella niin jakautuneesti että ihminen olisi tyystin jotain muuta kuin miltä hän kuulostaa. Totta kyllä tiedän näillä palstoilla pari kutaletta jotka pystyvät esiintymään millaisena ihmisenä tahansa (ja tavallaan joskus ihailen heitä siitä), mutta jos ihminen osoittaa toistuvasti jotain tiettyä luonteenlaatua niin tuskin se nyt enää mikään leikkisä leikki on. Se ON mitä hän ON. >Kai minun on vähän vaikea sietää ylimielisyyttä koska pelkään itse tulevani sellaiseksi (ts. olen varmasti ollut sellainen pitkään ja perusteellisesti ammoisina aikoina!)>En oikein usko tässä elämässä valaistuvani ainakaan siinä mielessä että asiaan liittyisi voimallinen kundaliinikokemus eli energian nousu selkärangan myötäisesti. Olen kumminkin itseäni kohtaan tässä terveysfasisti, ja oletan että koska minulla on selkärangassa vikaa, tuollainen kundaliinikokemus tuskin tulee kyseeseen. Pari mutkaa rangassani menee kuulema väärään suuntaan ja onpa lievää skolioosiakin, eli kiero ranka, mutta ei onneksi niin kiero että päällepäin näkyisi. Perheenjäsenilläkin on tätä samaa, että kai se sitten on perinnöllistä. Jos oikein pitkälle ajattelen (ja ainahan minä ajattelen), niin ehkäpä jo syntyessäni valitsin kehon sitä silmällä pitäen että ei tässä nyt vielä olla valmistumassa.>Mutta kaikki valaistumisethan eivät tietenkään ole tasoa Buddha. Enkä minä tiedä siitä kundiksestakaan että onko se niin häävi kokemus, koska ne ihmiset joiden olen kuullut sellaista kokeneen ovat kaikki jotenkin huumorintajuttomia tyyppejä. Yksi näistä oli kokemuksensa jälkeen sairastunutkin kovaan kuumeeseen (sai kundaliinin kohoamaan onanoimalla). Mutta mikäpä minä tietenkään olen ketään arvostelemaan, en minäkään kovin kepeä ihminen ole. Ehkäpä oikein perusteellinen henkinen kokemus saa jotenkin kärsimättömäksi. Olen minäkin välillä varsin kärsimätön, mutta lähinnä kohdistan sen omaan itseeni enkä vietä päiviäni sättimällä ihmiskuntaa.>Köh köh... Mitähän tulikaan sanottua, minä vanha "k-uskovaiset sietävät saada huutia!">No mutta oikeasti. Jotenkin minua on viime aikoina alkanut ihan tosissaan väsyttää kaikki ylen negatiiviset ihmiset. Tuntuu että oma ukkokin vaan näkee kaikkialla pelkkiä vikoja ja kaikki ovat yksiä torvia hänen mielestään. Emmehän me eläimiäkään hauku että kylläpäs ovat retarded. Miksi ihmisiä kohtaan sitten pitäisi jatkuvasti kiukutella?

Jos moittii aina muita, herättää epäilyksen että pitää itseään äärimmäisen erinomaisena...>Minua voi toki ihmisten "typeryydeltä" suojata sellainen hassu juttu että kun olen narsisti, niin tuherran vaan itseni parissa kaikenlaista enkä edes huomaa mitä ihmiset tekevät ja mitä he ovat. Paitsi sitten jos he huutavat tuomiopäivästä ja Jessen tulosta ja sen sellaisesta.>Vaikka onhan tämä vähän jännää haukkua ihmisiä siitä että he haukkuvat muita. Hau hau, helvettiäkö kenenkään pitäisi puuttua kenenkään toimiin niin kauan kuin ei veri lennä ja suolenpätkät... Vaan sellainen on ihmisen luonto. Ronk ronk ronkitaan koko ajan toisia, eikä jätetä mitään rauhaan. Ainoa keino päästä koko pyörityksestä eroon on tukkia turpansa ja jättää ihmisten kommentointi vallan. Ja se sitten johtaa yhä suurempaan narsismiin, koska ainoa mistä voi rehellisesti ja hyvillä mielin puhua on oma itse.

proPAGANda kirjoitti:

