2. Mitä on pietismi?
Pietismi on 1600-luvun lopulla Saksassa syntynyt luterilaisen kirkon piirissä vaikuttanut monitahoinen, omaluonteinen uskonnollis-kirkollinen uudistusliike (Wallmann, 11).
Kirkkohistoriallisena ilmiönä sen alkutapahtumana pidetään Frankfurt am Mainissa syntynyttä keskusteluryhmää (collegium pietatis). Ensimmäisessä kokoontumisessa Philip Jakob Spenerin virkahuoneessa kesällä 1670 oli mukana neljä miestä. Tästä ryhmästä muodostui kaikkien pietististen suuntausten perussolu (60). Pietismin tuntomerkkeihin onkin tavalla tai toisella kuulunut samalla tavoin uskovien kokoontumiset. Aikoinaan niistä käytettiin nimitystä konventikkelit. Toinen vaikuttava tekijä pietismin syntymisessä oli Spenerin 1675 julkaisema ohjelmakirjoitus Pia Desideria (53). Se kokosi yhteen ja ilmaisi monien kirkon työntekijöiden ja jäsenten kokeman uudistumisen tarpeen.
Luterilaisen pietismin syntyhistoria on suurelta osin Spenerin henkilöhistoriaa. Muutenkin pietismin historiassa yksittäisillä johtavilla henkilöiden on ollut keskeinen sija (16). Wallmannin kirjan sisällysluettelossa on omat pääluvut Arndtille, Spenerille, Franckelle ja Zinzendorfille. Württembergin pietismin otsikon alla on luvut Brunnquellista, Bengelistä ja Oetingeristä.
Mikä on tämän liikkeen hengellinen sanoma ja sen perustana oleva oppisisältö? Siitä ei olla tutkijoiden keskuudessa yksimielisiä vielä tänäänkään, yli 300 vuotta pietismin syntymän jälkeen (9). Pietismi on ollut niin monimuotoinen liike, ettei ole pystytty täsmälliseen ja kaikkien hyväksymään määrittelyyn.
Pietismi tähtäsi hengellisen "elämän syventämiseen" (11). Se oli protesti aikansa tunnustuksellisuuden luomaa jähmettynyttä tapakristillisyyttä ja älyllisyyttä vastaan. Pietismi nojasi kyllä uskonpuhdistuksen ja 1600-luvun ortodoksian opilliseen perustaan, mutta koki olevansa opin puhdistamista seuraava "elämän uskonpuhdistus" (11). Liike pyrki yksilölliseen, koettuun, ihmistä sisäisesti muokkaavaan eli "elävään uskoon" ja "totiseen aktiiviseen kristillisyyteen" (23).
Eräs määritelmä alkuajoilta: Pietisti "lienee sellainen, joka hartaasti lukee Jumalan sanaa ja viettää pyhää elämää" (12). Spenerin kirjan Pia desiderian alaotsikko kuuluukin: "Sydämellinen kaipaus Jumalan tahdon mukaiseen totiseen evankelisen kirkon parannukseen" (14).
Pietismi on 1600-luvun lopulla Saksassa syntynyt luterilaisen kirkon piirissä vaikuttanut monitahoinen, omaluonteinen uskonnollis-kirkollinen uudistusliike (Wallmann, 11).
Kirkkohistoriallisena ilmiönä sen alkutapahtumana pidetään Frankfurt am Mainissa syntynyttä keskusteluryhmää (collegium pietatis). Ensimmäisessä kokoontumisessa Philip Jakob Spenerin virkahuoneessa kesällä 1670 oli mukana neljä miestä. Tästä ryhmästä muodostui kaikkien pietististen suuntausten perussolu (60). Pietismin tuntomerkkeihin onkin tavalla tai toisella kuulunut samalla tavoin uskovien kokoontumiset. Aikoinaan niistä käytettiin nimitystä konventikkelit. Toinen vaikuttava tekijä pietismin syntymisessä oli Spenerin 1675 julkaisema ohjelmakirjoitus Pia Desideria (53). Se kokosi yhteen ja ilmaisi monien kirkon työntekijöiden ja jäsenten kokeman uudistumisen tarpeen.
Luterilaisen pietismin syntyhistoria on suurelta osin Spenerin henkilöhistoriaa. Muutenkin pietismin historiassa yksittäisillä johtavilla henkilöiden on ollut keskeinen sija (16). Wallmannin kirjan sisällysluettelossa on omat pääluvut Arndtille, Spenerille, Franckelle ja Zinzendorfille. Württembergin pietismin otsikon alla on luvut Brunnquellista, Bengelistä ja Oetingeristä.
