Kyseessä pitkä, useita vuosia kestänyt suhde.
Nainen on mielessään miettinyt useita kuukausia, jäädäkö suhteeseen vaiko lähteä. Suhteessa ei ole periaatteessa mitään vikaa.. mies on kuin "taivaan lahja" varmasti monen mielestä. Ja onkin.
Nainen tuntee, ettei enää rakasta. Nainen haluaisi vapautta, elää elämättä jäänyttä nuoruutta...nainenhan on vielä nuori. Nainen haluaisi olla itsenäinen, tulla toimeen omillaan.
Kannattaisiko tällaisessa tilanteessa ajatella järjellä vaiko tunteella?
Järjen ääni naiselle: "Jää. Et löydä samaa mistään muualta. Mies on parempi, kuin olisit voinut toivoakaan. Muistathan, kuinka rakastuit häneen ensi silmäyksellä.. "
Tunteet puhuvat toista.. "Ei ole järkeä olla suhteessa, jossa toinen ei enää rakasta. Se ei ole oikein kumpaakaan kohtaan. Mene ja elä. Olet sen ansainnut. Paljon on vielä kokematta ja näkemättä."
Mitä tekisit, jos tuntisit samoin? Katuuko nainen, jos ei jää... vaan lähtee "etsimään itseään"? Entiseen ei ole paluuta, jos nainen päättää lähteä. Se on varmaa.
Mies vastustaa eroa.. rakastaa. Asioista on puhuttu. Kaikki on kiinni siitä, mitä nainen päättää tehdä.
Mistä tietää, että rakkaus on varmasti loppunut? Voiko rakkaus "vain loppua" ?
Nainen on mielessään miettinyt useita kuukausia, jäädäkö suhteeseen vaiko lähteä. Suhteessa ei ole periaatteessa mitään vikaa.. mies on kuin "taivaan lahja" varmasti monen mielestä. Ja onkin.
Nainen tuntee, ettei enää rakasta. Nainen haluaisi vapautta, elää elämättä jäänyttä nuoruutta...nainenhan on vielä nuori. Nainen haluaisi olla itsenäinen, tulla toimeen omillaan.
Kannattaisiko tällaisessa tilanteessa ajatella järjellä vaiko tunteella?
Järjen ääni naiselle: "Jää. Et löydä samaa mistään muualta. Mies on parempi, kuin olisit voinut toivoakaan. Muistathan, kuinka rakastuit häneen ensi silmäyksellä.. "
Tunteet puhuvat toista.. "Ei ole järkeä olla suhteessa, jossa toinen ei enää rakasta. Se ei ole oikein kumpaakaan kohtaan. Mene ja elä. Olet sen ansainnut. Paljon on vielä kokematta ja näkemättä."
Mitä tekisit, jos tuntisit samoin? Katuuko nainen, jos ei jää... vaan lähtee "etsimään itseään"? Entiseen ei ole paluuta, jos nainen päättää lähteä. Se on varmaa.
Mies vastustaa eroa.. rakastaa. Asioista on puhuttu. Kaikki on kiinni siitä, mitä nainen päättää tehdä.
Mistä tietää, että rakkaus on varmasti loppunut? Voiko rakkaus "vain loppua" ?
Vastaukset 77
Vanhimmat
asiasta. Onko lapsia, ne on yleensä se jarrupala, mikä pitää naisen pallo nilkassa kotona, oli tunteet ja haaveet mitä hyvänsä, ja pahinta tietysti "se ihana mies".Sattuu vielä sorttia "mitä vain puolestasi..",nehän sukulaiset naulaa seinään jos sellaisen jumalan lahjan jättää.
Miettisin ja lähtisin kun aika on kypsä, niin minä tekisin.Mutta lähtisin elämään.
...mutta se asiahan on aivan varma, että kummankaan sukulaisten mielipiteet eivät todellakaan paina vaakakupissa.
Kuinka pitkään täytyy miettiä ennen kuin voi olla sataprosenttisen varma siitä, mikä on oikea päätös?
Onko 4 kuukauden mietintäaika mielestänne liian lyhyt? Noin kuukauden ajan mies on ollut tietoinen siitä, mitä mietiskelen päässäni.
Entäs, jos heti viikko eron jälkeen tunnenkin toisin, eli haluaisin palata yhteen??? Se ei siis tule olemaan mahdollista..
Onko normaalia tuntea itsensä yksinäiseksi, vaikka kuinka olisi eroa halunnutkin?
Onko oma itsekkyyteni ja itsenäisyyden kaipuu hyvä syy erota?
jälkeenpäin tiedät mitä valitsit. Itselläni aikoinaan kyllästymiskynnys tuli täyteen, pitkän mielessä mietinnän jälkeen. Jossain oli joku juttu siitä, että naiset valmistelevat mielessään eroa vuosiakin ja kun se oikea hetki tulee, niin lähtevät. Ethän sinä viikossa vielä tiedä mitä mieltä oikeesti oot lähdöstäsi,siihen menee pitkäaika ennekuin tiedät hyvä vai paha. Ja jokatapauksessa luopumisen surutyön joudut tekemään.
Säikähdin kuin luin tuon. Oon miettiny lähtemistä jne.. mutta oon aatellu et se vaan on joku vaihe suhteessa. Kyllästyminen... siihenkö kaikki loppuu? Eikö tästä suosta ole nouseminen... olenko alitajuisesti jo jättänyt mieheni??
tuohon vastauksen parhaiten. Kyllästyminenkin on käsite joka tarkoittaa eri asioita eri ihmisille.Kyllästyy piintyneisiin tapoihin, väsyy arkeen,jolloin helppo korjata vaihtelulla tilanne. Kyllästyminen toiseen ihmiseen tapoineen, ihmisenä, alkaa jopa inhota kosketusta,se on eroon johtavaa, ei löydä toisesta etsimälläkään enää mitään mistä syttyisi. (raakaa). Siinä sitten miettii että kuivettuuko, kivettyykö tähän vai mitä tekee. Jos siihen rinnalle tulee vielä joku toinen jossa on "potkua", niin loppua ei tarvi arvailla.
"..alkaa jopa inhota kosketusta.."
Sinäpä sen sanoit. Minulle on käynyt juuri näin. Tekee ihan pahaa, jos joutuu vaikka suukon antamaan.. :( Ajatuskin seksistä puistattaa.
On vain pirun hankalaa, kun joka toinen tunti on sitä mieltä, että haluan lähteä ja joka toinen tunti haluan jäädä.
Voikohan enää vaikeammaksi mennäkkään...?
mieti nyt mitä haluat, itse kaikkien kipujen jälkeen olin kuitenkin tyytyväinen ja karmein ajatus oli se aikojen päästä, jos en ois lähtenytkään.Sinulle lämmöllä halaus, jatka pohdintaa ja sen myötä kasva päätökseen.
Vaikea on neuvoja antaa, mutta omasta kokemuskesta voin sanoa, että hirmuinen epävarmuus eron jälkeen ja prosessin aikana varsinkin on väistämätöntä. Niin suuresta asiasta sentään on kyse. Siitä pääsee kyllä yli. Voi olla, jokin terapeutin tapainen saattaisi auttaa. voisi olla jämäkämpi, eikä esim. oman epävarmuuden vuoksi antaisi toiselle turhaa toivoa. Vai onko se turhaa-kun ei itsekään ole joka hetki varma? No, raskasta se ainakin on molemmille. Mutta miettiä toki pitää!
mietin erotako vai ei. Yli kaksi vuotta jo miettinyt.
Mieheni kosketus "ällöttää" eikä seksiä ole ollut lähes vuoteen (minä en halua).
Mies rakastaa minua, mutta minun rakkauteni on kadonnut.
Pitäisikö lähteä etsimään sitä kadonnutta rakkautta jostain, että suhde jatkuisi vai antaisiko periksi ja laittaisi pillit pussiin?
Elämä on vaikeaa.
Mies aivan ihana ja kaikin puolin täydellinen. Ei riitoja eikä mitään vikaa, tulevaisuuden suunnitelmat ja kaikki täsmäävät täydellisesti.
Seurustelu alkanut kuitenkin ihan teininä ja kestänyt siis monen monta vuotta. Tuntuu, että jotain jää kokematta. En ole koskaan elämässäni saanut itse päättää asioista, mitä teen ja minne menen. Ensin olin tilivelvollinen vanhemmille, heti perään poikaystävälle. En ole koskaan saanut elää hullua nuoruutta, jäädä yöksi kenelle haluan, mennä ja tulla kuten haluan, olla baareissa ja tavata ihmisiä ja ihastua. Toki ollaan poikaystävän kanssa käyty ulkona, mutta tiedätte varmaan mitä tarkoitan.