Arvoisa Q

>> Teknisessä mielessä olen tosi nopea kirjoittaja, ja kyllähän tuo ajatuskin joskus lentää. Kirjoittaessani jotain aloitusta minulla on vain jonkinlainen aihio päässäni, mutta suurin osa oivalluksista tulee itse kirjoitusprosessin varrella. Olen joskus toki "saanut" esim. kävelylenkillä hyvin valmiita ja hienoja ideoita, mutta auta armias sitten kun ne pitäisi kotonakin vielä muistaa.>No oikeasti siitä on kyllä vuosia; kaikki mitä koskaan olen lukenut tietysti vaikuttaa aina jossakin, mutta koska olen kovin narsistinen niin tuollainen em. kirja tietenkin kiinnosti minua vain niiltä osin kuin mitä se kertoi omasta "synnistäni". Mutta tässä egopöhötystä tutkiessani en ajatellut mitään kirjoja. Omia itseäni tässä vuosien varrella ajattelin, ja muita ihmisten. En minä niin spesiaali keissi ole, ettenkö voisi omista vioistani päätellä muidenkin vikoja... xD Jungia kun nykyisin taas luen, niin minusta tuntuu että kaikissa ihmisissä on kaikki. Joissakin jotakin tiedostamattomana ja joissakin ei. >Tarkoittaakohan Sahis sitä sitten keuhkotessaan että "TE liirum laarum jäk jäk"? Minusta hänen pitäisi olla rehellinen ja sanoa että ME. Minä kun en osaa ajatella niin jakautuneesti että ihminen olisi tyystin jotain muuta kuin miltä hän kuulostaa. Totta kyllä tiedän näillä palstoilla pari kutaletta jotka pystyvät esiintymään millaisena ihmisenä tahansa (ja tavallaan joskus ihailen heitä siitä), mutta jos ihminen osoittaa toistuvasti jotain tiettyä luonteenlaatua niin tuskin se nyt enää mikään leikkisä leikki on. Se ON mitä hän ON. >Kai minun on vähän vaikea sietää ylimielisyyttä koska pelkään itse tulevani sellaiseksi (ts. olen varmasti ollut sellainen pitkään ja perusteellisesti ammoisina aikoina!)>En oikein usko tässä elämässä valaistuvani ainakaan siinä mielessä että asiaan liittyisi voimallinen kundaliinikokemus eli energian nousu selkärangan myötäisesti. Olen kumminkin itseäni kohtaan tässä terveysfasisti, ja oletan että koska minulla on selkärangassa vikaa, tuollainen kundaliinikokemus tuskin tulee kyseeseen. Pari mutkaa rangassani menee kuulema väärään suuntaan ja onpa lievää skolioosiakin, eli kiero ranka, mutta ei onneksi niin kiero että päällepäin näkyisi. Perheenjäsenilläkin on tätä samaa, että kai se sitten on perinnöllistä. Jos oikein pitkälle ajattelen (ja ainahan minä ajattelen), niin ehkäpä jo syntyessäni valitsin kehon sitä silmällä pitäen että ei tässä nyt vielä olla valmistumassa.>Mutta kaikki valaistumisethan eivät tietenkään ole tasoa Buddha. Enkä minä tiedä siitä kundiksestakaan että onko se niin häävi kokemus, koska ne ihmiset joiden olen kuullut sellaista kokeneen ovat kaikki jotenkin huumorintajuttomia tyyppejä. Yksi näistä oli kokemuksensa jälkeen sairastunutkin kovaan kuumeeseen (sai kundaliinin kohoamaan onanoimalla). Mutta mikäpä minä tietenkään olen ketään arvostelemaan, en minäkään kovin kepeä ihminen ole. Ehkäpä oikein perusteellinen henkinen kokemus saa jotenkin kärsimättömäksi. Olen minäkin välillä varsin kärsimätön, mutta lähinnä kohdistan sen omaan itseeni enkä vietä päiviäni sättimällä ihmiskuntaa.>Köh köh... Mitähän tulikaan sanottua, minä vanha "k-uskovaiset sietävät saada huutia!">No mutta oikeasti. Jotenkin minua on viime aikoina alkanut ihan tosissaan väsyttää kaikki ylen negatiiviset ihmiset. Tuntuu että oma ukkokin vaan näkee kaikkialla pelkkiä vikoja ja kaikki ovat yksiä torvia hänen mielestään. Emmehän me eläimiäkään hauku että kylläpäs ovat retarded. Miksi ihmisiä kohtaan sitten pitäisi jatkuvasti kiukutella?

Jos moittii aina muita, herättää epäilyksen että pitää itseään äärimmäisen erinomaisena...>Minua voi toki ihmisten "typeryydeltä" suojata sellainen hassu juttu että kun olen narsisti, niin tuherran vaan itseni parissa kaikenlaista enkä edes huomaa mitä ihmiset tekevät ja mitä he ovat. Paitsi sitten jos he huutavat tuomiopäivästä ja Jessen tulosta ja sen sellaisesta.>Vaikka onhan tämä vähän jännää haukkua ihmisiä siitä että he haukkuvat muita. Hau hau, helvettiäkö kenenkään pitäisi puuttua kenenkään toimiin niin kauan kuin ei veri lennä ja suolenpätkät... Vaan sellainen on ihmisen luonto. Ronk ronk ronkitaan koko ajan toisia, eikä jätetä mitään rauhaan. Ainoa keino päästä koko pyörityksestä eroon on tukkia turpansa ja jättää ihmisten kommentointi vallan. Ja se sitten johtaa yhä suurempaan narsismiin, koska ainoa mistä voi rehellisesti ja hyvillä mielin puhua on oma itse.

