Vastasin Jaanuskan kirjoitukseen masennuksesta kertoen omasta olotilastani seuraavasti;
Esikoinen 4kk. Miehen kanssa menee huonosti, olemme etääntyneet täysin, vaikka luulisi, että elämme onnellista aikaa. En edes voi enää katsoa häneen puhuessani, hän tuntuu ihan etäiseltä ja oudolta ihmiseltä. Ei seksiä, läheisyyttä, vain riitoja.
Tänään hän on pikkujouluissa, yksinäisyyteni pahenee. Häärään vain vauvan ympärillä päivittäin. Odotan viikonloppuja, että voitaisiin tehdä jotain erilaista koko perheen kesken. Mieheni ei ymmärrä, että hän voisi hieman hemmoitella minua, pitää huolta ja halata. Ehkä hän ei todellakaan halua.
Ajatukseni ovat välillä aivan kamalia. Lähinnä itseeni liittyviä. Kuolema-ajatuksiakin on ollut, kuitenkin vain ajatusasteella.. eivät todellisia. Olen masentunu. Välillä useita "hyviä päiviä" peräkkäin, mutten sitten joku pieni juttu aiheuttaa kamalaa itkua ja ahdistusta. Eikö selviä masennuksen merkkejä. Olen hieman hankala. En halua hakea apua, yritän selvitä itsekseni. Tiedän, että mieheni avulla voisin tästä selvitä. Jos hän pitäisi huolta ja antaisi myös minulle rakkauttaan. Lapseltamme ei rakkautta puutu, mutta välillä tunnen olevani todella huono äiti, kun oma jaksamiseni on vähissä.
Enpä olisi uskonut, että tämä on tämmöistä. Yksinäisyys on kait se pahin juttu. Ja luonteeni, kun en halua hakea apua / myöntää muille sitä, missä jamassa olen. Mieheni tietää, olen puhunut mm. kuolema-ajatuksista... ei hän kuitenkaan ymmärrä minua. Ei ota todesta. Ei välitä. On kait hänkin ahdistunut tästä kaikesta. En ole mikään helppo ihminen tällä hetkellä. Mutta vituttaa aivan hirvittävästi se, että mieheni ei ymmärrä. Odotusaika, vaikea synnytys, uusi elämäntilanne (imetykset / yövalvomiset ym.)... hän ajattelee että ihan normaalia. Niinhän se onkin normaalia, mutta inhottaa kun hän vähättelee kaikkea. Tarvitsisin ihmisen, joka arvostaisi tätä kaikkea ja olisi ylpeä... joka pitäisi myös minusta huolen ja paijaisi.
Eli ei kovin hyvin mene. Totuus on kuitenkin se, että apua en ainakaan tässä vaiheessa vielä ole valmis muualta hakemaan. Avioliittoneuvonta / parisuhdekurssit ovat käyneet mielessä, mutta nekään eivät vielä ole ajankohtaisia. Kertokaa miten saisin mieheni ymmärtämään hellyyden kaipuutani??? Miten hän ymmärtäisi sen, että naisena olen muuttunut itsenäisestä "uranaisesta" äidiksi (imettäjäksi ja huolehtijaksi) - tämä muutos on ollut kovin suuri ja olen saanut selviytyä siitä yksin. Tässä tulos. Ehkä huvittavaa, mutta äitiys ei kohdallani ole ollut todellakaan luonteva juttu. Vaikka kaikki aina ovatkin sanoneet: "Sinusta tulee sitten hyvä äiti!" Kukaan ei käsitä ahdistustani. Miten saisin mieheni ymmärtämään?
Esikoinen 4kk. Miehen kanssa menee huonosti, olemme etääntyneet täysin, vaikka luulisi, että elämme onnellista aikaa. En edes voi enää katsoa häneen puhuessani, hän tuntuu ihan etäiseltä ja oudolta ihmiseltä. Ei seksiä, läheisyyttä, vain riitoja.
