Viesti on pitkä ja kautta rantain kudottu; oloni on tällä hetkellä äärimmäisen vaikea ja haen täältä ymmärrystä/apua/vinkkejä.Aloitin juuri uudessa työpaikassa, ja jälleen on samat ongelmat edessä kuin aiemmin.Ohessa meikäläinen var så god.
Olen nafti alle kolmekymppinen työuran alussa oleva nuori mies.Koulutukseltani DI huippuarvosanoin, lukiossa kouluni paras ja kiinnostunut erittäin syvällisistä asioista. Ystäviä tasan yksi, ja luojan kiitos rakastava avovaimo ja perhe.
Mutta:1)olen sosiaalisesti ja uusien tilanteiden edessä hyvin, hyvin kömpelö ja jännittynyt ja tätä nykyä jo sairaalloisen arkakin -ilman lääkitystä en kykenisi enää poistumaan kotoa ilman avovaimoani.
Aloin kiinnittää avuttomuuteeni huomiota vasta 2. työpaikassani,jossa toimin myyntihommissa.Jokaikinen uusi suorite, joka minulle annettiin tai vaikka kerrottiin kasvotusten -aivan erityisesti avoimessa tilassa- sai aikaan seuraavaa:paniikki, sanat soljuivat jonnekin tajunnan taakse, kykenin ainoastaan katsomaan kertojaa silmiin ja nyökytellä.Mitään ei kyennyt sisäistämään,kaikkea piti yrittää kirjoittaa ylös,mutta eihän sanasta sanaan voi tarinaa vihkoon kirjoittaa, hulluahan se on.Kahvihuoneeseen en olisi voinut mennä suurin surminkaan, koska en kerta kaikkiaan tiennyt, mitä siellä pitäisi puhua, minne laittaa silmänsä ja ketä katsoa eikä totta puhuakseni se minua kiinnostanut lainkaan -osaan lähtökohtaisesti puhua vain ja ainoastaan niistä asioista,jotka minua kiinnostavat.En osaa oikein yhdistellä asioita ja hahmottaa kokonaisuuksia, kaikki uusi jännittää älyttömästi ja poikkeuksetta sählään ja vapisen aina uuden homman kanssa, varsinkin jos ympärillä on ihmisiä.Jotenkin alan aina ylisuorittamaan annettuja tehtäviä niin, että pasmat menee sekaisin.Mutta ennen kaikkea, minulla on suuren suuria vaikeuksia keskittyä kuuntelemaan muiden kertomia asioita, varsinkin silloin, kun tilanne on spontaani ja ihmiset uusia.Väsyn todella paljon 15 minuutin jutustelusta, mutta voin lukea väsymättä tenttiin vaikka viikon putkeen (tietysti syön, nukun ja heitän kepillisen etc.)Tentteihin valmistauduin aikoinani sulkeutumalla huoneeseeni sulkemalla kaikki häiriöt ulkopuolelle, pienikin risahdus pakotti aloittamaan kappaleen luvun alusta uudestaan. Ja tenttialueen kahlasin yleensä jopa 4-6 kertaa läpi, joten lyhytkestoisessa muistissani lienee jotain häikkää.Tämän jälkeen kyllä sitten jo osasinkin tenttialueen melkein ulkoa.
Olen alkanut tajuta vasta nyt, että olen jo pitkän aikaa vältellyt sosiaalisia tilanteita:kouluaikoinani, jos bussin takaosassa oli luokkakavereita, jäin etuosaan;korkeakoulussa työtehtävät palautin pimeällä tai luentoaikoina, silloin kun ei ollut kukaan katsomassa, kun sujautin harjoitukset palautuslaatikkoon.Lukukausina vierailin koululla vain kun oli pakko. Kaikki käytännön elämisen asiat hoiti äiti pitkälle päälle parikymppiseksi.Tätä nykyä kattelen ovisilmästä ennen kuin pujahdan porttikäytävään, siellähän voi olla vaikka naapuri.Jos samaan aikaan joutuis hissiinkin, niin happi loppus ja kelopäänä siinä nököttäisin,vaikka toinen yrittäis jutella.Jotenkin tuntuu,että löydän usein itseni hassuissa paikoissa; saatan seistä oven edessä tai oven takana, junassa keskellä kulkuväyliä...Lisäksi olen uskomattoman levoton;paikallaan olo täysin tekemättömänä tuntuu mahdottomalta.Töllöä katsoessa hiplaan nokkaani/korvaani/hiuksiani koko ajan,luokkahuoneessa keikun tuolilla, autolla ajaessani vaihtelen kanavia koko ajan, lehteä lukiessani heilutan koipiani, kännykän soidessa tepastelen edestakaisin huoneesta toiseen...