Asiaa vaikeuttaa vielä se, että poikaystävä on tosi riippuvainen ja on kertonut tappavansa itsensä heti jos eroamme. Uskon hänen tekevänkin sen. Hänellä ei oikeastaan mitään muuta (eipä kyllä mullakaan, sekin vaikeuttaa).
Mitä voi tehdä? Lähteä ihanasta suhteesta joka järjellä ajateltuna on paras mitä voisi saada, ja jättää ihana ja rakastamani ihminen, ja vielä ajaa hänet tietoisesti itsemurhaan?
Vai sitten sinnitellä järjen voimalla suhteessa päivästä toiseen, ja miettiä sitten koko ajan, että aika ja elämä kiitävät ohi, nuoruus jää kokematta ja kadunko tätä vanhana?
Minä en vaan kertakaikkiaan voi ymmärtää ihmisiä, jotka uhkaavat tappaa itsensä, jos toinen jättää.Voiko siis mitään itsekkäämpää olla!!Sitoa toinen pakolla itseensä tai muutoin toinen tuntee syyllisyyttä loppuikänsä,mikäli toinen uhkauksensa toteuttaisi, vaikka mielestäni aika pieni osa siihen kuitenkin päätyisi.Kerran teininä tyttöystäväni uhkasi tappaa itsensä kun meinasin hänet jättää,minähän siitä häkellyin enkä uskaltanutkaan jättää eikä mennyt kuin pari kuukautta niin hän itse jätti minut.Eipä kyllä tullut mieleenkään itseäni uhata tappaa,sillä en minä halua sellaista ihmistä, joka ei minua halua.Sori taisin eksyä aiheesta,mutta oli pakko vähä tarinoida:)
uhkaa tappaa sen joka yrittää jättää.Niissä jutuissa kanssa on helvetti irrallaan.
Lähestymiskieltoja haetaan yhä enemmän, onko siinä järki tai tunteet enää missään raossa mukana. Näitähän on lehdet täynnä. Otetaan siltä toiselta sitten henki ja mahdollisilta lapsiltakin, kun muuta ei voida,ettei pääse "jättämään"... jaa mutta eksyy aiheesta :)
voin kertoo että tuskin hän itseensä tappaa, eikä sinuua ainakaan,,, meillä kävi niin että ajan parantaessa haavat tulemme paremmin toimeen kuin ennen vaikkei silloinkaan ollut aina vaikeeta,,, kaveri on kiitellyt jälkeenpäin ,, on saanut itselleen elämän,,, löytänyt itsensä,, vaikka se tekeekin joskus kipeetä,,, jos vain pystyy niin riidoitta,, vaikeeta on muutenki,,voimia teille,,,
Tuo nyt on hulluinta mitä olen kuullut. Oletko sittenkään varma että haluat lähteä?Mielestäni keksit itse syitä miksi jäädä. Ethän sinä ole vastuussa toisen elämästä, vain omastasi!Tyypillistä on kuulla miehen suusta, että tekee itsemurhan jos tyttö jättää! Sitä kuulee kaikkialla.Se on vain pelkkää pelottelua, kun muut keinot ei tunnu riittävän. Sanoisin ennemmin, että siinä sinulle yksi syy lisää lähteä, jos mies on niin hullu, että on pokkaa uhkailla tuollatavalla, eikä välitä sinun tunteistaan lainkaan, vain omista. Eli tee sinä samoin. Kuuntele omaa järkeäsi!!!
rakkaus voi loppua jos se oli sellast
pienempää eikä se mikä kolahtaa tosissaa. sitä
katuu jos rakkauden heittää hukkaan ja jää. sillon hukataa liikaa. sen mikä tekee onnelliseksi. jos se uusi minkä kohtas onki se ykx ja ainut? kyl sen luulisi tuntevan.
Mutta asialle en mahtanut paljoa, koska hän lähti ulkomaille ja oli lähdössä jo ennenkuin tavattiin, ja tämä oli hänen haaveensa, jonka hän halusi toteuttaa.
Meidän suhde ei kuollut siihen että vietimme aikaa yhdessä, päinvastoin meillä oli ihanaa. Ja hän rakasti minua. Sitten hän lähti puoleksi vuodeksi pois ja uskoimme kaiken jatkuvan edelleen... näin ei käynyt, suhde kaatui, tunteet viileni hänen osalta, ja muistot meistä haalistu. Hän pidensi ulkomaan keikkaansa vuodeksi.
Tietenkin minä tunne vahvasti häntä kohtaan, mutta en voi estellä toisen suunnitelmia. Kaikilla on omat unelmansa, eikä toinen voi olla niiden tiellä.
Ja miks näin kävi? Miks ei kaikki jatkunut niinkuin suunniteltiin, eli hän olisi tullut sieltä pois, olisimme muuttaneet yhteen ja katsoneet miten meidän rakkauden käy. Hän sanoi, että on onnellinen siellä, eikä tunne enää mua kohtaan samalla lailla. Välittää edelleen ja pälä pälä.. mutta hän on muuttunut ja haluaa olla sinkku. Hän ei enää voinut luvata, että palaa luokseni.
Tosin en tiedä miettikö hän näitä samoja juttuja mitä sä mietit nyt jo silloin ennen lähtöä. En usko...
Hän on nuori ja minäkin olen... elämä jatkuu, olemme väleissä, soittelemme viikottain (itse asiassa hän soittelee) Näemme sitten kun hän tulee tänne (jouluna). Hän on käynyt treffeillä jo... ei halua puhua siitä minulle, kysyy miksi utelen. Heittää vain että pari kertaa tapasi yhen tyypin, mutta nyt se on loppu. Sanoo että haluaa keskittyä olennaisempaan. En tiedä sanooko näin vain mun mieliksi. Sitten hän utelee mun tekemisiä, sanon rehellisesti että olen tavannut paria mukavaa tyttöä ja käynyt treffeillä, mutta lisään ettei mitään vakavaa... vaihtaa heti puheenaihetta
Pahinta on tietenkin se että en oikeasti tiedä mitä hän siellä tuntee ja ajattelee. Naisen mieli on niin monimutkainen. Se on selvä että ei ole kauhean yksinäinen, mutta muisteleeko hän meitä lämmöllä ja tuleeko ikävän tunteita mua kohtaa??
Joten sanon sulle... älä jää, koska silloin suhde on tuomittu jos jo nyt ajattelet näin. Vaikka minä jäin ruikuttamaan (itsekseni, en hänelle) tänne kotisuomeen ja ajattelen joka ikinen päivä häntä, ja mitä hänelle kuuluu ja kenen kanssa - ymmärrän myös että näin on parempi. Ehkä jos hänen silmänsä ovat avautuneet muulle maailmalle, hän kasvaa ihmisenä ja kehittyy positiivisesti. Parempi nyt kuin neljän vuoden päästä... Parempi kohdata hänet uudestaan, kun molemmat olemme todellakin eläneet, ehkä silloin rakkaus taas herää, tai ehkä ei... siksi elämä onkin niin jännää, ja elämisen arvoista!!
Mikä ihmisiä vaivaa??! Ettekö te herranjumala sentään osaa elää arkea? Ei ensihetkien huuma välttämättä kestä koko elämää! Arki tulee vastaan jokaisen kanssa. Minulla on arki tullut vastaan oman mieheni kanssa, ja silti rakastamme toisiamme ehkä emme niin "tulisesti ja intohimoisesti" kuin alkuaikoina, vaan tässä ajassa on oppinut rakastamaan sitä ihanaa persoonaa joka mieheni on. Hän on elämäni ykkösasia kuten meidän yhteinen lapsi myös.
Älkää hyvät ihmiset odottako ihmistä joka tuo taivaalta kuun ja tähdet, sellaista ei olekkaan!!
miten se tiktakin yks piisikin menee: "Satuprinsessaa ei ollutkaan vaikka päivies päähän koskaan et sellaista löydä.."
Ajattelehan järjellä, äläkä käyttäydy kuin pikkukakara, juuri tuollaisten mihinkääntyytymättömien takia maailma on täynnä yh -äitejä ja isiä.
kelle lusikalla on annettu ei siltä kauhalla voi vaatiakkaan.
...mutta yritän tässä vain selvittää, että kumpiko vaihtoehto loppupelissä tekee minut onnelliseksi. sen verran itsekäs täytyy kyllä olla, että jos ei tunne itseään onnelliseksi, niin silloin on muutos tultava!
eli.. en ole juuri nyt onnellinen, mutta olisinko onnellinen, jos eroaisin tästä miehestä? voisinko olla onnellinen ja tyytyväinen elämääni yksin? haluanko jäädä tähän suhteeseen ja yrittää...vai sitten odottaa yksin, kunnes se tosirakkaus tulee kohdalle. ...vaikkakin myös tämä tuntui tosirakkaudelta silloin joskus....
tsemmpiä,,, on ihan oikein miettiä asioita ja kekityy myös tunteisii ,, ja katsoo onko onnellinen ,,, jos et sinä ole niin se heijastuu kaikkeen ympärilläsi,,, olet saanut ilmeiseti kultaisen sydämmen ,, onko oikein olla yhdessä jos ei oo onnellinen,, onko toinen ansainnut olla ihmisen kanssa jota ei kuitenkaan tee onnelliseksi ,, se näkyy,,,
kaikki idiootit jotka alkaa ilkeiksi kun vaan saavat mahdollisuuden.