Lue lisää

Minulle se "mystiikka" on ollut vähän semmoinen ruma sana, kun siitä tulee mieleen joku hemmetin J. Karjalainen kittaamassa teetä kusettamispisteeseen asti itämaisen tapaan suitsukkeen löyhkässä ja kai siellä oli kuusi kynttilääkin, tip tap tip tap... (Joo en erityisemmin välitä Karjalaisesta.)

Mutta toki jossakin vaiheessa meinaa sanat loppua kesken, ja sitten se menee sellaiseksi nikotteluksi kuin tämä mitä olen mutissut että "kaikki on kaikessa ja kaikki on kaikkea". Tekisi tähänkin mieli sanoa hiiala hiiala hei, sillä sanat eivät todellakaan kerro sitä millaisia kuvioita päässäni liikkuu...

Että kadehdin näitä jungeja sun muita jotka osaa mitä merkillisimpiä juttuja kertoa; mutta tokihan heillä on ollut pitkät pätkät koulua takana ja minä nyt olen enimmäkseen vaan self made woman. "Keittiöpsykologi" en suostu enää olemaan, sillä se nyt on pikkaisen halventava nimitys sellaiselle että mielen kommervinkit kiinnostavat.

Pakkohan se on kiinnostaa, jos meinaan joskus omankin pollani saada parempaan terään. Kyllähän minä täällä osaan olla pirun viisas aina välillä, mutta tosielämässä olen vaan yksi nyhverö... Ja itseasiassa melko pimeä päästäni, kuten tuossa Sahiksellekin myönsin. Hän kun alkoi hysteriasta höpäjätä, ja minä ajattelin että just... No, problematiikkansa kullakin ja eihän profetointiakaan aina kauhean tervepäisenä touhuna voi pitää.

Yhteen aikaan jopa käyttelin nimeä "Josefina", koska identifioidun noiden Castaneda-kirjojen hulluimman henkilön kanssa. Niissä kirjoissa kun kaikki naiset olivat aina jotain ihme amatsoneja ja kuningattaria, mutta ne hulluimmat ja hurjimmat eivät olleet. Minä olen aina halunnut ratsastaa enemmän mieleni avuilla kuin kehoni... Pakko kai se onkin, jos ei ole mitenkään hätkähdyttävän näköinen. Ja CC-kirjoissa hulluus oli kovassa kurssissa. xD

-Q- kirjoitti:

Minulle se "mystiikka" on ollut vähän semmoinen ruma sana, kun siitä tulee mieleen joku hemmetin J. Karjalainen kittaamassa teetä kusettamispisteeseen asti itämaisen tapaan suitsukkeen löyhkässä ja kai siellä oli kuusi kynttilääkin, tip tap tip tap... (Joo en erityisemmin välitä Karjalaisesta.)

Mutta toki jossakin vaiheessa meinaa sanat loppua kesken, ja sitten se menee sellaiseksi nikotteluksi kuin tämä mitä olen mutissut että "kaikki on kaikessa ja kaikki on kaikkea". Tekisi tähänkin mieli sanoa hiiala hiiala hei, sillä sanat eivät todellakaan kerro sitä millaisia kuvioita päässäni liikkuu...

Että kadehdin näitä jungeja sun muita jotka osaa mitä merkillisimpiä juttuja kertoa; mutta tokihan heillä on ollut pitkät pätkät koulua takana ja minä nyt olen enimmäkseen vaan self made woman. "Keittiöpsykologi" en suostu enää olemaan, sillä se nyt on pikkaisen halventava nimitys sellaiselle että mielen kommervinkit kiinnostavat.

Pakkohan se on kiinnostaa, jos meinaan joskus omankin pollani saada parempaan terään. Kyllähän minä täällä osaan olla pirun viisas aina välillä, mutta tosielämässä olen vaan yksi nyhverö... Ja itseasiassa melko pimeä päästäni, kuten tuossa Sahiksellekin myönsin. Hän kun alkoi hysteriasta höpäjätä, ja minä ajattelin että just... No, problematiikkansa kullakin ja eihän profetointiakaan aina kauhean tervepäisenä touhuna voi pitää.

Yhteen aikaan jopa käyttelin nimeä "Josefina", koska identifioidun noiden Castaneda-kirjojen hulluimman henkilön kanssa. Niissä kirjoissa kun kaikki naiset olivat aina jotain ihme amatsoneja ja kuningattaria, mutta ne hulluimmat ja hurjimmat eivät olleet. Minä olen aina halunnut ratsastaa enemmän mieleni avuilla kuin kehoni... Pakko kai se onkin, jos ei ole mitenkään hätkähdyttävän näköinen. Ja CC-kirjoissa hulluus oli kovassa kurssissa. xD