Kaikki pitää olla aina suunniteltu ja toimia kuin junan vessa:bussiin mennessä rahat valmiina kädessä,ajoreitti täysin suuuniteltu, ihan kaikki pitää olla detaljeja myöten valmiina.Tuskastun ja hermostun aika nopeesti,vaikka kyseessä olisi aivan mitätönkin asia.Ohjeet pitää olla selkeitä ja yksityiskohtaisia, muuten hommat menee puihin ja hermostun.Asioidessani face-to-face esim. työkkärissä kaikki menee päin helvettiä;ohjeet ei oikein jää päähän ja mulle pitää jankata ohjeita monta kertaa -panikoin.Nimen omaan silloin,kun asia/tilanne on uusi.
Käytännön asioissa olen aivan käsi;teen vain sen mikä on pakko ja senkin viime tingassa.Hävettää vähän myöntää,mutta ulkopuolisen silmissä toiminja olen kuin mamman poika.Vähän karrikoiden voisin aamusella lähteä töihin ilman kenkiä hammasharja suussa ja tomaatti kädessä.
Lisäksi minulla on aina kiire -siis aina. kiiruhdan bussiasemalta junalle sellaista haipakkaa,että jos joku tuttu tulisi vastaan, en "kerkeä" jäädä juttelemaan;helvetti siinähän joutuisi tarinoimaan eikä mulla jää mitään päähän.
Ja jos joku alkaa kanssani tarinoimaan, saatan pölöttää omia juttujani vaikka ja millä mitalla kuuntelematta oikein toista, mielikuvitus lähtee aina tunkemaan juttuja korvien väliin ja huomaan ettei mitään ole jäänut kuulaan.Jotenkin kun joku asia jää päälle, tuntuu etten saa sitä mielestäni ja minun on pakko puhua siitä.
Pahinta tässä kaikessa on se, että vainka kuinka tiedostan nämä asiat, ja yritän olla rento, sosiaalinenkin ja takoa päähäni,ettei kukaan naapuri/kollega mua syö, niin jännitys on tapissa.Olen mieluusti hiljaa, ja teen asioita, joita minua kiinnostaa, mutta jos yritän olla sosiaalinen, ja menen kahvitunnille duunissa, niin eihän siitä mitään tuu, koska ei oikein kykene seuraamaan keskustelua/pysymään keskustelutahdissa.Oon sitten vaan hiljaa ja nyökyttelen, mutta en lainkaan osaa ylläpitää keskustelua.Huippujuttu tässä kaikessa on se,että mun pitäis olla ns. puhetyöläinen eli myyntimies.
Kaiken tämän jälkeen olen alkanut kärsiä paniikkihäiriöistä.Aloin syömään psyykelääkettä pakon sanelemana;olen ollut täysin vastaan minkään sortin lääkkeitä aina.Täytyy sanoa,että vasta nyt ymmärrän psyykelääkkeiden merkityksen -ne jeesaavat paljon.
Nyt sitä sitten yrittää diagnosoida itseään, ja aika helposti pystyy diagnosoimaan itselle sairauden kuin sairauden.Testien mukaan olen kuitenkin keskiverto akateeminen matemaattiselta,verbaaliselta ja loogiselta älyltäni, yleissivistykseltäni huomattavasti fiksumpi.Mutta sosiaalisesti ja toiminnallisesti olen kyllä aika lailla tampio.Mikä helkkari mua vaivaa?Miksi en muista asioita eikä mikään meinaa jäädä päähän?Miksi jännitän kuin kuolemaa kaikkea uutta?Miksi en ole kuin muut?Miksi vaellan -niin henkisesti kuin fyysisestikin.En avaa suutani, kun ei kysytä, mutta kun kysytään puhun yli suuni.Olenko ADHD, ADD, Asperger, Autistinen vai mikä lie kummajainen?