Tänään hän on pikkujouluissa, yksinäisyyteni pahenee. Häärään vain vauvan ympärillä päivittäin. Odotan viikonloppuja, että voitaisiin tehdä jotain erilaista koko perheen kesken. Mieheni ei ymmärrä, että hän voisi hieman hemmoitella minua, pitää huolta ja halata. Ehkä hän ei todellakaan halua.
Ajatukseni ovat välillä aivan kamalia. Lähinnä itseeni liittyviä. Kuolema-ajatuksiakin on ollut, kuitenkin vain ajatusasteella.. eivät todellisia. Olen masentunu. Välillä useita "hyviä päiviä" peräkkäin, mutten sitten joku pieni juttu aiheuttaa kamalaa itkua ja ahdistusta. Eikö selviä masennuksen merkkejä. Olen hieman hankala. En halua hakea apua, yritän selvitä itsekseni. Tiedän, että mieheni avulla voisin tästä selvitä. Jos hän pitäisi huolta ja antaisi myös minulle rakkauttaan. Lapseltamme ei rakkautta puutu, mutta välillä tunnen olevani todella huono äiti, kun oma jaksamiseni on vähissä.
Enpä olisi uskonut, että tämä on tämmöistä. Yksinäisyys on kait se pahin juttu. Ja luonteeni, kun en halua hakea apua / myöntää muille sitä, missä jamassa olen. Mieheni tietää, olen puhunut mm. kuolema-ajatuksista... ei hän kuitenkaan ymmärrä minua. Ei ota todesta. Ei välitä. On kait hänkin ahdistunut tästä kaikesta. En ole mikään helppo ihminen tällä hetkellä. Mutta vituttaa aivan hirvittävästi se, että mieheni ei ymmärrä. Odotusaika, vaikea synnytys, uusi elämäntilanne (imetykset / yövalvomiset ym.)... hän ajattelee että ihan normaalia. Niinhän se onkin normaalia, mutta inhottaa kun hän vähättelee kaikkea. Tarvitsisin ihmisen, joka arvostaisi tätä kaikkea ja olisi ylpeä... joka pitäisi myös minusta huolen ja paijaisi.
Eli ei kovin hyvin mene. Totuus on kuitenkin se, että apua en ainakaan tässä vaiheessa vielä ole valmis muualta hakemaan. Avioliittoneuvonta / parisuhdekurssit ovat käyneet mielessä, mutta nekään eivät vielä ole ajankohtaisia. Kertokaa miten saisin mieheni ymmärtämään hellyyden kaipuutani??? Miten hän ymmärtäisi sen, että naisena olen muuttunut itsenäisestä "uranaisesta" äidiksi (imettäjäksi ja huolehtijaksi) - tämä muutos on ollut kovin suuri ja olen saanut selviytyä siitä yksin. Tässä tulos. Ehkä huvittavaa, mutta äitiys ei kohdallani ole ollut todellakaan luonteva juttu. Vaikka kaikki aina ovatkin sanoneet: "Sinusta tulee sitten hyvä äiti!" Kukaan ei käsitä ahdistustani. Miten saisin mieheni ymmärtämään?
Vastaukset 8
Vanhimmat
HAE APUA ITSELLESI!
Kuulostat hyvin masentuneelta. Nyt kipinkapin yhteys vaikkapa terveyskeskuslääkäriin, jos sitä kautta pääset vaikkapa mielenterveystoimistoon. Toissijaista on nyt se, miten saat miehesi ymmärtämään, ota tällä hetkellä vastuuta vain omasta (ja sitä kautta vauvankin) hyvinvoinnista. Ole rehellinen.
Sitten kun saat apua, on paremmin aikaa selvitellä asiaa myös miehesi kanssa, ja siihen saa myös apua esimerkiksi mtt:stä.