Lue lisää

Arvoisa Q

>> Minulle se "mystiikka" on ollut vähän semmoinen ruma sana, kun siitä tulee mieleen joku hemmetin J. Karjalainen kittaamassa teetä kusettamispisteeseen asti itämaisen tapaan suitsukkeen löyhkässä ja kai siellä oli kuusi kynttilääkin, tip tap tip tap... (Joo en erityisemmin välitä Karjalaisesta.)>Mutta toki jossakin vaiheessa meinaa sanat loppua kesken, ja sitten se menee sellaiseksi nikotteluksi kuin tämä mitä olen mutissut että "kaikki on kaikessa ja kaikki on kaikkea". Tekisi tähänkin mieli sanoa hiiala hiiala hei, sillä sanat eivät todellakaan kerro sitä millaisia kuvioita päässäni liikkuu...>Että kadehdin näitä jungeja sun muita jotka osaa mitä merkillisimpiä juttuja kertoa; mutta tokihan heillä on ollut pitkät pätkät koulua takana ja minä nyt olen enimmäkseen vaan self made woman. "Keittiöpsykologi" en suostu enää olemaan, sillä se nyt on pikkaisen halventava nimitys sellaiselle että mielen kommervinkit kiinnostavat.>Pakkohan se on kiinnostaa, jos meinaan joskus omankin pollani saada parempaan terään. Kyllähän minä täällä osaan olla pirun viisas aina välillä, mutta tosielämässä olen vaan yksi nyhverö... Ja itseasiassa melko pimeä päästäni, kuten tuossa Sahiksellekin myönsin. Hän kun alkoi hysteriasta höpäjätä, ja minä ajattelin että just... No, problematiikkansa kullakin ja eihän profetointiakaan aina kauhean tervepäisenä touhuna voi pitää. >Yhteen aikaan jopa käyttelin nimeä "Josefina", koska identifioidun noiden Castaneda-kirjojen hulluimman henkilön kanssa. Niissä kirjoissa kun kaikki naiset olivat aina jotain ihme amatsoneja ja kuningattaria, mutta ne hulluimmat ja hurjimmat eivät olleet. Minä olen aina halunnut ratsastaa enemmän mieleni avuilla kuin kehoni...

Pakko kai se onkin, jos ei ole mitenkään hätkähdyttävän näköinen. Ja CC-kirjoissa hulluus oli kovassa kurssissa. xD

proPAGANda kirjoitti:

Arvoisa Q

>> Minulle se "mystiikka" on ollut vähän semmoinen ruma sana, kun siitä tulee mieleen joku hemmetin J. Karjalainen kittaamassa teetä kusettamispisteeseen asti itämaisen tapaan suitsukkeen löyhkässä ja kai siellä oli kuusi kynttilääkin, tip tap tip tap... (Joo en erityisemmin välitä Karjalaisesta.)>Mutta toki jossakin vaiheessa meinaa sanat loppua kesken, ja sitten se menee sellaiseksi nikotteluksi kuin tämä mitä olen mutissut että "kaikki on kaikessa ja kaikki on kaikkea". Tekisi tähänkin mieli sanoa hiiala hiiala hei, sillä sanat eivät todellakaan kerro sitä millaisia kuvioita päässäni liikkuu...>Että kadehdin näitä jungeja sun muita jotka osaa mitä merkillisimpiä juttuja kertoa; mutta tokihan heillä on ollut pitkät pätkät koulua takana ja minä nyt olen enimmäkseen vaan self made woman. "Keittiöpsykologi" en suostu enää olemaan, sillä se nyt on pikkaisen halventava nimitys sellaiselle että mielen kommervinkit kiinnostavat.>Pakkohan se on kiinnostaa, jos meinaan joskus omankin pollani saada parempaan terään. Kyllähän minä täällä osaan olla pirun viisas aina välillä, mutta tosielämässä olen vaan yksi nyhverö... Ja itseasiassa melko pimeä päästäni, kuten tuossa Sahiksellekin myönsin. Hän kun alkoi hysteriasta höpäjätä, ja minä ajattelin että just... No, problematiikkansa kullakin ja eihän profetointiakaan aina kauhean tervepäisenä touhuna voi pitää. >Yhteen aikaan jopa käyttelin nimeä "Josefina", koska identifioidun noiden Castaneda-kirjojen hulluimman henkilön kanssa. Niissä kirjoissa kun kaikki naiset olivat aina jotain ihme amatsoneja ja kuningattaria, mutta ne hulluimmat ja hurjimmat eivät olleet. Minä olen aina halunnut ratsastaa enemmän mieleni avuilla kuin kehoni...

Pakko kai se onkin, jos ei ole mitenkään hätkähdyttävän näköinen. Ja CC-kirjoissa hulluus oli kovassa kurssissa. xD

Lue lisää

Voisikin vertailla miten itseään viiltelevä ihminen muistuttaa sitä joka leikkelyttää kehoaan plastiikkakirurgilla "kuntoon"... Onko kaiken taustalla vain neuroottinen suhde fyysiseen kehoon; kun mieli voi huonosti, käydään räpläämään ruumista niin että sillä ei ole enää hetken rauhaa. Eläinmaailmassahan neuroottinen eläin sattaa kaiketi repiä itseltään vaikka turkin tai sulat pois.