Täällä se on vielä niin helppoa, kun ei tartte olla silmitysten kenenkään kanssa.
Ei kukaan huvikseen tänne kirjoita onnettomasta parisuhteestaan.
Onneksi on mahdollisuus erota, jos on onneton.
Vois vähän miettiä ennenkuin laukoo mitä ahdas mieli ajattelee.
Tsemppiä kaikille onnettomassa parisuhteessa eläville!
t. samassa veneessä
en nyt jaksa enempää tarinoida, mutta samassa jamassa ollaan. olisin voinut itse kirjoittaa tuon alkup. jutun. samaa siis olen miettinyt ja varmaan jo muutaman vuoden, eikä ole oikeastaan tullut sen selvemmäksi... jos tästä järjissäni selviän, niin aion olla kiitollinen.
Paitsi että toisin päin. Mieheni ei enään rakasta. Ei ole kuulema rakastanut kahteen vuoteen, nyt on masentunut ja haluaisi erota. Itsellä koskee kovasti joka paikkaan, uni ei tule, ruoka ei maistu. Sitten kun ei tiedä mikä johtaa ja johtuu mistäkin. Itse olen tehnyt monta kertaa lapsellisuudessani monia virheitä, en pettänyt tai edes ajatellut pettäväni. Meillä on pieni poika, jota molemmat rakastaa. Tuntuu niin kamalalta kuulla ettei toinen rakastakkaan, kun on aina ajatellut että kaikki on niin kauan hyvin kun on rakkautta, eikä sitä olekkaan ollut pitkään aikaan. Välillä ajattelen, että olisi parempi vain erota ja etsiä rakkautta jostain muualta, mutta sitten tulevat ne kaikki muistot ja kokemukset jotka ollaan yhdessä koettu. Tuntuu ettei mikään auta, en osaa tehdä oikeen mitään. Vaikka ajattelenkin ettei tämä voi olla tässä, niin epätoivo ajaa hulluksi. Ero toisaalta olisi varmasti kaikkein helpoin ratkaisu, voisi jättää hetkellisesti kaikki taakseen, mutta uskon sen että minkä taakseen jättää, sen edestään löytää. Pyydän sinulta, että vaikket rakastaisikaan, kohtele häntä hyvin ja kunnioittavasti. Tuskin tekään yhdessä ihan turhaan olette olleet.
mun mielessä on pyörinyt samat mietteet;erotako vai jäädä ja ne on pyörinyt pitkään. mulla tilanne on tällainen... oon ollut avomieheni kanssa viisi vuotta ja meillä on ollut mielestäni onnellista. tietysti huonompia ja vaikeitakin aikoja, mutta paljon hyvää, enimmäkseen hyvää. ollaan koettu paljon yhdessä ja edelleen rakastetaan toisiamme. MUTTA. on mutta joka mietityttää meitä kumpaakin. nimittäin ristiriitaiset toiveet tulevaisuudesta. mihelläni on jo kouluikäinen lapsi aikaisemmasta suhteesta ja hän sanoo, ettei halua missään nimessä lisää lapsia. että hän on sen päättänyt eikä mikään voi sitä muuttaa. miehelläni ei ehkä ole parhaat mahdolliset kokemukset tästä lapsi-asiasta. entinen vaimo on hankala ja mieheni kokee ettei ole tarpeeksi hyvä isä lapselleen.
no kuitenkin... minä haluaisin lapsen. en ehkä nyt mutta tulevaisuudessa ja hän ei sitä halua. tämän takia mietin itse päivittäin, että mitä teen. jäänkö vai en?! eihän tässä olisi mitään vaikeutta jos en rakastaisi sitä ihmistä niin paljon ja tietäisi, että hänestä tulisi hyvä isä lapselleni. en tiedä minäkään mikä olisi oikea ratkaisu. vaakakupeissa kaikkuu kuitenkin aika isot asiat
Vaikka tuo kuulostaa siltä, että eroa ja lähde pois suhteesta, että on niin erilaiset tavoitteet ja muut, niin keskustelkaa ihan kunnolla ja kerro tunteistasi ja toiveistasi. Jotkut on vaan niin jyrkkiä, että unohtavat mitä on vaakalaudalla, unohtvat mitä menettävät ehkä moisella never-ajattelulla. Never say never. Keskustelkaa ja kerro olostasi, älä pähkäile täällä. Jos ukko on sitä mieltä ja sulle tärkeintä lapsenteko niin tiedät mitä tehdä. Lähdet. Tärkeysjärjestyksen tuntee sydämessä ja päässä, molemmissa.
Itsekin hankalia asioita elämässä miettineenä.. sanoisin että voisi vaikka miettiä juuri sitä "mikä johtaa ja johtuu mistäkin" jos tässä nyt puhutaan vaikka oman itsen tekemisistä.. kun tarpeeksi kauan miettii -voi vastauksia löytää. Voi lukea ja etsiä tietoa jos inspiraatiota haluaa vielä muualtakin löytää. Lapsellisuudesta.. on jokainen joskus ollut lapsellinen. Ja viisastua voi ja oppia ja muuttua. Muutoksen hakeminen ja itsen kehittyminen kestää hetken. Mutta juuri koska ihmiset muuttuvat ja monia puolia löytyy, ei miehesi voi nyt lopullisesti sinua tuomita tai mihinkään muottiin laittaa. Ja kun tarpeeksi mietit, tiedät mitä voit tehdä..
Olet jo nyt upea varmasti, mutta muuttua voi vielä parempaan, ja jos tosiaan varsinkin tuntuu että virheitä on tehnyt. Syyllistää ei itseään kannata, vaan tehdä sen minkä voi.
Torjunnalle miehet ovat herkkiä, mustasukkaisuus puolin tai toisin ym voi saada miehen suuttumaan. Mutta mieskin voi antaa anteeksi, jossain kohtaa.
Toivon uskoa oikeaan ja hyvään, kärsivällisyyttä, rauhallista otetta, ja mietintää. Ja voit katsoa voitko rakentaa jotakin, hyvää, toisen ehdoilla.. vaikka. Nyt, joskus tai myöhemmin.
Itse takana muutama vuosi mietintää, hel*:ssä kävin melkein, vaikeaa, mutta jotkut asiat aukenivat.. vielä on silti opittavaa. Mutta positiiviset asiat ovat voittaneet. Ehkä opin aina lisää.
:) :)
Mietin, mitä ne ns. "lapselliset" tekosi olivat?
Toinen ihminen tarvitsee kunnioitusta. Tai kumpikin tarvitsee. Eli itselle pitää jollain tavalla saada kunnioitusta ja toista kohtaan olla kunnioittava. Jne. Voi muutenkin miettiä mitkä olisivat hyviä ominaisuuksia.. vaikka itselle ja yleensä.
Piti vielä mainita että kaipaako toinen hieman räväkkyyttä vai normaalia touhua elämäänsä.. Joskus on itse tultu oltua kumpaakin, heh.. Mutta positiivisia lausemuotoja voisi olla kun toisen kanssa puhuu. Huumoria ja iloa toisen ehdoilla, vakavalle miehelle ei voi niinvaan vitsiä heittää..
:)
Elämää ei voi pakottaa, aikaa ja tilaa hyvälle pitää olla.. ehkä se sieltä tulee
Ei ole helppoa, itselläni hyvin samanlaiset mietteet tällä hetkellä... Viimeksi tänään itkin yksin pahaa oloani, jota toinen ei ymmärrä. Hänelle kaikki on niin helppoa, yksinkertaista, pysyvää. Tuntuu, että se ongelmakohta tässä suhteessa on MINÄ itse, joka vaadin ja vaadin. Vaadinko rakkautta? En enää edes tiedä, koska toisen tunteet tuntuvat minulle kovin haaleilta. Ja mitä sitten on oma rakastaminen? En enää edes tiedä, pystynkö koskaan rakastamaan ketään. En omista niin vahvaa tunnetta, vai onko minulle rakkaus sama kuin välittäminen... Itku tulee silmään, kun katsoo toisten kihlauksia, häitä. Ja se itku tulee vain sen vuoksi, että itse en varmasti tule koskaan olemaan siinä samassa tilanteessa. En kumppanini kanssa, enkä varmasti kenenkään muunkaan.
Jos suhde on arkipäiväinen, se riittää minulle. Mutta miksi sitten taas tulee eteen niitä päiviä, kun kaiken näkee kirkkaasti ja itkee?