Niin ja joulunodotusta kaikille.Kohtahan avataan jo kalenterin eka luukku, todennäköisesti revin luukun "saranoiltaan" kalenterista ;-)Pakko täs on jo vähän nauraakin, kun on jo tullut vollotettua niin paljon.Kiitän.
Olen nafti alle kolmekymppinen työuran alussa oleva nuori mies.Koulutukseltani DI huippuarvosanoin, lukiossa kouluni paras ja kiinnostunut erittäin syvällisistä asioista. Ystäviä tasan yksi, ja luojan kiitos rakastava avovaimo ja perhe.
Mutta:1)olen sosiaalisesti ja uusien tilanteiden edessä hyvin, hyvin kömpelö ja jännittynyt ja tätä nykyä jo sairaalloisen arkakin -ilman lääkitystä en kykenisi enää poistumaan kotoa ilman avovaimoani.
Aloin kiinnittää avuttomuuteeni huomiota vasta 2. työpaikassani,jossa toimin myyntihommissa.Jokaikinen uusi suorite, joka minulle annettiin tai vaikka kerrottiin kasvotusten -aivan erityisesti avoimessa tilassa- sai aikaan seuraavaa:paniikki, sanat soljuivat jonnekin tajunnan taakse, kykenin ainoastaan katsomaan kertojaa silmiin ja nyökytellä.Mitään ei kyennyt sisäistämään,kaikkea piti yrittää kirjoittaa ylös,mutta eihän sanasta sanaan voi tarinaa vihkoon kirjoittaa, hulluahan se on.Kahvihuoneeseen en olisi voinut mennä suurin surminkaan, koska en kerta kaikkiaan tiennyt, mitä siellä pitäisi puhua, minne laittaa silmänsä ja ketä katsoa eikä totta puhuakseni se minua kiinnostanut lainkaan -osaan lähtökohtaisesti puhua vain ja ainoastaan niistä asioista,jotka minua kiinnostavat.En osaa oikein yhdistellä asioita ja hahmottaa kokonaisuuksia, kaikki uusi jännittää älyttömästi ja poikkeuksetta sählään ja vapisen aina uuden homman kanssa, varsinkin jos ympärillä on ihmisiä.Jotenkin alan aina ylisuorittamaan annettuja tehtäviä niin, että pasmat menee sekaisin.Mutta ennen kaikkea, minulla on suuren suuria vaikeuksia keskittyä kuuntelemaan muiden kertomia asioita, varsinkin silloin, kun tilanne on spontaani ja ihmiset uusia.Väsyn todella paljon 15 minuutin jutustelusta, mutta voin lukea väsymättä tenttiin vaikka viikon putkeen (tietysti syön, nukun ja heitän kepillisen etc.)Tentteihin valmistauduin aikoinani sulkeutumalla huoneeseeni sulkemalla kaikki häiriöt ulkopuolelle, pienikin risahdus pakotti aloittamaan kappaleen luvun alusta uudestaan. Ja tenttialueen kahlasin yleensä jopa 4-6 kertaa läpi, joten lyhytkestoisessa muistissani lienee jotain häikkää.Tämän jälkeen kyllä sitten jo osasinkin tenttialueen melkein ulkoa.