Itse en ole koskaan ottanut edes korvalehtiin reikiä, kun minua on jotenkin kammottanut kaikenlainen "kehoon puuttuminen". Mutta onhan noita neurooseja toki muitakin, vähemmän vakavia. Kuten esim. siisteysvimma... Täydellisyyden tarve... Se on pai tö vei hirveää jos kaksi semmoista ihmistä osuu yksiin, voin vuosien kokemuksella kertoa.

Mikähän elokuva se olikaan semmoinen, minkä joskus vuosia näin... Joltain 50-luvulta kaiketi. Dekkari lähti hullujenhuoneelle selvittämään kuka murhasi yhden tyypin. Hän soluttautui sinne sisään esittäen olevansa itse pipipää jolla on muka ollut suhde siskoonsa (siskoa esitti hänen morsiamensa). Aikansa siellä lataamossa kökittyään hän alkoi itsekin seota, ja tässä mustavalkoisessa filkassa oli jännä kohtaus kun hän näki värillisiä kuvia viidakon ihmisistä. (Siihen oli leikattu pätkiä jostain dokumenttielokuvasta.) Dekkariäijä rääkäisi kuin tapettava ja toinen hullu kehui että olipas komea huuto. Jotenkin dekkis sai kyllä murhaajankin selville, mutta lataamosta hän ei enää ulos päässyt itse. Morsmaikulle psykiatri selitti että ette kai te luule että täällä pysyy järjissään jos tänne terveenä tulee...

Elokuvataiteesta on huitsisti iloa. xD

Jos uskoo että kaikella on tarkoitus, niin tuntuu aika merkilliseltä että luonto olisi kehittänyt olennon jolla on kyky olla minuus. Toki nisäkkäiden parista löytyy persoonallisuuksia muiden kädellisten, valaseläinten ja petoeläintenkin parista, mutta kyseenalaista on onko heillä samanlainen kyky "uppoutua omaan itseen" kuin ihmisellä on. No, itseasiassa tulee tietysti yksintein mieleen että onko erillistä "egoa" olemassa edes kaikilla ihmisilläkään; ehkäpä kuitenkin ns. luonnonkansat ovat enemmän kollektiivi kuin erillisiä egoistisia minuuksia?

En nyt tarkoita halveerata ihmisiä joita en henk.koht. tunne, epäilen vain että prosessi kohti länsimaisen tuskaisen ihmisen minänä olemista kulkee luonnosta luonnottomuuteen. Nykyinen "valtarotu" pakottaa kaikki muutkin heimot hylkäämään paratiisillisen tietämättömyyden ja kollektiivin.

Sikäli ihminen joka kiltteyttään uhraa oman minänsä muiden eteen on menossa taaksepäin ja sellainen pelihän ei vetele.

Itse pidän ihanteena tasapainotilaa missä vaakakupit ovat tasan. Ihminen antaa yhtä paljon kuin saa. Ei aina voi pelkästään antaa, eikä aina vain saada. Reinkarnaatioon uskovana katson että yritysten ja erehdysten kautta ihminen oppii että kaikki äärimmäisyydet ovat pahasta; ei auta olla kynnysmatto sen paremmin kuin orjapiiskurikaan.

Ilman minuutta ihmiseen ei jää mitään. Hän on vain tyhjä kauttakulkutunneli jossa energiaa virtaa jostain jonnekin. Mikään ei ole hänen annettavissaan eikä hän voi ottaa mitään. Hänestä ei ole mitään apua lähimmäisilleen, eikä hän voi opastaa ketään, ei oppia keneltäkään.

Tuo em. on minulle nyt ihan uusi ajatus.

-Q- kirjoitti:

Jos uskoo että kaikella on tarkoitus, niin tuntuu aika merkilliseltä että luonto olisi kehittänyt olennon jolla on kyky olla minuus. Toki nisäkkäiden parista löytyy persoonallisuuksia muiden kädellisten, valaseläinten ja petoeläintenkin parista, mutta kyseenalaista on onko heillä samanlainen kyky "uppoutua omaan itseen" kuin ihmisellä on. No, itseasiassa tulee tietysti yksintein mieleen että onko erillistä "egoa" olemassa edes kaikilla ihmisilläkään; ehkäpä kuitenkin ns. luonnonkansat ovat enemmän kollektiivi kuin erillisiä egoistisia minuuksia?

En nyt tarkoita halveerata ihmisiä joita en henk.koht. tunne, epäilen vain että prosessi kohti länsimaisen tuskaisen ihmisen minänä olemista kulkee luonnosta luonnottomuuteen. Nykyinen "valtarotu" pakottaa kaikki muutkin heimot hylkäämään paratiisillisen tietämättömyyden ja kollektiivin.

Sikäli ihminen joka kiltteyttään uhraa oman minänsä muiden eteen on menossa taaksepäin ja sellainen pelihän ei vetele.