Sinun tekstisi kuulostaa jo siltä, että paras sanoa sinulle suoraan, että lähde. Oletko ihmisten kanssa ihan ilman mitään tunteita, ainako kaikki on ollut arkipäiväistä? Kyllä joku tunneside on oltava, nyt vaan ettimään sellasta, kyllä sä rakastamaan kykenet kun oikean löydät. Ja sen kyllä huomaa sitten!
våsu..mitä syytöntä piinaat,,muka syvällisillä
asiolla.painu ja mene!ilkee ämmä
.. "muka syvällisillä asioilla"...
usko pois. asiat ei oo niin yksoikoisia. ...tässä mitään syvällisiä yritetä olla....omaa päätäni vaan yritän selvittää.
Jää...ei ole oikeasti mitään muuta mitä kannattaisi etsiä.Tuskin se rakkaus on loppunut, lähde vaikka viikonlopuksi johonkin ihan yssikseen!
..että tuota erojuttua on jo kokeiltu. siis sitä, että ollaan tarkoituksella oltu viikonloppuja erossa (lähinnä minun tahdostani). tälläkin hetkellä ollaan erossa. sovittiin, ettei viikkoon olla missään tekemisissä toistemme kanssa. että saisin aikaa miettiä asioita itseksesni..... mutta nyt vaan näyttäisi siltä, ettei viikko riitä...
Tarkoitatko elämättömällä elämällä sitä ettet ole jakanut itseäsi kovin monelle?
todella ärsyttää nää mistään tietämättömien kommentit..... helvetin hyvähän se on puhua ja antaa neuvoja kun ei itse ole ollut lähimainkaan samanlaisessa tilanteessa.
uskon, että jokaisella ihmisellä on jossain vaiheessa elämää tarve olla itsekseen ja pitää hauskaa. tavata muita ihmisiä, treffailla.... elää nuoruuttaan...hankkia kokemuksia (joo. myös seksin saralla).. toteuttaa haaveitaan "rauhassa"...ilman sitoumuksia.
...vaihtaa vaikka maisemaa hetken mielijohteesta, jos siltä tuntuu. ..olla siis VAPAA...täydellisen vapaa päättämään omista asioistaan.
enkä todellakaan tarkoita jokaisen vastaantulevan tyypin panemista! sitäkin toki voi tehdä, jos hyvältä tuntuu. mut mun juttu se ei kylläkään ole... ja mitäs sitten, vaikka olisikin?
..itseän ja toista osapuolta??? Ja mikä ihmeen vimma on se et onko lapsia tai talo velkaa! Merkkaako se mukamas jotain et jos on nuo edellä mainitut niin ero on mahdottomuus vai? Jos olisin itse tuossa tilanteessa niin olisin todellakin lähtenyt. Ja hei on tosi et naiset miettivät lähtöä mielessään kauemmin kuin miehet. Ja on kuule moni palannut yhteen vaikka on vuosien eron jälkeen eronnut..kunhan vaan molemmat koittivat sitä vapauttaan...onks se sit kauheen paha jos kokeilee ja huomaakin et ei oo sellaista uutta ja sykäyttävää vaan haluaa palata takaisin ja mies ottaa vielä???
ite olen käynyt jo tuon vaiheen läpi ja selvisin...tosin aika vaikeeta oli, mutta nyt mene jo paremmin. Me olemme mieheni kanssa sopineet että menemme kerran kukaudessa ihan yksin viikonlopuks kamujen luo ja olemme siellä...on ihana palata kotiin viikonlopun jälkeen! ei se liitto tarkoita et mennään ja ollaan koko aika yhdes ja naamat vastakkain ja jopa juhlitaan yhdessä....se minua ei kiinnosta. Toivottavasti selvität tilanteesi...!
Juupajuu, taidat jo tietää vastauksen kysymykseesi erinäisistä puolustuspuheenvuoroistasi päätellen. Mitä siis ennä odotat, vai syyllisyyskö painaa ja haluat päätöksellesi vastuun jakajia.
Varmasti moni on joskus miettinyt tollasta. Omasta kokemuksesta voin sanoa, että mieti mitä haluat elämältäsi äläkä mieti pelkästään jättääkö vai eikö jättää suhdetta. Mieti vähän pidemmälle, mitä kaikkea arvostat elämässä, luuletko ettet niitä saisi ilman nykyistä suhdetta? Mikä on sulle tärkeintä? Se nyt on ihan varmaa, ettei suhde säily erikoisena, intohimoisena ja täynnä uusia yllätyksiä monen vuoden jälkeen. Keskustelemalla ja miettimällä yhdessä uusia piristäviä juttuja voi saada tunteetkin taas roihuamaan, jos ei nyt ilmiliekeillä enää niin edes sen verran, että huomaa mikä on tärkeintä ja miksi ylipäätään sen miehen kanssa on ja miksi sitä rakastaa. Monesti kasvetaan erilleen, ellei tehdä tarpeeksi suhteen eteen. Ei ne tunteet oikeesti pelkästään riitä, on nähtävä vaivaa ja siedettävä arkeakin. Mutta jos sulla ei oo mitään ongelmia ja menee ihan hyvin, niin sanonpa vaan että jos suhteesta lähdet niin teet saman kuin suurin osa nykyisistä lisääntyneistä avioerotapauksista, liian helpolla lähdet kun nyt ei vaan nappaa. Sairasta, mutta niin yleistä. Kuuntele ittees ja tee ratkasu. Järkeä ja tunteita pitää käyttää tasasesti. Kun täällä kyselet, et varmaan kumppanis kanssa ole pahemmin vuosien varrella asiaa tutkiskellut kun vielä jahkailet. Lähde, jos et halua samaa koko loppuelämääsi. Jää, jos voit vielä saada välillenne ees jonkinlaisen yhteyden ja rakkauden.
Saimme lapsen joulukuussa 2004. Muutimme yhteen vasta lapsen synnyttyä. Minä olen rakastanut miestäni jo monta vuotta, mutta hän ei ole tuntenut minua kohtaan samoin. Hän rakastui minuun vasta lapsen syntymän myötä. Hän on kuitenkin aina pitänyt minusta ja aina itsekin hakeutunut minun seuraani, tässä ei nyt pidä kenenkään väärin ymmärtää epäolennaisia asioita... Mutta asiaan. Muutimme siis yhteen tammikuussa. Alku oli mukavaa ja ihanaa, mutta arki astui kuvioihin todella nopeasti. Olemme luonteiltamme todella samanlaisia, voimakkaita ja molemmat tarvitsevat paljon omaa tilaa ja aikaa. Asunto alkoi tuntua todella ahtaalta henkisesti molemmille. Minua alkoi ahdistaa todella voimakkaasti miehen näkeminenkin. Tuntui etten näe hänessä enää yhtään mitään hyvää. Tunsin todella vahvasti rakkauden kaikonneen täysin. Pienen tyttären takia jatkoin kuitenkin vielä puoli vuotta saman katon alla, kunnes tuli viimeinen pisara. Lokakuun puolessa välissä minulle tuli sellainen olo, etten kerta kaikkiaan enää pysty hengittämään. Tunne oli jo ihan fyysinen. Laitoin käytännössä miehen pihalle. Samalla hetkellä kun mies astui ovesta tavaroineen, minusta tuntui kuin kivi olisi pudonnut rinnan päältä ja henki alkoi taas kulkea. Olimme erossa kuukauden. Mies kaipasi kovasti minua ja lasta, jota tosin näki jatkuvasti 3 kertaa viikossa. Mies muuttui eron myötä. Hän alkoi näyttää minulle aidosti tunteitaan ja kertoo nykyisin avoimesti hyvät ja huonotkin asiat mitkä mieltä painaa. Hän asuu eri osoitteessa kuin minä ja lapsi. Etenemme pikku hiljaa ja varovasti, mutta voin taas sanoa rakastavani häntä. Me vain emme mahtuneet saman katon alle. Sitä on vaikea uskoa miten tukahduttavaa ja ahdistavaa se paha olo voi olla, minkä toinen ihminen voi toisessa saada aikaan, tahtomattaan. Meillä auttoi eri osoitteisiin muuttaminen. Rakkaus palasi taas. Molemmilla on paljon parempi olla. Omat asunnot ja tilaa hengittää ja tehdä omiakin juttuja aina toiselta kysymättä.
Olemme nyt olleet mieheni kanssa yhdessä 10 vuotta, joista kolme naimisissa. Olin 16 vuotias kun aloimme seurustella. Koko tämän 10 vuoden ajan olen rakastanut miestäni. Välillä palavammin, ja välillä jo hiilloksella, kuvittelin jo hetken rakkauden kadonneen.
Mietin elämätöntä nuoruuttani.