Ihan varoituksen sanana, tuli heti mieleeni, kun kirjoitustasi luin, oikein elävästi eräs toinen nuori äiti, joka halusi selvitä yksin. Valitettavasti se vaan päättyi siihen, että äiti joutui osastohoitoon psykiatriseen sairaalaan, hoitoa kesti useita kuukausia. masennus voi siis syventyä todella vakavaksi.
Siis soita heti maanantaina lääkäriin, ja vaadi saada aika, nuo kuolema-ajatuksetkin ovat jo hyvin hälyttäviä. Voisitko saada jonkun kotiin avuksesi välillä, yritä pitää itsestäsi huolta ja nukkua mahdollisimman paljon. Ulkoile ja liiku. Asiat selviää kyllä miehenkin kanssa sitten ajallaan, puhukaa asiasta useita kertoja, jos ei yksi kerta auta.
Ja usko pois, kyllä miehesi sinua arvostaa, mutta masentuneena kaikki voi tuntua pahalta, tiedän sen myös omasta kokemuksesta. Positiiviset asiat voivat jäädä huomiotta, ja negatiiviset ajatukset kiertävät kehää. Omaa tilaansa on vaikea tajuta itse, mutta toipumisen jälkeen ymmärtää paremmin mitä on läpi käynyt. Itselläni meni masennuskauden aikana "muisti", vasta vuosien päästä muistin joitakin tapahtumia siltä ajalta. Tavallaan armeliastakin...
Ehkä miehesi ei tiedä mitä on olla masentunut, nykyäänhän masennus sanaa käytetään aika herkästi. Hakekaa vaikkapa potilasoppaita, uskon, että myös netistä niitä saa ainakin tilattua, vaikkapa liiton kautta. Kysy aiheesta myös neuvolasta.
miehsi ei ole lääkäri, vaan pelokas rajoittunut ihminen.
Mene lääkäriin ja hanki hoitoa masentumiseesi. Kerro se miehellesi.
Älä yksin höössäää lapsesi kanssa, hae siihenkin apua.
älä syytä miestäsi masennuksestasi (joa hän ei vain voi ymmärtää ja pelokkaana kieltää...).
Avun hakeminen on ajankohtaista, jos kuolema-ajatuksia tulee. Ne saattavat paheta ja saatat jopa tehdä pahaa lapsellesi. Ajattele häntä. Et varmasti tarkota missään nimessä hänelle mitään pahaa.
Nöyryyttä ja apua hakemaan. Nämä ovat normaaleja ihmisten asioita, kukaan meistä ei ole rikkoutumaton. Soita vaikka terveydenhoitajalle neuvolaan.
Olen itse ollut masentunut monta kertaa ja itsemurhan hautominen on aina merkki siiitä, että apua on haettava.
Annoin selvästi pahemman kuvan tilanteesta, olin kirjoittaessani ensimmäistä "viestiä" aivan väsynyt ja "käärmeissäni". Mutta todellisuus on tietenkin se, että kärsin jonkin asteisesta masennuksesta, yksinäisyys on mielestäni suurin syy tähän. Täytyisi vaan reipastua ja lähteä tapaamaan toisia äitejä erilaisiin kerhoihin ym.
Juttelimme mieheni kanssa. Ensiksi tappelimme, sitten keskustelimme ihan rakentavassakin mielessä. En haluaisi olla nalkuttava, ylireagoiva puoliso ja väsynyt äiti.. tätä yritin korostaa. Väsymykseni vaan välillä aiheuttaa täysin kontrolloimattomia tunteiden ryöppyjä ym. ja kohdistan ne mieheeni. Eipä niihin todellakaan miehelläni ole mitään mahdollisuutta vastata. En siis pohjimmiltani syytä häntä ahdistuksestani, toivon vaan vähän ymmärrystä ja hellyyttä. No anyway, keskustelu kuitenkin auttoi paljon. Ja onneksi ahdistus ei ole päivittäistä. Eipä ole helppoa miehellänikään.
