Lueskelin kommentteja täällä, avunpyyntöjä, mietiskelyjä, ja haukkuja haukkuja haukkuja.
Tähän saa vastata minut täysin teilaten, mutta tuon asiani julki.
Eräs äiti oli huolestunut, kun pojasta kaivetaan kaivamalla vikoja ja asiantuntijat ovat lyömässä leimaa otsaan. Äiti oli eri mieltä.
Osa vastauksista tuomitsi äidin suunnilleen noitana roviolla poltettavaksi, kun äiti "vastustaa hoitoja" osa haukkui vastaajia tyhmiksi, kun tuli esille ne äidit, jotka hakemalla hakevat diagnooseja päästäkseen pätemään.
Kaikkia näitä asioita kuitenkin tapahtuu.
On lapsia, joilla oikeasti on lääkityksen tarvitseva AD/HD. On lapsia, jotka kasvatusmetodeja fiilaamalla saa takaisin ruotuun ja on myös niitä äitejä, jotka hakevat lääkäreiden kautta pönkitystä omalle itsetunnolleen. Lapsi jää tuolloin kärsijän rooliin, mutta sitä äiti ei näe.
Lyhyesti erään 6-vuotiaan tarina: oli pitkään äkkipikainen, löi ennemmin kuin keskusteli, näki painajaisia (myös äidistään), sähläsi ja huusi,...
Eron jälkeen äiti retuutti poikaa tutkimuksiin jos jonkinlaisiin. Ja saihan poika AD/HD merkinnän kun äiti oikein valitti. Kävi autistisille tarkoitetussa kahdenkeskisessä musiikkiterapiassakin.
Onneksi isä ei niellyt kaikkea ja tutkimukset, hoidot, ym loppuivat. Annettiin pojalle aikaa uudessa ympäristössä.
Nyt noista pahimmista ajoista, joita äiti järjesti pojalleen, on noin vuosi. Hän on elänyt suuren osan ajasta isän uuden perheen kanssa, jossa useampia sisaruksia (oli ainoa lapsi aiemmin), on yhteiset säännöt, tasavertaisesti rakkautta jne. Tavallista arkea.
Poika käy eskaria, suoriutuu tehtävistä todella hienosti, piirtäminen on kehittynyt hurjasti, keskutelee tunteistaan eikä ole lyönyt ketään aikoihin. (Paitsi äitiään jonka mielestä lapsen pitää saada osoittaa tunteitaan.)Poika osaa käyttäytyä hienosti ruokapöydässä,... näitä asioita melkoinen litania.
Ja mitä parannukseen tarvittiin? Tavallista perhe-elämää, aikaa, rajoja ja rakkautta, säännön- ja johdonmukaisuutta.
Tämä on yksi tapaus monien joukossa. Tahdon sanoa vain, että ei ole yhtä oikeaa ratkaisua. Hieman laajempaa ymmärrystä, ehkä?
Kaunista talven jatkoa.
Tähän saa vastata minut täysin teilaten, mutta tuon asiani julki.
Eräs äiti oli huolestunut, kun pojasta kaivetaan kaivamalla vikoja ja asiantuntijat ovat lyömässä leimaa otsaan. Äiti oli eri mieltä.
Osa vastauksista tuomitsi äidin suunnilleen noitana roviolla poltettavaksi, kun äiti "vastustaa hoitoja" osa haukkui vastaajia tyhmiksi, kun tuli esille ne äidit, jotka hakemalla hakevat diagnooseja päästäkseen pätemään.
Kaikkia näitä asioita kuitenkin tapahtuu.
On lapsia, joilla oikeasti on lääkityksen tarvitseva AD/HD. On lapsia, jotka kasvatusmetodeja fiilaamalla saa takaisin ruotuun ja on myös niitä äitejä, jotka hakevat lääkäreiden kautta pönkitystä omalle itsetunnolleen. Lapsi jää tuolloin kärsijän rooliin, mutta sitä äiti ei näe.
Lyhyesti erään 6-vuotiaan tarina: oli pitkään äkkipikainen, löi ennemmin kuin keskusteli, näki painajaisia (myös äidistään), sähläsi ja huusi,...
Eron jälkeen äiti retuutti poikaa tutkimuksiin jos jonkinlaisiin. Ja saihan poika AD/HD merkinnän kun äiti oikein valitti. Kävi autistisille tarkoitetussa kahdenkeskisessä musiikkiterapiassakin.
Onneksi isä ei niellyt kaikkea ja tutkimukset, hoidot, ym loppuivat. Annettiin pojalle aikaa uudessa ympäristössä.