Mikä on tämän liikkeen hengellinen sanoma ja sen perustana oleva oppisisältö? Siitä ei olla tutkijoiden keskuudessa yksimielisiä vielä tänäänkään, yli 300 vuotta pietismin syntymän jälkeen (9). Pietismi on ollut niin monimuotoinen liike, ettei ole pystytty täsmälliseen ja kaikkien hyväksymään määrittelyyn.
Pietismi tähtäsi hengellisen "elämän syventämiseen" (11). Se oli protesti aikansa tunnustuksellisuuden luomaa jähmettynyttä tapakristillisyyttä ja älyllisyyttä vastaan. Pietismi nojasi kyllä uskonpuhdistuksen ja 1600-luvun ortodoksian opilliseen perustaan, mutta koki olevansa opin puhdistamista seuraava "elämän uskonpuhdistus" (11). Liike pyrki yksilölliseen, koettuun, ihmistä sisäisesti muokkaavaan eli "elävään uskoon" ja "totiseen aktiiviseen kristillisyyteen" (23).
Eräs määritelmä alkuajoilta: Pietisti "lienee sellainen, joka hartaasti lukee Jumalan sanaa ja viettää pyhää elämää" (12). Spenerin kirjan Pia desiderian alaotsikko kuuluukin: "Sydämellinen kaipaus Jumalan tahdon mukaiseen totiseen evankelisen kirkon parannukseen" (14).
Vastaukset 12
Vanhimmat
4. Pietismin evankelinen haara - herrnhutilaisuus
Kirkollisessa pietistisessä liikkeessä 1700-luvulla on havaittavissa kolme eri haaraa. Liikkeen syntyessä sen keskeiseksi johtajaksi nousi Spener ja hän jälkeensä Francke. Heidän johtamaansa liikettä on pidetty pietismin päähaarana. Sitä on myös kutsuttu hallelaiseksi pietismiksi. Toinen lähinnä vain Saksassa meidän aikaamme asti vaikuttanut haara on würtenbergiläinen pietismi.
Kolmannen haaran johtajana oli Nikolaus von Zinzendorff (1700-1764). Hän on yksi kirkkohistorian omaleimaisimmista henkilöhahmoista. Zinzendorff perusti maatilalleen böömiläisistä pakolaisista alkunsa saaneen herrnhutilaisen veljesseurakunnan. Siitä tuli koko liikkeen keskuspaikka. Tätä voitaneen kutsua myös evankeekiseksi pietismiksi.
Herrnhutissa Zinzendorff pystyi luomaan aidon ja kestävän uskovien yhteyden luterilaisen kirkon sisällä sillä tavoin, että se ei kuitenkaan rikkonut paikallista luterilaista seurakuntaa. Luterilainen pappi kastoi lapset ja he kävivät seurakunnan kirkossa jumalanpalveluksissa ja ehtoollisella (Wallmann, 177). Samalla heillä oli omat kokouksensa ja lauluhetkensä kuten muissakin piestistisissä liikkeissä. Eräässä tällaisessa lauluhetkessä 1728 syntyi ajatus valita seuraavaksi päiväksi mietelause, joka voitaisiin lukea sairaille ja vanhuksille. Ensimmäinen painettu Päivän tunnussana ilmestyi 1731 (178).
Pieni uskovien seurakunta ja lähetys olivat Zinzendorffille Jumalan valtakunnassa keskeisiä asioita. Herrnhutissa puhkesikin ihmeellinen lähetysherätys. Muutaman vuosikymmenen aikana sieltä lähetettiin satoja lähettäjä eri puolille maailmaa lähetystyöhön. Samaan aikaan würtenbergiläisessä pietismissä väitettiin, että ei ollut aika käännyttää pakanoita. Aktiivisuus lähetystyössä on farisealaista käännytysintoa ja sitä uhkaa Jumalan tuomio (126). Samoin puhdasoppisten mielestä lähetystä harrastavat olivat valheprofeettoja ja lähetystyötä tarkoittavat ehdotukset jumalattomia. Lähetyskäsky oli jo täytetty apostolisena aikana (126).
Pietistis-herrnhutilainen liike. Tämä on hyvä tietää ja hyvä muistaa. Ei se liike mistään ilmasta ole pohjolaan tippunut, eikä mukanaan mitään uutta ja ihmeellistä tuonut. Jatkumo se liike on.
Monet saarnamiehet lestadiolaisuudessa väittävät, että "tällä herätysliikkeellä ei ole mitään tekemistä pietismin ja sen ajatusten kanssa" ( mm. AH 1970-luvulla). Mutta Laestadius sanoo itsekin Hulluinhuonelaisessaan, että "Sanokaapa minulle, missä Spener on erehtynyt ja opettanut väärin?"
Mikä oli lukijaisuus? Lapin Maria joka kirkasti uskon Laestadiukselle, kuului lukijaiskristittyihin. Onko se vielä jokin haara hernhutilaisuudesta?