Itse pidän ihanteena tasapainotilaa missä vaakakupit ovat tasan. Ihminen antaa yhtä paljon kuin saa. Ei aina voi pelkästään antaa, eikä aina vain saada. Reinkarnaatioon uskovana katson että yritysten ja erehdysten kautta ihminen oppii että kaikki äärimmäisyydet ovat pahasta; ei auta olla kynnysmatto sen paremmin kuin orjapiiskurikaan.

Ilman minuutta ihmiseen ei jää mitään. Hän on vain tyhjä kauttakulkutunneli jossa energiaa virtaa jostain jonnekin. Mikään ei ole hänen annettavissaan eikä hän voi ottaa mitään. Hänestä ei ole mitään apua lähimmäisilleen, eikä hän voi opastaa ketään, ei oppia keneltäkään.

Tuo em. on minulle nyt ihan uusi ajatus.

Lue lisää

Tuo minun viestin jyrkkä sävy johtui siitä, että olen itse tapellut tuon ongelman kanssa. Olen jossain vaiheessa elämääni joutunut asettamaan kysymyksen minuudesta uudestaan. Itselleni oli ihanne minätön / egoton persoona, joka vain eläisiä toisia auttaen.

Sitten huomasin, että minä tarvitsen itseäni. Ei minulla ollut muuten mitään syytä, mietiskellä tehdä harjoituksia. Saati pitää itsestäni fyysisesti huolta.

Minän löytyminen käy käsi kädessä oman sielun löytämiseen. Minä suojelee sielua. Voihan olla niin, että jos ihminen ei löydä omaa sieluaan, minä saa ylivallan ja ihmisestä tulee egomaaninen. Tasapaino niin kuin sanoit.

gnostilais vivahteisissa varhaiskristillisissä kirjoituksissa ihmisen sielua verrataan nuoreen morsiammeen. Sillä erotuksella ihmiseen, että sen sukupuolielimet sijaitsevat ulkopuolella. Itse näen tämän kuvaavan ihmisruumista. Näissä tarinoissa sielu joutuu ihmisruumiseen ja harjoittaa kaikenlaista "haureellisuutta" kunnes katuu ja kääntyy Isän puoleen. Isä pelastaa katuvan morsiammen ja päästää hänet takasisin taloonsa, josta oli alunperin lähtöisinkin.

Oikean "minän" löytyminen on jossain mielessä vallan antamista sielulle.

On erittäin mielenkiintoinen dilemma että miten pitkälle oikein mahdammekaan operoida sanojen ja mielikuvituksesta tempaistujen käsitteiden sekä kuvien kanssa... Toki joskus joku jossakin on kokenut jotain "aitoa ja alkuperäistä", jotta ihmiskunnalle on avautunut jokin tietty symboli, hahmo jne. Vai ovatko sittenkin kaikki demonit, jumalat, enkelit, arkkityypit olleet alusta asti tietoisuuteemme integroituina, niin ettei niitä kukaan voi(nut) "alunperin" löytää sen paremmin kuin voi miettiä sitäkään että oliko ensin muna vai kana?

Jokatapauksessa suurin osa ihmisistä rakentaa suurimman osan aikaa elämänsä "itsestäänselvyyksille" joilla ei välttämättä tarvitsisi olla lainkaan mitään merkitystä juuri heidän kohdallaan. Koko elämä voi kulua merkillisen ahdistuksen kourissa, kun sopeuttaa itsensä väkisin symboleihin jotka yhteisö syöttää valmiiksi pureskeltuina, mutta jotka eivät omalle itselle merkitse mitään.

Mitä todellakin haluaisimme, jos meidät ei aivopestäisi haluamaan sitä sun tätä... Jos meitä ei heti alusta asti valmennettaisi uskomaan että on olemassa "oikeita" valintoja, oikeita oppeja, oikea tapa elää... Ehkäpä haluaminen tipahtaa luonnostaan pois ihmisestä, jos hän oivaltaa ettei kyseessä edes ole hänen oma halunsa, vaan häneen ulkopuolelta istutettu halu.

Itse suhtaudun joogaan suoraan sanoen vähän tympeästi, koska olen kyllästynyt siihen tuputukseen mitä sen ympäriltä löytyy. Oli sitten kyse fyysisemmän tai henkisemmän lajin joogasta. Meditaation kanssa on vähän niin ja näin, kun minua ei kertakaikkiaan jaksa innoittaa se taistelu mikä aina pitäisi käydä saadakseni mieleni vaikenemaan (ja siltikään homma ei luonnistu). Meditoin aina kun se "tapahtuu", eli minä en sitä päätä koska olen meditaatiotilassa. Se vain tulee jos on tullakseen. Toki tämä monen mielestä on laiskan paskan räpeltämistä ja varmast moni on minua valmis nuhtelemaan, mutta jos meditoinnista tehdään joku MUST niin sitten takuulla sen hylkään heti siinä paikassa.

Ja kun kikkailijat tutkivat kikkailua, ei saada mitään muuta kuin kikkailua potenssiin kikka.