Yhtäkkiä mulla alkoi menovaihe. Kiersin baareja pitämässä hauskaa ja tanssimassa. Myönnän, että petin. (tästä mieheni ei tiedä) Rakastuinkin toiseen.. Mies huomasi että alan livetä kauemmas ja kurkotteli vastaan. Hän ilmeisesti päätti että ei niin helpolla minusta luovu, vaan antoi ymmärtää, että olen menovaiheeni ansainnut, mutta paikkani on hänen luonaan.
Menovaihe meni ohi ja myös ne vieraat miehet ovat historiaa. Kaiken tämän keskellä tajusin, että minulla on niin ihana mies, että toista sellaista ei voi minua varten olla.
Toki meillä on vaikeaakin, mutta se kuuluu asiaan. Silloin osaa arvostaa sitä hyvää mitä on.
Mitään varsinaista suhdetta minulla ei toiseen mieheen ollut. Pääsääntöisesti se oli vain seksiä. Yhden kanssa sitten tunteet tulivat mukaan.
Mutta mitä enemmän asioita mietin, sitä selvemmin tajusin, että tässä ja nyt mulla on asiat hyvin. Päätin, että en luovuta! Että saamme suhteen toimimaan!
Nyt asiat ovat hyvin! Minä olen kokenut nuoruuteni ja saanut maistaa toista puolta elämää. Kuitenkin tietäen syvällä sydämessä, että minun paikkani on tässä!
Minulla herätti ajatuksia myös aikuisen, elämää nähneen ihanan ihmisen sanoma kommentti kun pohdin elämääni. Hän sanoi, että *lapsi kulta, ei se kumppani vaihtamalla parane*
Miten paljon tuon jälkeen mietinkään. Ja kerta kerran jälkeen tulin siihen tulokseen, että en voi, en halua tästä lähteä.
Tiesin miten paljon voin tuota miestä rakastaa ja hän minua. Tiesin miten ihanaa elämämme voi olla. Päätin pitää siitä kiinni, taistella sen puolesta!
Voimia sinulle! Jos tunnet, että teillä on jotain jonka puolesta taistella, jotain jonka takia yrittää, niin älä luovuta!
Olen lähipiirissä joutunut näkemään usean kaveripariskunnan erot parin vuoden sisällä, eikä yksikään niistä ole saanut aikaan mitään hyvää! Ei edes eroa halunneiden mielestä, mutta paluuta takaisin ei enää ole..
Itselläni vastaava tilanne puolitoista vuotta sitten. Rakkaus voi loppua ja loppui. Ei ole oikein, että väkisin jää jos tunteita ei enää ole eikä tule. Itse mietin pitkään, pari vuotta ja tein sitten kipeän päätöksen. Kovasti sattui kumpaankin, mutta ratkaisu oli oikea. Nyt olen tyytyväinen, että sen tein vaikka monet kerrat mietin teinkö oikein. Ja pitäisikö palata.
Mies oli kaikkea mitä voi toivoa, herrasmies, fiksu, varoissaan, ulkoisesti kivannäköinen, luotettava, rehellinen, kunnollinen, auttavainen välitti minusta enemmän kuin mistään. Ja kuitenkin, rakkaus puoleltani loppui, ei vaan enää ollut tunteita. Halu irrottautua, vapauteen, tehdä elämänmuutos, kääntää uusi lehti, olla yksin. En ollut enää onnellinen vaan masentunut ja onneton siinä suhteessa.
Ero ei ollut helppo vaikka lapsia ei ollut eikä ns.kolmatta osapuolta (kummallakaan). Mutta se piti tehdä. Mieti ja tee ratkaisu.
Heippa!
Mielestäni vaikuttaa kirjoituksesi sisältöä tarkastaessa, että järkesi ääni vastaan tunteiden ääntä taitaa ollakin pelkkää manipulointia. Oletko koskaan keskustellut miehesi kanssa kyseisestä asiasta. Miehet omalla kohdalla ovat olleet aivan kovasti manipuloivia ja olen jopa etsinyt omatahtoisesti kyseiseen ongelmaan apua Raamatusta ja uskonnon tieltä. Olen nykyään aivan uskovainen enkä varmasti ota samankaltaista manipuloinnilla vaikuttavaa miestä itselleni l. uskon tunteisiini ja haluan itse, että minuakin kohtaan ollaan tunteileva. Ei kylläkään ole yhtään pahaksi jos järkeillään yhdessä pieni osa päivästä.
Olen ottanut eron entisestä miesystävästä.
Mietiskelijälle ! Monin tavoin sua neuvotaan hyppään yhteydestäsi miehestäs pois (Tahi toisinpäinkin) ? Ja et?? Raamatun tutkijakin tuntee vain lyhyen texstauses ja houkuttelee sua kanssas järkeileen .
Tilaantees pysyisin täsvaihees yhdessä , sillä
Kun toiset käyttää sua hyväkses, ni tulisit kokemaan pahuutta. Tunteet vaihtuu ja joskus jopa haihtuu,mut kun puolisostas ettit parempaa ja itsekkin panostat aidosti enenpään TUNTEES TULEEPI TAKAISIN .
Jos olis, olisi vakavammasta kysymys, mut ku "en oikeen tiijä" mallilla oot. Tunteet eksyttää ja houkuttaa jännittävään elämään. . Ne jotka oikeesti on miettimisvaihees, Yrittäkää rakentaa liittonne kuntoon .Jos ero on mieles . . pysy vuos-par sit yksinäs. Katsohan, siellä missä haaska, sinne korpit kokoontuvat.Oli annettu oikeinkin neuvoja.Vaikeudet ovat yhdistäviä sit myöhemmäs vaiheessakin. Yhdessä voitatte. Sellainen
Joka on uskis, viell tänäkin aikaan menee oikeesti naimisiin , Eikä muidenkaan pitäisi alkaa mietiskeleen,jääkö jotai paitsi jos . . on loppumatonta niin, sit uuest ja uuest....
Rakkaus rakentaa-Toivo huomiseen .
satukirjan aarteita taas!
Heippa!
Jokseenkin kirjoituksesi sisältö oli kauniisti kirjoitettu. Aivan,kuin sinussa olisi runoilijan taitoa. Tosiaankin toivossahan on hyvä elää, mutta ainoastaan pelkkään toivomiseen kuitenkaan uskovaisenakaan emme enään jaksa luottaa.
Miehethän ovat aika kovia ja ehkä se miesten kova tahto heijastuu kovana naiselle, mutta kuitenkin meidän naistenkin täytyy olla kovatahtosia, että pärjäämme miesten matkassa. Koska kaikkihan ei olekaan niin hellää ja romanttista jokahetkisesti.
Toivon, että et pahoita mieltäsi kirjoituksestani, mutta hyvää tahtoa pitää maan päällä myös jakaa muillekin, että maamme pysyisi kauniina ja puhtaana.
olen itse tosiaankin naisena rohkea ja toivon yhä uudelleen, että löydän itselleni sopivan miehen kuka ajattelee asioita samalla tavalla kuin minä.
Olen elänyt sinkkunaisena vuodesta 1998 lähtien ja elämäni on ollut parempaa kuin yhdessä miehen kanssa. Tosiaankin voisin verrata vanhan sanan laskun aiheisesti "Se joka toiselle kuoppaa kaivaa se itse siihen lankeaa."
Kävin aivan samaa keskustelua itseni kanssa kaksi vuotta. Koska halusin vain hyvää toiselle osapuolelle, joka silloin -ja edelleen- rakasti minua palavasti, en kyennyt irrottautumaan suhteesta. Se oli väärin sekä itseäni että häntä kohtaan. Yritin kaikkeni, annoin niin paljon itsestäni ja tunsin itseni vain päivä päivältä väsyneemmäksi ja surullisemmaksi. Toista varten ja toisen takia en kyennyt elämään. Lopulta ystäväni tuella sain lopetettua suhteen, ja sitä päätöstä en ole katunut. Huonoja päiviä aina välillä on, on niin vaikea olla yksin, ja silloin ikävä kalvaa, mutta kun tunnetta lähtee analysoimaan, huomaa, että se lähinnä johtuu vain läheisyyden kaipuusta, ei niinkään ikävästä juuri kyseistä henkilöä kohtaan.
Oman kokemukseni perusteella näen asian niin, ettei kannata jäädä suhteeseen, jos suurimman osan ajasta ajattelee vain eroa. Toiselle osapuolelle se on sitä vaikeampaa mitä pidempään yrittää esittää, että kaikki on kunnossa.
Toivon sinulle voimia, päädytpä mihin ratkaisuun hyvänsä :)
Ku vertaillaan omiin tilainteisiinn nii kerrottakoon, jot joskus meillä tilanne oli surkeessa jamassa ja syyllinen oli - ku näytän sormella toista, niin neljä sormeeni osoitelon itteäni-.
On tietty tilanteita ja syitä, jolloin on paremmaksi erota .
Meillä välit on korjattu ja korjautuneet !
Upeeta olla ja ettei erottu.