Olen alkanut tajuta vasta nyt, että olen jo pitkän aikaa vältellyt sosiaalisia tilanteita:kouluaikoinani, jos bussin takaosassa oli luokkakavereita, jäin etuosaan;korkeakoulussa työtehtävät palautin pimeällä tai luentoaikoina, silloin kun ei ollut kukaan katsomassa, kun sujautin harjoitukset palautuslaatikkoon.Lukukausina vierailin koululla vain kun oli pakko. Kaikki käytännön elämisen asiat hoiti äiti pitkälle päälle parikymppiseksi.Tätä nykyä kattelen ovisilmästä ennen kuin pujahdan porttikäytävään, siellähän voi olla vaikka naapuri.Jos samaan aikaan joutuis hissiinkin, niin happi loppus ja kelopäänä siinä nököttäisin,vaikka toinen yrittäis jutella.Jotenkin tuntuu,että löydän usein itseni hassuissa paikoissa; saatan seistä oven edessä tai oven takana, junassa keskellä kulkuväyliä...Lisäksi olen uskomattoman levoton;paikallaan olo täysin tekemättömänä tuntuu mahdottomalta.Töllöä katsoessa hiplaan nokkaani/korvaani/hiuksiani koko ajan,luokkahuoneessa keikun tuolilla, autolla ajaessani vaihtelen kanavia koko ajan, lehteä lukiessani heilutan koipiani, kännykän soidessa tepastelen edestakaisin huoneesta toiseen...
Kaikki pitää olla aina suunniteltu ja toimia kuin junan vessa:bussiin mennessä rahat valmiina kädessä,ajoreitti täysin suuuniteltu, ihan kaikki pitää olla detaljeja myöten valmiina.Tuskastun ja hermostun aika nopeesti,vaikka kyseessä olisi aivan mitätönkin asia.Ohjeet pitää olla selkeitä ja yksityiskohtaisia, muuten hommat menee puihin ja hermostun.Asioidessani face-to-face esim. työkkärissä kaikki menee päin helvettiä;ohjeet ei oikein jää päähän ja mulle pitää jankata ohjeita monta kertaa -panikoin.Nimen omaan silloin,kun asia/tilanne on uusi.
Käytännön asioissa olen aivan käsi;teen vain sen mikä on pakko ja senkin viime tingassa.Hävettää vähän myöntää,mutta ulkopuolisen silmissä toiminja olen kuin mamman poika.Vähän karrikoiden voisin aamusella lähteä töihin ilman kenkiä hammasharja suussa ja tomaatti kädessä.
Lisäksi minulla on aina kiire -siis aina. kiiruhdan bussiasemalta junalle sellaista haipakkaa,että jos joku tuttu tulisi vastaan, en "kerkeä" jäädä juttelemaan;helvetti siinähän joutuisi tarinoimaan eikä mulla jää mitään päähän.
Ja jos joku alkaa kanssani tarinoimaan, saatan pölöttää omia juttujani vaikka ja millä mitalla kuuntelematta oikein toista, mielikuvitus lähtee aina tunkemaan juttuja korvien väliin ja huomaan ettei mitään ole jäänut kuulaan.Jotenkin kun joku asia jää päälle, tuntuu etten saa sitä mielestäni ja minun on pakko puhua siitä.
Pahinta tässä kaikessa on se, että vainka kuinka tiedostan nämä asiat, ja yritän olla rento, sosiaalinenkin ja takoa päähäni,ettei kukaan naapuri/kollega mua syö, niin jännitys on tapissa.Olen mieluusti hiljaa, ja teen asioita, joita minua kiinnostaa, mutta jos yritän olla sosiaalinen, ja menen kahvitunnille duunissa, niin eihän siitä mitään tuu, koska ei oikein kykene seuraamaan keskustelua/pysymään keskustelutahdissa.Oon sitten vaan hiljaa ja nyökyttelen, mutta en lainkaan osaa ylläpitää keskustelua.Huippujuttu tässä kaikessa on se,että mun pitäis olla ns. puhetyöläinen eli myyntimies.
Kaiken tämän jälkeen olen alkanut kärsiä paniikkihäiriöistä.Aloin syömään psyykelääkettä pakon sanelemana;olen ollut täysin vastaan minkään sortin lääkkeitä aina.Täytyy sanoa,että vasta nyt ymmärrän psyykelääkkeiden merkityksen -ne jeesaavat paljon.
Nyt sitä sitten yrittää diagnosoida itseään, ja aika helposti pystyy diagnosoimaan itselle sairauden kuin sairauden.Testien mukaan olen kuitenkin keskiverto akateeminen matemaattiselta,verbaaliselta ja loogiselta älyltäni, yleissivistykseltäni huomattavasti fiksumpi.Mutta sosiaalisesti ja toiminnallisesti olen kyllä aika lailla tampio.Mikä helkkari mua vaivaa?Miksi en muista asioita eikä mikään meinaa jäädä päähän?Miksi jännitän kuin kuolemaa kaikkea uutta?Miksi en ole kuin muut?Miksi vaellan -niin henkisesti kuin fyysisestikin.En avaa suutani, kun ei kysytä, mutta kun kysytään puhun yli suuni.Olenko ADHD, ADD, Asperger, Autistinen vai mikä lie kummajainen?