Ne kuolema-ajatukset varmaan tuntuvat kauheilta, ja tietenkin ovatkin todella hälyyttäviä. Mutta onko mitään järkeä ajatella, että ehkä ne ovat myös omia keinojani yrittää karkoittaa masennusta. Ehkä haluan omilla kamalilla ajatuksillani herätellä itseäni huomaamaan, että kuinka hyvin asiat oikeastaan ovatkaan!?! Koska kuitenkin sisimmässäni ne ajatukset ovat vain ajatuksia.
Onko muita äitejä, joiden elämä on mennyt sekaisin vauvan syntymän jälkeen??? Varmaankin meitä löytyy paljon.
Jopa tietynlaista kuolemankaipuuta voi esiintyä, ja Suomessa valitettavasti menetetään liikaa joillekin rakkaita ihmisiä joka vuosi.
Hyvä, jos ahdistuksesi on helpottanut, mutta siltikin toivoisin, että kävisit ainakin puhumassa ja hakisit apua. Ne pahat päivät kun tuppaavat lisääntymään, jos ei masennusta hoida, ja masennus salakavalasti muokkaa myös ihmisen käsitystä itsestään. Omaa tilaansa on vaikea havaita, ja jos ei lähellä ole muita ihmisiä sitä huomaamassa, voi se mennä todella syväksi.
Kaipailit saman kokeneita äitejä. Heitä löytyy varmasti tuolta "väsymys ja masennus" -palstalta.
Jaksamisia!
Mulla on hyvin samanlaisia kokemuksia. Minunkin esikoinen on nyt 4kk, olen melko nuori äiti. En olisi uskonut kuinka vaikeaa vauva-aika voi olla.
Olin synnytyksen jälkeen masentunut ja ahdistunut. Ahdistusta lisäsi vauvan koliikki. Itsetuhoisia ajatuksia oli myös. Lähinnä toivoin, että pääsisin sairaalaan lepäämään ja joku pitäisi minusta huolta. Koin myös ettei mies ymmärrä tilannettani, eikä osallistu tarpeeksi vauvan hoitoon. Olisin halunnut mennä perheneuvolaan juttelemaan, mutta mies oli sitä vastaan.
Olen vieläkin miehelleni katkera ja vihainen siitä, että hän jätti ja jättää minut yksin selviämään. Hän ei pärjää kahden vauvan kanssa, että saisin joskus omaa aikaa, ja muutenkin hoitaa vauvaa vain kun pyydän ja kun vauva on hyvällä tuulella. Alan kai olla loppuun palanut. Avioero käy mielessä päivittäin.
Onneksi silloin tällöin aurinko paistaa risukasaankin :)
asioista puhuminen on erittäin tärkeää.Tarvittaessa syytä kääntyä ammattilaisten puoleen.Synnytysvalmennusta tulee "tuutin"täydeltä, mutta raskaudenjälkeisestä masennuksesta ei puhu kukaan!? Saattaapi tulla molemmille vähän yllätyksenä, eikä siihen osata näinollen suhtautua oikein.Molemmat ovat omissa nurkissaan. Itse koitin saada vaimoni liikkeelle, käymään tuttujen luona ja silleen.Muutenhan sitä sekoaa ja masentuu täysin,jos vain lasten kanssa kotona möllöttää. Itsekkään en ymmärtänyt että olisi pitänyt hoitaa lapsia laittaa ruokaa ja siivota,sen lisäksi että kävin kolmevuorotöissä ja kaikki vapaa ajat rakentelin mökkiämme.Varmaan sitä aikaa jollain olisi saanut järjestymään,kun olisi ymmärtänyt missä mennään.No erohan siitä tuli ja nyt ikäväntuli polttaa rintaa kun ei voi viettää lasten kanssa, kuin pari viikonloppua kuukaudessa. Mutta näin olen sitä mieltä että, pitäisi tästä masennuksesta enempi puhua.Saattaisi edes jokunen liitto pelastua.Mutta muistakaahan keskustella tuntemuksistanne, ettei käy niinkuin minulle.Parasta onnea toivottaen LaPa.