Suomessa vaikuttavista herätysliikkeistä melkein kaikilla on pietistiset juuret. Paavo Ruotsalaisen uskonopettaja seppä Högmankin oli Ylitorniolta lähtöisin ja vaikuttanut mm. Yli-Issä sekä saanut vaikutteita ja kentien jopa kuulunut hernhutilaisuuteen.
Liikkeen historiaa
Saksan kirkon sisällä syntyneet herätysliikkeet säteilivät vaikutustaan Ruotsiin. 1740-luvulla herrnhutilaisuus koki voimakkaan leviämisen Ruotsissa. Liike levisi Norlantiin vuonna 1770 aina Norrbottenin rannikolle, Uumajaan, Piitimeen ja Tornioon saakka. Tiettävästi ensimmäisen kerran tästä uskonnollisesta liikehdinnästä käytti nimitystä lukijaisuus lehtori Anders Skara, vuonna 1761.
Nimitys lukijaisuus tulee siitä, että he ajattelivat tavallisellakin ihmisellä olevan oikeus tutkia Raamattua ja muita uskonnollisia kirjoja, ilman papin koulutusta.
Papit eivät tästä pitäneet, vaan yrittivät estää liikkeen leviämisen. Liike oli maallikkojohtoinen, mutta myös kirkossa viroissa toimivia lukijaisia oli, esimerkiksi kappalainen Mårten Thunberg 1760-luvulla ja Pehr Brandell 1800-luvulla.
Lukijaisuus hajaantui separaation aikakautena 1820-luvulla erimielisyyksien takia. 1800-luvun alussa Ruotsissa vaikutti viisi lukijaisuuden suuntaa: vanhalukijaisuus, herrnhutilainen lukijaisuus, uuslukijaisuus, ylievankelinen lukijaisuus, sekä roseniolainen uuslukijaisuus. Pääsuuntaa, eli vanhalukijaisuutta pidettiin lainomaisena ja uuslukijaisia evankelisina.
Lukijaisuuden hektisen ekspansion kausi päättyi 1830-luvulla Pohjois-Ruotsissa.
Lars Levi Laestadiuksen äiti kuului vanhalukijaisuuteen, kun taas Laestadius itse löysi elävän uskon uuslukijaisiin kuuluneelta Lapin Marialta Åselessa vuonna 1844.
Liikkeestä ei ole jäänyt paljoakaan tietoa jälkipolville, koska lukijaisten piti toimia mahdollisimman huomaamattomasti, koska laki kielsi seurojen pitämisen. Saarnaajat eivät myöskään kirjoittaneet saarnojaan ylös.
[muokkaa]
Ruotsin kirkon herätysliike
Kuten muutkin herätysliikkeet, lukijaisuuskin oli vastatoimi kirkon puhdasoppisuudelle ja tapakristillisyydelle. Ruotsin kirkossa vaikutti tuolloin puhdasoppisuus, eli ns. luterilainen ortodoksia. Puhdasoppiset papit eivät suvainneet poikkeavia opin- ja uskonkäsityksiä. Jännitteitä aiehuttivat erilaiset käsitykset lain ja evankeliumin suhteesta. Lutherin postillojen tulkinnoista oli myös erilaisia näkemyksiä. Ruotsin kirkko ei jäänyt toimettomana katsomaan tämän herätysliikkeen leviämistä, vaan papisto sai hallitusvallan säätämään pietistiset seurat kieltävän lain, eli konventikkeliplakaatin. Konventikkeliplakaatti ei kuitenkaan pystynyt estämään liikkeen leviämistä. Kotihartaudet ja maallikkopuhujat veivät liikkeen sanomaa eteenpäin yhä laajemmalle.
Ruotsin hallitus joutui käsittelemään lukijaisuuden aiheuttamia konflikteja etenkin 1810-1850. Tuolloin osa lukijaisryhmistä ajautui täyteen eroon kirkosta. Erimielisyyksiä kirkon kanssa syntyi uudesta kastekaavasta, katekismuksesta, kirkon käsikirjasta, sekä virsikirjasta.
lukijaisuus levisi, kun kansa koki, ettei tavallisen kirkon pinnallisesta julistuksesta saa mitään. Esimerkiksi Noran seurakunnan kirkko, johon mahtui noin 2000 ihmistä tuli ääriään myöten täyteen kaukaakin vaeltaneista ihmisistä, kun lukijaispappi Brandell saarnasi.
1820-luvulla uuslukijaisuudessa koitti separaation aikakausi. 1830-luvulla uuslukijaisuuden hektinen ekspansion aikakausi päättyi.