Nyt noista pahimmista ajoista, joita äiti järjesti pojalleen, on noin vuosi. Hän on elänyt suuren osan ajasta isän uuden perheen kanssa, jossa useampia sisaruksia (oli ainoa lapsi aiemmin), on yhteiset säännöt, tasavertaisesti rakkautta jne. Tavallista arkea.
Poika käy eskaria, suoriutuu tehtävistä todella hienosti, piirtäminen on kehittynyt hurjasti, keskutelee tunteistaan eikä ole lyönyt ketään aikoihin. (Paitsi äitiään jonka mielestä lapsen pitää saada osoittaa tunteitaan.)Poika osaa käyttäytyä hienosti ruokapöydässä,... näitä asioita melkoinen litania.
Ja mitä parannukseen tarvittiin? Tavallista perhe-elämää, aikaa, rajoja ja rakkautta, säännön- ja johdonmukaisuutta.
Tämä on yksi tapaus monien joukossa. Tahdon sanoa vain, että ei ole yhtä oikeaa ratkaisua. Hieman laajempaa ymmärrystä, ehkä?
Kaunista talven jatkoa.
Vastaukset 3
Vanhimmat
voi ihailla tai surkutella työnsä tuloksia. Niin ei diagnoosi asiaa paranna, vaan ne toimenpiteet. Diagnoosi voi olla täysin väärä kuten meillä.
Helsingin Sanomissa kerrotaan tänään (29.11)lapsesta, joka ei saanut Peijaksesta apua. Voin kertoa kuinka Hussissa lapsi sai apua, mutta väärää apua ja vei kahden vuoden aikana paikan monelta lapselta. Oikeat olosuhteet olisi tässäkin riittäneet avulksi ja olisi sairaalapaikka säästynyt niille, jotka semmoista tarvitsevat.
Minullakin on tarina. 3v pieni ja ihana poika.
Heitä on neljä lasta; kuusi henkinen perhe. Vanhemmat valittavat, että poika on typerä, levoton, ei tottele ja oikea kauhukakara. Ja kotona hän onkin. Kotona ei keskustella, ei lueta, ei leikitä, ei vieteä aikaa. Kotona ei ole mitään rytmiä, ei mitään rutineeita, ei mitään turvaa. Poika on heittänyt 2kk vauvan rappusia alas, vauva matkusti vastasyntyneenä rattaiden kuomun sisällä, 8v poika saa tukistaa ja kurittaa 3v poikaa, äiti antaa selkään, uhkailee koko ajan.
Pakolliset keskustelut lasten kanssa hoidetaan huutamalla. Lapsi ei osaa puhua, kävelykin on todella työlästä; koko ikänsä kun joutunut rattaissa istumaan. Äiti arvostaa kahta tytärtään hiukan enemmän kuin poikiaan. Varsinkin tämä 3v poika on hänelle pelkkä riippa kintussa; eihän hän edes pärjää tämän kanssa, ei edes halua olla tämän kanssa.
Äiti on mahdoton; kuin 12v lapsi, henkisesti. Huutaa, repii, lyö.. Keskittyy vain omiin asioihinsa, ostaa vain itselleen kaikkea mitä milläkin hetkellä mielii. Hän on oikeasti nk. vajaavainen. Ollaan pitkään ihmtelty miksei asiaan vieläkään ole puututtu. Mutta, me jatkamme toimia niiden lasten puolesta.
Kuitenkin, asiaan takaisin.
Kun poika tulee meille; ei meillä ole mitään ongelmia. Poika kaipaa kamalasti syliä ja jutustelua. Meillä hän leikkii nätisti omani kanssa, riehuvatkin kunnolla välillä. Meillä hän nauraa, leikkii, touhuaa.. :)
Hän tottelee aina 100% sen mitä sanon, me keskustelemme ja vietämme aikaa yhdessä. Kotona ei koskaan.
Vanhemmat kun hakee poikaa meiltä, he eivät saa poikaa puettua edes kaksin. Jos poika ei tottele "saatanan kakara tänne näin" ym. Minä saan pojan puettua, kun vain pyydän hänet syliini jotta saadaan vaatteet päälle. Samalla jutellaan mm. miten puetaan ja miksi pitää pukea jne. Meillä hän tulee syömään kun pyydän ja syö nätisti. Kerää lelut pois leikin jälkeen, kun pyydän.
Minun tekee niin pahaa lapsen puolesta. Häntä hyljeksitään, hänelle ei opeteta yhtään mitään. Saa huudot jos ei osaa tehdä jotain. Mutta miten hän voisi osata kun ei kukaan opeta mitään?
...olipa surullista luettavaa. toivoisin ettei tuo ole totta, mutta tiedän että pahempaakin tässä maailmassa tapahtuu.