Sara-Kali kirjoitti:

On erittäin mielenkiintoinen dilemma että miten pitkälle oikein mahdammekaan operoida sanojen ja mielikuvituksesta tempaistujen käsitteiden sekä kuvien kanssa... Toki joskus joku jossakin on kokenut jotain "aitoa ja alkuperäistä", jotta ihmiskunnalle on avautunut jokin tietty symboli, hahmo jne. Vai ovatko sittenkin kaikki demonit, jumalat, enkelit, arkkityypit olleet alusta asti tietoisuuteemme integroituina, niin ettei niitä kukaan voi(nut) "alunperin" löytää sen paremmin kuin voi miettiä sitäkään että oliko ensin muna vai kana?

Jokatapauksessa suurin osa ihmisistä rakentaa suurimman osan aikaa elämänsä "itsestäänselvyyksille" joilla ei välttämättä tarvitsisi olla lainkaan mitään merkitystä juuri heidän kohdallaan. Koko elämä voi kulua merkillisen ahdistuksen kourissa, kun sopeuttaa itsensä väkisin symboleihin jotka yhteisö syöttää valmiiksi pureskeltuina, mutta jotka eivät omalle itselle merkitse mitään.

Mitä todellakin haluaisimme, jos meidät ei aivopestäisi haluamaan sitä sun tätä... Jos meitä ei heti alusta asti valmennettaisi uskomaan että on olemassa "oikeita" valintoja, oikeita oppeja, oikea tapa elää... Ehkäpä haluaminen tipahtaa luonnostaan pois ihmisestä, jos hän oivaltaa ettei kyseessä edes ole hänen oma halunsa, vaan häneen ulkopuolelta istutettu halu.

Itse suhtaudun joogaan suoraan sanoen vähän tympeästi, koska olen kyllästynyt siihen tuputukseen mitä sen ympäriltä löytyy. Oli sitten kyse fyysisemmän tai henkisemmän lajin joogasta. Meditaation kanssa on vähän niin ja näin, kun minua ei kertakaikkiaan jaksa innoittaa se taistelu mikä aina pitäisi käydä saadakseni mieleni vaikenemaan (ja siltikään homma ei luonnistu). Meditoin aina kun se "tapahtuu", eli minä en sitä päätä koska olen meditaatiotilassa. Se vain tulee jos on tullakseen. Toki tämä monen mielestä on laiskan paskan räpeltämistä ja varmast moni on minua valmis nuhtelemaan, mutta jos meditoinnista tehdään joku MUST niin sitten takuulla sen hylkään heti siinä paikassa.

Ja kun kikkailijat tutkivat kikkailua, ei saada mitään muuta kuin kikkailua potenssiin kikka.

Lue lisää

Ihmiset ovat siitä jänniä, että käytännössä koko maailma, jonka me koemme on aivojemme suodattamaa. Miten ihminen reagoi maailmaan silloin kun on aivokuollut tai täysin aivoton? Tuskin ainakaan kovin tunteikas ja eläväinen on.

Mistä syntyy ajatus siitä, että koko ympäröimämme maailma on mielikuvitusta, meidän päänsisäinen todellisuutemme? Kyllä sille varmasti löytyy perusteensa. Ehkä juuri siitä, me se, miten me koemme maailman on aina yksilöllinen, havainnoimamme todellisuus on nimenomaan todellisuus, jonka tulkitsemme sitten niillä työvälineillä, jotka meillä on.

Kun buddhalaiset etsivät tapaa vapautua egosta, heitä sitoo heidän kulttuuriperimänsä. On heille ominaista hakea vapautusta meditoimalla, mutta millainen heidän kokemansa maailma tarkalleen on?
Onko heidän kokemansa ego toisenlainen kuin länsimaalaisten ego. Jos länsimaalainen yrittää vapautua egostaan, onko se jotain muuta kuin buddhalaisten ymmärtämä ego? Samalla sanalla kuvataan useitakin asioita, ymmärtävätkö kaikki ihmiset esimerkiksi sanan "rakkaus" samalla tavalla?

Tao tarkoittaa ihmisen ja luonnon tapaa toimia. Kun sanoit, että ehkä haluaminen loppuu luonnostaan, kun ihminen ymmärtää, ettei kyseessä ole hänen halunsa. Ehkä se haluaminen loppuu tyystin siihen, kun ymmärtää, että halu on luonnollista, mutta itsessään arvotonta. Mitä tarkalleen saamme siitä, että meillä on uusi Mercedes Benz takapihallamme? Suhteessa siihen, mitä saisimme, jos käyttäisimme vaikkapa jalkojamme, joita ihmiskunta on käyttänyt historiansa alusta lähtien? Vapaudentunteella on aina hintansa, sen lisäksi, että miten suhteuttaa vapautta, jos emme tiedä ja tiedosta, mitä on vankeus (vrt. keskitysleirien juutalaiset).