Kun kysessä on -tunteet ja järki, Silloin avioliitto tilanteissa pidettäis kii Järjestä ja ei suljettais tunteitakaan pois .
Kysymykseen - Loppuuko RAKKAUS -tosta vaan . .
EI EI EI . Rakkaus ei lopu .
Älä hylkää. . se maailmassamme on nii , jotta helpommin hyljätty tahi hylkääjä taas hyljätään .
Ei kaikkia, mut isoin osa , kun olisi pysynyt -joita tapauksii tiedän- sittenkin yhdes !
.. että ei tässä nyt sentään naimisissa olla. eikä ole lapsiakaan.. luojan kiitos.
ratkaisun hetket kuitenkin.....päätös olisi nyt tehtävä...
toisaalta järki sanoo, että "lähde, koska jos nyt jäät, et ehkä ikinä pääse irti..." mutta toisaalta taas.......ei vaan haluaisi toista satuttaa...ainakaan enempää kuin olen jo satuttanut ilmaisemalla nämä tunteeni hänelle.
en tiedä. tämä on nyt todella vaikeaa... :(
mutta sehän on selviö, että jos olen onneton, niin silloin ei puolisonikaan ole onnellinen...
AI, Selkes. Sinulla on vai kettingit päältä pois .
.v
täs sivul säriffinnä . Mitäpä siitä-keskustelua . . .
..sori vaan, mut vähän mietin, et onko sulla mahdollisesti kaikki piuhat ihan paikallaan...?
Kyllä sinä alkuperäinen kirjoittaja oot, vaan ei sovo tää viimeinenkää sun valitteluus ja alku muuttui sit , niinku henkilökohtaiseks..
Enkäpä tästä sen enempää. . Jatkoja.
Kirjoitan nyt tunteista siltä toiselta puolelta,eli miehenä joka aikoinaan jätettiin.Kun luin tuon sinun kirjoituksen niin kaikki tapahtunut palasi niin syöksymällä takaisin mieleen...oli hyvä liitto,hyvät työpaikat,en juonut,pidin itsestäni huolta,olin mielestäni varsin kelpo mies, mutta siitä huolimatta yksi päivä avopuolisoni sanoi että hän muuttaa toiseen kaupunkiin itsestään,sanoi miettineensä jo pitkään liittoamme ja tulleensa siihen tulokseen että olemme ajautuneet erilleen ja suhde on vuosien saatossa ajatunut polkemaan paikoillaan.Minussa ei kuulemma ollut mitään vikaa,hänestä vain tuntui että elämä valuu sormien lävitse hukkaan,ja vielä olisi aikaa elää,eli ymmärsin hänen kyllästyneen "samanlaisiin" päiviin, olimmehan alkanneet seurustelun jo teiniaikoina ja aikaa oli kulunut toistakymmentä vuotta.Olin erittäin loukkaantunut ja vihoissani hänen ratkaisustaan,rakastinhan naistani ylikaiken, mutta aikaa erosta kun oli kulunut jonkinverran ja pahin tunnekuohu oli mennyt ohi ja pää toimi taas jonkinlaiseen järkevään ajatteluun,aloin ymmärtää hänen ratkaisuaan,ja nimenomaan siinämielessä ettei hän voi olla minun kanssa loppuelämää vain ettei halua satuttaa ja loukata toista, ja elää vähänkuin puolivaloilla,ja asiaa ajateltuani myös minä olin sitä mieltä etten halua naista joka ei tosissaan halua elämää kanssani,se ajatus jo itsestään puistatti että nainen on ja pysyy siinä vierellä vain että ei loukkaisi minua,ja minä en menisi mahd,erosta sekaisin.Ero tuli ja kipeää teki..niin helvetin kipeää..mutta aikaa meni ja huomasin että uusi elämäntilannehan alkoi itseasiassa maistumaan erittäin hyvälle,uusia tuttavuuksia,treffeillä käymistä,harrastuksiakin tuli uusia, sai mennä ja tulla oman mielen mukaan, eli tämähän kääntyi kummankin kannalta mielenkiintoiseksi elämäksi,jota en tosin ikinä olisi uskonut jos joku olisi sanonut,ja sanoikin eron synkimmässä vaiheessa.Nyt olen taas poikamies muutamanvuoden seurustelusuhteen päättymisen jälkeen,tälläkertaa suhteesta lähtijä olin minä, ja syyt ovat aivan samat, alhaista olisi toista kohtaan jäädä suhteeseen jossa ei halua olla...Vielä on elämää jäljellä elettäväksi..suosittelen kokeilemaan.
..juuri tällaista mielipidettä siis kaipasinkin. tarkoitan nyt siis jätetyn miehen kannanottoa..
mies on vaan oman nuoruutensa jo kokenut ja elänyt. hänellä ei ole minkäänlaista tarvetta elää itsekseen.. tuntuu niin pahalta romuttaa kaikki hänen unelmansa.
olen tullut siihen tulokseen, että "elämä on"... erilaiset ihmissuhteethan on elämän rikkaus. jos jään tähän suhteeseen, nämä ihmissuhteeni ovat sitten tässä.. mies ja miehen sukulaiset.
tuntuu, että mies rajoittaa... en saisi solmia minkäänlaisia suhteita - edes ystävyyssuhteita - vastakkaiseen sukupuoleen.. ja se todella rassaa.
voi olla, että tässä on vähän "selittelyn makua", mutta yritän kai saada itseni vaan vakuuttuneeksi siitä, että olen tekemässä oikeaa ratkaisua...
Se miehesi vastahankaisuus antaa sinun tutustua muihinkin saataa juontaa menettämien pelosta,ja ehkä myös miehen huonohkosta itsetunnosta=jää kakkoseksi.Tuttuja tunteita..tuttuja tunteita, siinä on varsin hyvä itsetutkiskelun paikka,ja mahdollisuus kasvaa henkisesti miehelläsi,ja myös muilla miehillä, kipeäähän se tekee,ja kaikki ei siihen kykene,mutta sen kynnyksen yli kun pääsee, niin voi sanoa olevansa aika paljon kypsempi mies.näin uskoisin.. hyviä päivän jatkoja...jatketaan.
mietin tässä, että entäs jos minä olenkin jollain tapaa "viallinen"? kykenemätön rakastamaan ja solmimaan loppuelämän kestävää suhdetta kehenkään.
voisiko ollakin niin, että keksin tekosyitä lähteäkseni tästä suhteesta? vaikka itselleni yritän vakuutella, että tunteet ovat kadonneet... ja että tämä olisi se paras mahdollinen ratkaisu..? ja että tällä tavalla voisin löytää taas sen rakkauden häntä kohtaan..
voiko erossa oleminen oikeasti auttaa minua tajuamaan, mitä olen heittämässä roskakoriin???
voiko "tauon" jälkeen oikeasti aloittaa suhteen taas aivan alusta saman henkilön kanssa.. ilman, että luottamus on menetetty???
...olimme seurustelleet teinistä saakka 7 vuotta, minä aloitin työelämän ja sen kautta sain uusia ystäviä. Mieheni ei kestänyt sitä, että minulla oli muutakin elämää kuin hän. Otin ja lähdin.
ENKÄ kadu. Olimme lähes vuoden erossa, yhteisestä päätöksestä tosin, pysyimme sen vuoden yhteisten ystävienkin takia jo yhdessä hyvinä kavereina. Sitten eräs viikonloppu, kun mieheni ei vastannutkaan minulle koko viikonlopun aikana, pelästyin aivan helvetisti, että eikö hän enää minua rakastakaan (hän väitti sitä koko eromme aikana). Se palautti meidät yhteen, ja olemme olleet yhdessä nyt kohta 16 vuotta.
Toisaalta, viimeiset 3 vuotta on mennyt taas huonommin, minustakin näin 30 ikävuodessa on alkanut tuntua että tätäkö tämä arki on AINA.
Ja RUOHO ON vihreämpää kait aidantakana....en
tiedä, jotenkin olen vain alistunut siihen, että
ei tämä tästä miestä vaihtamalla muutu. Kaikissa on omat heikkoutensa ja vahvuutensa. Yritän keskittyä elämässä niihin HYVIIN asioihin, kuten lapseeni tai ystäviini, työtovereihini (mistä mieheni ei tiedä - eikä tarvikaan tietää), ja onhan sitä tullut sählättyäkin...enkä kadu mitään!
