Minua on alkanut jotenkin tuntumaan uusi avomieheni etäiseltä, vieraalta. Alkuaikoin tunsin sykähdyttäviä tunteita, ihailua häntä kohtaan. Eikä hänessä mitään merkittävää vikaa olekaan.(Itsessäni niitä varmasti on, mutta niitä ei lasketa:).
Tiedän kyllä kaikki stoorit näistä tunneasioista. Siis rakastumisen huuma menee ohi ja tulee arki. Mutta, mutta. Kun on ensimmäisen elämänsä elänyt pitkässä suhteessa ajattelematta sen enempää niitä tunteita niin hirveästi, kunnes ero yllättäin naksahti kohdalleni pettämisen myötä. Niin nyt sitten tämän uuden miehen vihdoin löydettyäni ja uskaltauduttuani muuttaa hänen luokse lapseni kanssa. Niin nyt ajattelee, että tämän jutun on aivan pakko onnistua. Sitä katselee toista ja miettii, kuka helvetti tuo "sadun prinssi" on. Tunnenko häntä? Mitä kätkeytyy noiden kasvojen ja silmien taakse. Mitä kaikkea kaveri ajattelee, kun ei oikein puhukaan. Onko tyytyväinen minuun, vai eikö ole. Miksi sitten puristaa minua? Onko se vain entisen elämän haamut, ku pyrkii pintaan. Yritän tehdä hyviä asioita miehelleni ja hän puolestaan tekee asioita hyväkseni. Miksi vaadin kuuta taivaalta, miksi en oikein tyydy tähän arkeen silti. Pitääkö tämmöisen pohtijan sitten mieluummin asua yksin? Onko teillä muilla mennyt uudet suhteet tosta vaan ajattelematta sen enempää. Miksi minä riuhdon toivon ja epätoivon välillä. Tiedän, että nämä uussuhteet perustuvat erittäin vapaaehtoisuuteen ja uusi kaverikin voi sitten häipyä, kun siltä tuntuu. Häipyihän se entinenkin, vaikka oli lapsi. Voiko ihmiselle tapahtua vaikka kuinka paljon eroja ja ahdinkoa? Kuka meitä suojelee edes hiukan? T. sellainen edestakaisin pohtija
Tiedän kyllä kaikki stoorit näistä tunneasioista. Siis rakastumisen huuma menee ohi ja tulee arki. Mutta, mutta. Kun on ensimmäisen elämänsä elänyt pitkässä suhteessa ajattelematta sen enempää niitä tunteita niin hirveästi, kunnes ero yllättäin naksahti kohdalleni pettämisen myötä. Niin nyt sitten tämän uuden miehen vihdoin löydettyäni ja uskaltauduttuani muuttaa hänen luokse lapseni kanssa. Niin nyt ajattelee, että tämän jutun on aivan pakko onnistua. Sitä katselee toista ja miettii, kuka helvetti tuo "sadun prinssi" on. Tunnenko häntä? Mitä kätkeytyy noiden kasvojen ja silmien taakse. Mitä kaikkea kaveri ajattelee, kun ei oikein puhukaan. Onko tyytyväinen minuun, vai eikö ole. Miksi sitten puristaa minua? Onko se vain entisen elämän haamut, ku pyrkii pintaan. Yritän tehdä hyviä asioita miehelleni ja hän puolestaan tekee asioita hyväkseni. Miksi vaadin kuuta taivaalta, miksi en oikein tyydy tähän arkeen silti. Pitääkö tämmöisen pohtijan sitten mieluummin asua yksin? Onko teillä muilla mennyt uudet suhteet tosta vaan ajattelematta sen enempää. Miksi minä riuhdon toivon ja epätoivon välillä. Tiedän, että nämä uussuhteet perustuvat erittäin vapaaehtoisuuteen ja uusi kaverikin voi sitten häipyä, kun siltä tuntuu. Häipyihän se entinenkin, vaikka oli lapsi. Voiko ihmiselle tapahtua vaikka kuinka paljon eroja ja ahdinkoa? Kuka meitä suojelee edes hiukan? T. sellainen edestakaisin pohtija
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.