Ihmiselle itselleen tietysti ylin ja tärkein asia on aina hänen oma kokemuksensa. Sitä tulee edes harvemmin kyseenalaistettua. Kun minä tunnen olevani onnellinen, miksi kyseenalaistin sen kysymällä: miksi olisin onnellinen, mitä onnellisuus ylipäätään on? Ja kuka MINÄ tässä tarkalleen olen?

Miksi ei mennä helpoimman kautta eli sanotaan: egosta voi vapautua vain vapautumalla egosta, meditaatiosta vain olemalla meditoimatta.

morpheuz kirjoitti:

Ihmiset ovat siitä jänniä, että käytännössä koko maailma, jonka me koemme on aivojemme suodattamaa. Miten ihminen reagoi maailmaan silloin kun on aivokuollut tai täysin aivoton? Tuskin ainakaan kovin tunteikas ja eläväinen on.

Mistä syntyy ajatus siitä, että koko ympäröimämme maailma on mielikuvitusta, meidän päänsisäinen todellisuutemme? Kyllä sille varmasti löytyy perusteensa. Ehkä juuri siitä, me se, miten me koemme maailman on aina yksilöllinen, havainnoimamme todellisuus on nimenomaan todellisuus, jonka tulkitsemme sitten niillä työvälineillä, jotka meillä on.

Kun buddhalaiset etsivät tapaa vapautua egosta, heitä sitoo heidän kulttuuriperimänsä. On heille ominaista hakea vapautusta meditoimalla, mutta millainen heidän kokemansa maailma tarkalleen on?
Onko heidän kokemansa ego toisenlainen kuin länsimaalaisten ego. Jos länsimaalainen yrittää vapautua egostaan, onko se jotain muuta kuin buddhalaisten ymmärtämä ego? Samalla sanalla kuvataan useitakin asioita, ymmärtävätkö kaikki ihmiset esimerkiksi sanan "rakkaus" samalla tavalla?

Tao tarkoittaa ihmisen ja luonnon tapaa toimia. Kun sanoit, että ehkä haluaminen loppuu luonnostaan, kun ihminen ymmärtää, ettei kyseessä ole hänen halunsa. Ehkä se haluaminen loppuu tyystin siihen, kun ymmärtää, että halu on luonnollista, mutta itsessään arvotonta. Mitä tarkalleen saamme siitä, että meillä on uusi Mercedes Benz takapihallamme? Suhteessa siihen, mitä saisimme, jos käyttäisimme vaikkapa jalkojamme, joita ihmiskunta on käyttänyt historiansa alusta lähtien? Vapaudentunteella on aina hintansa, sen lisäksi, että miten suhteuttaa vapautta, jos emme tiedä ja tiedosta, mitä on vankeus (vrt. keskitysleirien juutalaiset).

Ihmiselle itselleen tietysti ylin ja tärkein asia on aina hänen oma kokemuksensa. Sitä tulee edes harvemmin kyseenalaistettua. Kun minä tunnen olevani onnellinen, miksi kyseenalaistin sen kysymällä: miksi olisin onnellinen, mitä onnellisuus ylipäätään on? Ja kuka MINÄ tässä tarkalleen olen?

Miksi ei mennä helpoimman kautta eli sanotaan: egosta voi vapautua vain vapautumalla egosta, meditaatiosta vain olemalla meditoimatta.

Lue lisää

Tuli mieleen nämä tupakoinnista, viinasta ja läskistä eroon pyrkivät. On ihmisiä jotka lopettavat esim. tupakoinnin yksinkertaisesti lopettamalla sen. Ei mitään nikotiinipurukumeja, ei mitään "lankeamisia"...

Useimmille ihmisille on kai kauhean vaikeaa mieltää että he pystyisivät periaatteessa mihin tahansa. On jotenkin helpompaa mieltää olevansa "heikko" ja että kaikki elämässä on mahdotonsa. He voisivat kysyä itseltään että miten he alunperin yleensä ryhtyivät tupakoimaan tai vetämään viinaa, kun ei kukaan siihen yleensä pakota? Mistä he TIESIVÄT että "kannattaa" vetää sauhuja tai vetää vintti pimeäksi?

Kun tuntee itsensä heikoksi, tarvitsee rituaaleja ja hokkuspokkustemppuja joilla ei-toivottu toiminto loppuu.

Kun heikkoutena ovat mielen kommervinkit, kuten tarve rajoittaa itsensä olemaan "joku tietty ihminen", silloin temppuilua harjoitetaan määrättömästi, kaiketi ehkä sen takia että on pirun vaikeaa muistaa miltä se tuntui kun ego ei vielä rassannut siinä määrin kuin se nyt aikuisena tekee. No eihän sitä muistakaan. Mutta pieleenhän se menee että alkaa egon kanssa egoa korjailemaan. Ei vasen käsi voi itse itseään taputtaa. Tarvitaan jotain mikä asettuu egon vastakohdaksi ja pariksi.

Kai se sitten joillekuille on uskonto tai joku aate.