Toivonkohan alitajuisesti että mieheni olisi se, joka tekisi ratkaisun, kun saisi hyvän syyn eroon....tiedä häntä.
sinä ne vastaukset nuihin kysymyksiisi tiedät,ei kukaan muu.Tuossa edellisissä kirjoituksissa joku muistaakseni kirjoitti että otat suhteestasi "aikalisän", muutat erilleen,tunnustelet uutta elämäntilannetta aivan rauhassa,ja ilman kiirettä,ja syyllisyydentuntoja yms..annat itselles aikaa tehdä niitä asioita joita olet miettinyt,ja haaveissa suunnitellut,älä pidä kiirettä,puolivuotta on mielestäni vähintään se itsetutkiskelun aika jonka mietit tulevaisuuttasi,ja loppuelämää,älä ryntää takaisin ensimmäisen,etkä vielä toisenkaan pahanolon tullessa,aikaa...aikaa.Ja tuohon tokaisuusi "viallisesta,kykenemättömästä"ym..niin tuskinpa,tuskinpa, olet vain nyt elämän yhdestä kulminaatiopisteestä,ratkaisunpaikassa,suurimmalla osalla ihmisiä tulee samanmoisia tilanteita eteen,tämä kuuluu tähän elämään kun olemme ajattelevaisia otuksia me ihmiset.Uskon että miehesikin hiukan asiaa jos viitsii miettiä,ja sinua kunnioittaa niin ymmärtää, ja jos ei ymmärrä,niin mitä sitten, elämä on sinun, ei kenenkään muun.Tämä vaan yksi ehdotus mielenselvittämiseksi,niinkuin sanoin, sinä yksin teet päätökset. Ja sen vielä sanon että jos teillä ei ole lapsia niin nyt se ratkaisu on paras tehdä,lasten jälkeen kaikki on miljoonakertaa vaikeampaa,syyllisyydentunnot ym, nimittäin se on sitten jo oma lajinsa, ennen lapsia kaikki on niiiin helpompaa, usko vaan.
Päätimme miehen kanssa ottaa sitten sen "aikalisän". Tai oikeastaan se oli minun päätökseni, mutta yllätävää kyllä, mies suostui.
Muutamme erillemme ja elämme jonkin aikaa erossa toisistamme.. Oma oloni on helpottunut, kun pystyimme keskustelemaan asiasta järkevästi ilman riitaa..
Sanoin kuitenkin hänelle, etten voi lupauksia antaa tulevaisuuden suhteen.. Sen näyttää vasta aika, mitä tulee tapahtumaan...sen, mihin suuntaan tunteeni kehittyvät.
Toivon, että minusta löytyy voimaa tehdä se lopullinen ratkaisu sitten joskus. En missään tapauksessa halua väkisin "odotuttaa" miestäni...haluan, että hänkin eläisi elämäänsä...aivan niin kuin itse parhaaksi näkee..ja olen tämän hänelle myös ilmaissut.
Jonkin ajan kuluttua tarkastelemme tilannetta uudestaan..... joko eroamme lopullisesti tai jatkamme yhdessä.
Joku tuolla alempana sanoi, että jo kahdessa viikossa tietää, haluaako jatkaa yhdessä. Minä en ainakaan tiedä. Olemme fyysisesti olleet erillämme jo hieman pidempään, enkä edelleenkään ole varma tunteistani... ehkä niitä ei sitten enää ole, en tiedä..
Luulen, tai oikeammin tiedän, että päätöksentekoon menee useampia kuukausia. Loputtomastihan ei mieskään jaksa vatvoa asiaa, ja elätellä toivoa yhteisestä jatkosta, mutta uskon kuitenkin, että tämä on meille molemmille parasta..
Tunteet haalenee ja loppuu aina. Mutta jos vielä tahtoo rakastaa niin suhde on "korjattavissa". Ja kyllä niitä tunteitakin tulee vielä.
Jos suhteiden pitäisi kestää vain tunteiden ja järjen varassa yksikää suhde ei kestäisi. Mutta tahto pitää koossa monta jo alkujaan tuhoontuomittua suhdetta. Huonot lähtökohdat eivät tarkoita aina huonoa suhdetta.
Ja sitäpaitsi suhteessakin voi tehdä jotain uutta. Itse aikin uskon, että sulla on vielä paljon kokematta ja näkemättä teidän suhteessa, vaikka ei sitä ole aina helppo uskoa. Vaaditaan vain himpunverran uutta näkökulmaa ja suhde on jälleen, kuin uusi.
Mun neuvo on. Repäse oikeen kunnolla. Miehes saattaa säihkähtää mutta kyllä sekin lähtee mukaan. Sulla on nyt turvallinen leikkiympäristö, joten voit antaa mennä ihan täysillä, kyllä suhde kestää jos vaan haluat pysyä siinä. Kaikki mitä oot aina halunnu voi olla lähempänä, kuin arvaatkaan.
..jos tuota "repäisyäkin" on jo kokeiltu. ja todettu, ettei mies tahdo osallistua......
ehdotin ihan vakavissani, että muutettais hetkeksi vaikka toiselle paikkakunnalla....juuri ahdistavan olotilani takia. mies ei missään nimessä ollut suostuvainan..
tässä on nyt todella monia seikkoja, mitkä olen yrittänyt ottaa huomioon.. mutta edelleen lisää näkökulmia kaivataan.. :)
Joistain viesteistä sai sen käsityksen, että oot jo päättäny lähteä. Joku toinen ois voinu päättää olla onnellinen suhteessa.
Sanoit, että asioista on puhuttu. Mutta pyyä miestäs vaikka lukemaan tämä ketju. Ehkä siitä syntyy jotain sellasta mistä ette oo vielä puhunu. Ja ehkä mieskin tajuais tilanteen vakavuuden ja jotain siitä mitä ajattelet. Tää on kuitenkin teijän yhteinen ongelma.
Repäsyn ei tarvi olla mitään suurta ja mahtavaa. Pienemmilläkin jutuilla voi piristää suhdetta. Esim. aina voi keksiä jonkin uuden tavan kertoa miten rakastaa toista, jos vielä rakastaa. Joskus muutama kuukaus erossa antaa kummasti uutta potkua.
Jos kaikki sun unelmat kävis toteen, niin mitä sää voisit löytää lähdön jälkeen.
..muutama kuukausi erossa...
sehän se olisikin se ideaali ratkaisu tähän. parin kuukauden kuluttua tuumailtais uudestaan, että mitenkä tästä eteenpäin..... sitäpä aionkin hänelle ehdottaa (muistaakseni joskus jo asiasta mainitsinkin)..mut vähän luulen, ettei mies suostu sellaiseen. hän on vähän joko-tai -tyyppinen...
mut yrittänyttähän ei laiteta... eihän?
..eikä sitä muuten noin vain "päätetä" olla onnellinen..
ei ole olemassa mitään on/off -nappia, ainakaan mulla.. että vois tän "tyytymättömyyden" kääntää pois päältä.. kun joku mättää, niin se mättää. vaikka ei aina itse tajuaisikaan, mistä se johtuu.
Tolla päättämisellä en tarkoita mitään. "Olen tästä hetkestä lähtien onnellinen" -tyyppistä tempausta. Vaan kyse on ennemminkin siitä miten koko elämään suhtautuu, mitä elämältään tahtoo jne. Jollekkin elämässä voi olla tärkeää, että on joku jonka kans vanheta ja joku jonka kättä voi puristaa ennen viimeistä henkäystä. Suhteeseen asennoituminen on tärkeintä. Mitä on valmis tekemään suhteen eteen. Onko valmis rakastamaan 10-vuotta jos toinen sanoo koko ajan, ettei tunne mitään, jotkut on.
En tiedä miten ymmärsit tuon parin kuukauden eron. Sen ei tarvi olla mikään eron takia järjestetty. Opiskelu, työ, matkailu toisella paikkakunnalla on ihan luonnollinen tapa olla erossa. Tärkeintä on, ettei eron aikana sotke asioita niin, että takaisin ei ole tulemista.
Sen voin sanoa, että mies ei varmaan vaihtamalla parane. Toden näköisesti valitset melkeen samanlaisen miehen seuraavaksikin puolisoksi. Ja itseensä voi tutustua vielä liitossakin, vaikka oishan se kannattanu tehdä jo ennen suhteeseen ryhtymistä. Mutta mennyttä ei saa takaisin. On vaan elettävä sillä mitä nyt on.
Ei rakkaus mihinkää voi loppua !
Jos joku väittää niin, ni se ei ole koskaan edes rakastanut, eikä tiedä rakkaudesta mitään.
Ei ihastuninen ja kiintymys ole rakkautta.
Rakkautta ensi silmäyksellä...
Hah Haaah Ha Ha Ha Haaaahhh Haa...............
..että en sanonutkaan, että rakkaus loppuisi "ykskaks"... luulen, että se on vaan ajan mittaan haalistunut. kuihtunut pois.. tai muuttanut muotoaan.... kun tuntuu, että ollaan miehen kanssa enemmänkin kavereita kuin rakastavaisia.
ja usein sen muuten tajuaa itsekin vasta aikojen päästä, että näin on käynyt... niin kuin tässä tapauksessa.
kun asiaa oikein miettii, niin tunteet on olleet jo piiitkään samanlaiset, mutta vaan jotenkin "piilossa"... ehkäpä sitä vaan alitajunnassaan yrittää käsitellä asiaa ihan huomaamattaan......ennen kuin antaa ajatukselle vähän "päivänvaloa" ja rupeaa juttelemaan niistä kumppanin kanssa.
tiedä sitten... en ole mikään psykologi enkä ole perehtynyt tällaisiin juttuihin. ..näähän on vaan mun ajatuksiani...