[muokkaa]
Elämä ja elintavat
Kristillisyys näkyi lukijaisten elämässä. He vieroksuivat maallista elämäntapaa. Esimerkiksi alkoholi, kortinpeluu ja tanssit nähtiin syntinä. Seuroja pidettiin kodeissa ja niissä saarnasi maallikko tai liikkeen pappi. Seuroissa saarnattiin parannuksen teosta ja syntien anteeksiantamisesta. lukijaisilla oli käytössä ns. avainten valta, joka on tunnusomaista lestadiolaisuudelle. lukijaisuudessa arvostettiin Raamattua ja sitä luettiin kotihartauksissa. Myös erilaiset hartauskirjat kuuluivat lukemistoon.
lukijaisia pidettiin hengellisesti ylpeinä ja Lars Levi Laestadiuksen mukaan lukijaisuus oli pilkkanimi ja he olivat halveksittuja etenkin kirkon taholta. Ruotsin kirkon rovastin kirjoitus kertoo hyvin silloin vallinneesta jännitteestä: ”Eräät seurakuntalaiset täällä kuvittelevat olevansa päteviä oitis tutkimaan ja tuomitsemaan kaikkea oppia maailmassa sekä tekemään jokaisen uskontunnustuksesta eron, onko hän oikea kristitty vai eikö - - He pitävät oikeutenaan tutkia toisten uskoa. Lisäksi he ovat yleensä sitä mieltä, että hyväksi tunnetut papit, korjatut katekismukset ja hengelliset kirjat, lukuun ottamatta Lutheria, ovat vielä lujasti pimeydessä.”
[muokkaa
Lapian Maria on paljolti myös myytti.
Laestadius oli tekemisissä lukijaisuuden kanssa jo nuoruudessaan, sitten lähetyssaarnaajana kesällä 1825 ennen kuin sai viran Karesuvantoon, sitten uudestaan 1840-luvulla.
Se on vänkää, että niin kovasti innostutaan lukijoista, vaikka Suomessa oli vanhempaa herännäisyyttä 1720-luvulta alkaen. Vakavaa kristillisyyttä. Se haluttaisiin vähän niinkuin mitätöidä.
Ei laestadilaisuuskaan tullut Suomeen mihinkään uskonnottomaan pakanamaahan eikä kristinopin tyhjiöön.
Toisaalta, Laestadius hyväksyi babtistitkin.
Mites on nykyajan lestadiolaisten kanssa. Ettei vain huudettaisi helvettiin karvoineen päivineen!
Pietismin juurista Böömin veljien edustaman liikkeen kanssa olen nähnyt vähän tietoa.
Mieleeni muistuu myös kirje, jossa Luther moittii näitä opillisesta yksipuolisuudesta tai
vääristymistä.
On sulla kyllä pölhöt jutut, ei muuta voi sanoa. Puurot ja vellit, aidat ja aidan seipäät sekaisin. Hengelliset joukkiot menevät kaikki samaan puuroon elävän kristillisyyden kanssa. Näyttää ettet havaitse kuolleen ja elävän uskon välillä mitään eroa.
Kun juttuni ovat sinusta pölhöjä, mitä ovat oikeat jutut.
Miten ovat Puurot ja Vellit sekaisin.
Otan mielelläni oikeaa tietoa vastaan.
Jos osaat tuomita, tulee sinun myös osata korjata.
Kun tutkitaan niin innokkaasti, onko kaikella sama juuri, joudumme toteamaan, että kaikella on sama juuri. Mitään elävää ei synny ilman evankeliumin sanaa.
Elävää uskoa on katolisessa kirkossakin ollut silloinkin, kun siellä ehtoollinen on ollut vajaa vain leivän muodossa, paavin valta huipussaan ja tekojen oppi vallalla.
Eihän kukaan voi väittää, että pietismi ainoastaan on oikeaa kristillisyyttä, muu samaan aikaan Pyhän Hengen vaikuttama usko ei ole.
Böömin veljethän useaan otteesen olivat yhteydessä Lutheriin, eivätkä heidän ajatuksensa aina olleet edes kovin oikeita, jos nyt katsotaan. Ylilyöntejä ja erheitäkin oli.
Elävää on se, minkä Pyhä Henki Jumalan sanan kautta vaikuttaa.
On eri asia puhua heräyksestä kuin seurakunnasta.
Jumalan seurakunta on yksi, ulkonainen seurakunta on koko kristikunta.
En tietääkseni maininnut mitään oikeasta tai väärästä uskosta, vaan siitä että muillakin on samat juuret petistisiin suuntauksiin. Minulle on ihan sama kuka on oikeassa, olen vaan tutkinut asioita historiallisesta näkökulmasta, en teologisia näkökantoja.
Ota tuosta nyt selvää?
Kaikellahan on samaa juurta, jos kerran kaikki lähti liikkeelle Kaldean Uurista.