Niin ja joulunodotusta kaikille.Kohtahan avataan jo kalenterin eka luukku, todennäköisesti revin luukun "saranoiltaan" kalenterista ;-)Pakko täs on jo vähän nauraakin, kun on jo tullut vollotettua niin paljon.Kiitän.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Tekstisi on niin kovin tuttua. Hienoa, että olet pärjännyt näin pitkälle. Niin meikäläinenkin. Aina on pitänyt semmoisia asioita opiskella, joissa on kokenut itselleen puutteita. Olenkin kovin sosiaalisella alalla - vaikeaa se on. Mutta vastineeksi saa itse suunnitella työnsä ja aikataulunsa - se auttaa. Aistejaan on alkanut paremmin hallitsemaan iän karttuessa. Siis eiköhän se siitä!
nyt löysit otsikon ongelmillesi. Tervetuloa vaan.
Olet hyvin tyypillinen asperger.
Monet aspergerit joutuvat syömään psyyken lääkkeitä, erityisesti näitä uuden polven mielialalääkkeitä. Monet kyllä pärjäävät ilman (kuten minä), kunhan löytävät paikkansa elämässä.
Olet työurasi alussa ja ajautunut sosiaalisuutta edellyttävälle alalle. Se käy raskaaksi, sanon kokemuksesta. Itse olen ajan myötä löytänyt työn jota voin tehdä pääasiassa kotona. Osa työstä kyllä vaatii ihmisten tapaamista, mutta sen osan pidän pienenä välttääkseni liikaa stressaantumista.
Ihanaa että sinulla on perhe. Jos päädyt siihen että olet asperger, voisit keskustella vaimosi kanssa asiasta. Se voisi helpottaa yhteiselämää, kun hän tietää ettet ole tahallasi sellainen kuin olet. Toivottavasti hän on fiksu ja ymmärtäväinen ihminen.
Olo on hyvin hyvin levoton. Sain lääkkeeksi Xanoria ja Cipralexia (uusi SIR-lääke), uutta asiaa pursuaa korvista sisään eikä pysty keskittymään mihinkään.Avokonttori, melutaso myyntiorganisaatiossa korkea,ihmiset tulevat juttelemaan, en osaa sanoa mitään takaisin; saatan tuijottaa ruutua kolme tuntia tekemättä juurikaan mitään.Hillitön sisäinen levottomuus korvien välissä, enkä pysty katsomaan ihmisiä silmiin alkamatta puhua pälpättää. Paikoillaan ei kykene olemaan lainkaan avoimissa tiloissa.En kerta kaikkiaan pysty keskittymään ja osallistumaan keskusteluihin usean ihmisen puhuessa samaan aikaan.Onneksi on lekuri torstaina.Karu homma huomata tämä tarkkaavaisuus-sosialisointiongelma näin myöhään. Mahdanko olla ADD?
miten ihmeessä ajauduitkin moiseen työhön. Ehkä et valinnut sitä vaan jouduit? Tuntuu että olet aivan väärässä paikassa.
Kun työttömänä ei oikein halua olla ja kunnianhimoa kuitenkin löytyy, niin ajattelin,että kaiken voisi periaatteessa oppia.Mutta kyllä on vaikeaa...Yhtä tajunnan virtaa.Ja sosialisointi on niin uskomattoman vaikeaa...Tuntuu,että uuden oppiminen vaatii miljoona toistoa ja kaiken pitää olla kaavamaista/rutiinia,jotta tulisi jotain.Ja poikkeuksetta valitsen keskustelutilanteet niin,että on vain yksi henkilö,jonka kanssa keskustelen.Alan heti vilkuilla toisia,jos ilmestyy keskustelun aikana näkökenttään...Ihmeellistä.