olen pysähtynyt paikalleen, en uskalla jatkaa eteen päin. pelkään, että taas kerran mua satutetaan avataan vanhat haavat ja tehdään uusia haavoja sydämeeni. haluan suojella iteseäni pahalta ja jopa hyvältä. rakennan ympärilleni suojamuurin, enkä uskalla laskea ketään lähelleni, vaikka kaipaan toisen läheisyyttä enemmän kuin uskonkaan, mut pelko vie voiton.
joskus oon jostain löytäny pienen rohkeuden ja laskenu hieman lähemmäksi toisen ihmisen, mutta saanut pettyä ja sen jälkeen rakentanut vahvemman muurin. nyt en uskalla laskea ketään lähelleni.
joskus oon jostain löytäny pienen rohkeuden ja laskenu hieman lähemmäksi toisen ihmisen, mutta saanut pettyä ja sen jälkeen rakentanut vahvemman muurin. nyt en uskalla laskea ketään lähelleni.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Noinhan se menee, hyvin useilla meistä.
Rakastuminen on riski, joutuu paljastamaan
itsensä ja heikkoutensa toiselle. Mutta samalla
se on myös voitto ja mitä ihanin asia, jos onnistuu löytämään sopivan ihmisen. Toisaalta aina on riski tulla hylätyksi ja loukatuksi. Se on elämää ja se kuuluu siihen olennaisesti muussakin kuin rakastamisessa. Ehkäpä se sitten maistuukin paremmalle, kun joutuu voittamaan omat pelkonsa.
Usko pois, me jokainen käymme tuota taistelua,
minäkin tällä hetkellä, tosin niin, että vastapuolelle se näyttää olevan suurempi ongelma, minä olen päättänyt uskaltaa, hän empii, tulee lähelle ja perääntyy. Tätä on vaan jatkunut jo niin kauan, minun uskoni koko asiaan rupeaa murenemaan. Toisaalta ei ihan vielä :)
Älä anna periksi, antaudu elämän vietäväksi vaan, joku päivä uskallat tehdä sen. Jätä suojamuuriin ihmisen mentävä aukko, sellainen, joka on huomaamaton, mutta, jonka aidosti sinusta pitävä ihminen huomaa nähtyään vaivaa.. ehkä sen jälkeen kun sinä olet päässyt raottamaan hänen suojamuuriaan .. Niinhän se menee, jompi kumpi ensin.
Aivan, on todella suuri riski rakastua, jos toinen ei vastaakaan tunteeseen:(
Tulee nauretuksi, tuntee itsensä ihan tyhmäksi, sydän särkyy.
Silti se ei ole mitään verrattuna siihen tuskaan jos päättää jäädä yksin ja selviytyä yksin, se ei vain onnistu.
Eli näistä kahdesta pahasta, särjen sydämeni mieluummin seurassa kuin yksin...
Tunnen oloni aivan samanlaiseksi kuin mitä kuvailit. Myös mua mietityttää ja ahdistaa se etten uskalla päästää ketään ihan lähelleni, pidän jokaiseen ihmiseen tietyn välimatkan, ystäviinikin. Olen seurustellut muutaman kerran vakavasti ja toisella kerralla päästin avomieheni aivan lähelle itseäni, en salannut häneltä mitään. Se oli ihanaa mut sit erottiin ja petyin. En oo sen jälkeen uskaltanu alottaa uutta suhdetta. Pelkään sitä että sitten kun päästän toisen lähelleni niin se lähtee pois. Tiedän etten ole täydellinen mutta tuntuu niin vaikealta ja pelottavalta kertoa vioistaan toiselle kun ei tiä reaktiota. Tällä hetkellä tapailen yhtä miestä, josta voisikin tulla jotain vakavampaa mutta en tiedä uskallanko. Ehkä mieheltä loppuu innostus mun piirittämiseen ennen kuin minä löydän uskallusta päästää häntä omalle reviirilleni. Yritän kuitenkin elää toivossa et iän myötä nää asiat helpottuu, sit ku tulee lisää itsevarmuutta. Lisäks uskon kohtaloon. Se mikä tapahtuu niin kuulukin tapahtua ja mikä ei niin ei sitten ikinä tapahtunut.
Voimia sulle! Ehkä se toisen ihmisen luottamus on kuitenkin kaikista tärkeintä.
Minulla on juuri sama ongelma..
minun suojamuurini ei anna yhtään periksi.
Pelkään ettei se anna koskaan.
En tiedä ehkä olisi hyvä käydä terapeutilla, kävisinkin, mutten kehtaa. aina ei vaan uskalla. ehkä pelkään liikaa