Kuten kirjoitit.."ennen kuin antaa ajatukselle vähän "päivänvaloa" ja rupeaa juttelemaan niistä kumppanin kanssa".
Kyllä Rakkaus sammuu, jos alkaa toista riepottelemaan, ja arvioimaan toisten ihmisten kanssa.
Miksi emme elä paratiisissa?
Koska käärme kysyi, sanoiko Jumala todella...jne.
Vastaavasti tässä tapauksessa sinunkin silmäsi "avautuivat" keskustelemalla "käärmeen" kanssa.
Eli käärme petti sinutkin, ja uudesta suhteestasi tulee yhtä onneton, sillä sitä niittää, mitä kylvää.
Vaikka kuinka päästäisit ajatuksesi "päivänvaloon, niin Rakkauden syvyyttä et voi ymmärtää.
Sinun pohjaton ahneutesi ei tule täytetyksi, vaikka vaihdat kaveriasi joka kuukausi.
Ei rakkaus haalistu. Rakkaus kasvaa suuremmaksi, mutta sen kasvamista pitää vaalia.
Jos Rakkaus on mielessäsi muutunut "kaveruudeksi", niin kuinka "tulisena" Rakkauden luulisit pysyvän yleensäkään. Myös mahdolliset uudet "rakkaasi" haalistuvat, ja uutuudenviehätys katoaa.
Varokaa sitä naista, joka rakastuu ensi silmäyksellä, ja jättää toisella silmäyksellä.
pakko kommentoida vielä tähänkin..
mietin siis ensin hyvin pitkään asioita itsekseni ja puhuin ajatuksistani hyvän ystävän kanssa. ystävä ei paljoakaan kommentoinut, kuunteli vain. hän ei esittänyt minkäänlaisia ratkaisuvaihtoehtoja.
kun olin saanut ajatukseni suurinpiirtein kasaan, alkoi puolison kanssa keskusteleminen. myönnän, että olisimme voineet keskustella aiemminkin.. varmasti tulemme vielä paljon asiasta keskustelemaankin.. hän on täysin perillä siitä, miltä minusta tuntuu. ja tietää myös sen, että minulla ei ole minkäänlaista tarvetta hankkia itselleni "uutta miestä". se ei ole edelleenkään tämän jutun pointti. minulla ei koskaan ole ollut tarvetta harrastaa irtosuhteita.. enkä usko sellaista tarvetta koskaan ilmaantuvankaan. tiedän, että sellainen elämäntyyli ei tekisi minua onnelliseksi. tokihan miesten huomio imartelee, mutta silti.. kyllä se rakkaus on kaikkein tärkeintä.
meidän suhteemme on ollut jo useita vuosia hyvin arkipäiväinen. "tulista rakkautta" oli aivan alkuaikoina, jonka jälkeen se muuttui turvalliseksi rakastamisen tunteeksi. sellaiseksi, millaista sen kuuluukin olla. koko yhdessäoloaikamme olen ollut äärimmäisen onnellinen..oikeastaan ihan ihmeissäni siitä, miten pystyinkään löytämään tällaisen ihmisen rinnalleni, kunnes...
pikkuhiljaa jokin vain muuttui. eräänä päivänä tajusin tämän ihanan tunteen kadonneen.. olin ja olen edelleen asiasta hämilläni...iski suru, tulin onnettomaksi.....kuin olisin jotenkin eksyksissä.. on todella pelottavaa ajatella, että rakkaus voisi noin vain kadota.
toivon kovasti, että löytäisin sen tunteen uudestaan. tiedän, että mies rakastaa minua. todella rakastaa. hänelle olen kaikkein tärkein, numero yksi. mies suostui antamaan minulle aikaa, tilaa saada tunteeni järjestykseen. siitä olen hänelle äärimmäisen kiitollinen.. sanat eivät riitä kuvaamaan sitä kiitollisuuden tunnetta.
toivon, että selviämme tästä koettelemuksesta.. yhdessä olisi niin hyvä jatkaa.. mutta ilman sitä tunnetta se ei onnistu. minun on nyt vain löydettävä se jostain.. toivon sydämestäni, että onnistun.
joka tapauksessa katson luottavaisin mielin tulevaisuuteen ja yritän ajatella positiivisesti. uskon, että kaikki lopulta järjestyy.
Kiitos palautteestasi.
Ajatuksiani parisuhteesta.
Älä anna suhteenne kariutua, vaikka välillänne olisi kipinäkin jo sammunut. Hae tulitikkuja...!
Ei ruoho ole vihreämpää aidan takana. näillä palstoilla saat varmasti ohjeita, että potkaise ukkosi pellolle viimeistään nyt...jne.
Kirjoitukseisasi ei ole tullut esille edes varsinaista ogelmaa, vaan rakkaus on hiipunut..!
Tuollaiset ylä- ja alamäet kuuluvat elämään. Suosittelen, että harrastaisitte jotakin yhdessä. se auttaa löytämään sisältöä elämäään.
Toisen kunniottaminen lähentää myös suhdetta. Eräs tuttavani kertoi, miten hän oli "kantanut vettä kaivoon" vuosia. Nyt oli onnellinen, ja saa nauttia edelleen tuloksestaan rakkaan ihmisen kanssa.
Usein "turvallisuuden tunne" saa yliarvioimaan itsensä. Mielestäni turvallisuuden tunne onkin juuri parisuhteen tarkoitus. Ei suinkaan se, että saa liehua ja kannustavia kehuja sivullisilta. Toki myönteinen palaute on meille kaikille tärkeää!
Arvaa, kuinka moni on kateellinen sinulle, sillä "olosi on turvallinen". Haluaisitko vaihtaa sen pois? Saisit tilalle ryyppäävä ja vaimoaan pahoinpitelevän ja mustasukkaisen miehen!
Kyllä Rakkaus palautuu, kun ponnistelette sen eteen. Siis rakkautta täytyy hoitaa. Rakkaus on kuin varjo. Aina kun sytytät valon sen löytämiseksi, niin se katoaa. Älä siis etsi rakkautta, vaan osoita puolisollesi rakkautta, niin se kaksinkertaistuu. Rakkaus tulee sinne, missä on vastaanottava sydän.
Mitä jos yhtääkkiä miestässi ei olisikaan?
Huomaisitko sitten, kuinka tärkeää se luottamus ja turvallisuus olikaan? Tai jos itse joutuisit vaikka sairaalaan, eikä kukaan enää välittäisikän sinusta. Varmaan luotettava miehesi muistuisi mieleen, mutta olisiko se jo myöhäistä?
Onnea Elämääsi!
Jos etsit ihastumisen huumaa ja rakastumisen tunnetta lienee lähteminen ainoa vaihtoehto. Tosin joudut lähtemään jokaisesta suhteestasi tulevaisuudessakin koska alkuhuuma kestää vain hetken. Jos etsin turvallisuutta, kumppanuutta ja pysyvyyttä, jää. Kukasta kukkaan hyppimällä saat elämyksiä ja seikkailua, jäämällä kasvat ihmisenä. Eli valinnoista on kysymys.
Siitã vain anna mennã. Tee ihmeessã ratkaisu ja kokeile omilla siivillã lentãã, ole sinkku elã sinkkunaisen elãmãã ja ole vapaa. Ainakin vaikuttaa siltã, ettã on miettinyt tãtã vaihtoehtoa jo pidemmãn aikaa. Vaikka olisi kuinka tãydellinen mies, ei se vãlttãmãttã ole ratkaisu jããdã siihen suhteeseen.
Mutta mene, ja kokeile. Olisi vaikeaa kuvitella elãã suhteessa, jossa vain menee mukana tavan mukaan, ja silti sydãn haaveile erillaista elãmãã..
Älä eroa mut muuta pois vähäks aikaa, vaikkapa pariks kuukaudeks. Uskallatko? (elää yksin)
Mies varmasti ymmärtää, parempi nyt kuin myohemmin.
Lupaan, että tiedät mitä haluat jo kahdessa viikossa - joko olet helpottunut tai sit kaipaat takas miehen luo
Niin se vaan on!
Elin tunteella. Lähdin. Viisitoista vuotta olen päätöstäni katunut.
ei rakkaus lopu noin vain minulla se on kestänyt noin 2 vuotta ja rakastan yhä entistä miestäni, mutta hän oli väkivaltainen ja alkoholisti, vieläkin minulla on tunteita häntä kohtaan. Sairasta vai mitä?...