Jouluisia Tarinoita?

Jonkun tarinan löysin googlettamalla: http://www.tkukoulu.fi/~kerttuli/oppilaat/joulu/

Monta sataa vuotta sitten eli Marseillen kaupungissa vanha suutari. Hänen naapurinsa pitivät hänestä paljon, ja he kutsuivat häntä "Isä Martiksi".

Eräänä jouluiltana hän istuskeli yksin pienessä kaupassaan ja luki kertomusta viisaitten idän tietäjien vierailusta Jeesuslapsen luo. Tietäjät toivat lahjoja Jeesukselle. Suutari sanoi itsekseen: "Jos huomenna olisi ensimmäinen joulu, ja jos Jeesus syntyisi Marseillessa tänä yönä, tietäisin, mitä minä antaisin Hänelle."

Hän nousi ja otti hyllyltä parin pehmeitä, lumivalkoisia hopeasolkikenkiä. "Antaisin nämä, hienoimman työni! Kuinka iloiseksi Hänen äitinsä tulisikaan! Mutta olen vanha hupsu mies. Herra ei tarvitsisi minun köyhiä lahjojani."

Hän pani kengät takaisin, puhalsi kynttilän sammuksiin ja meni vuoteeseen. Mutta hän ei ollut vielä sulkenut silmiään, kun hän kuuli äänen, joka kutsui häntä nimeltä. "Martti." Pian hän tunsi puhujan. "Martti, sinä olet halunnut nähdä minut. Huomenna minä kuljen ikkunasi ohi. Jos näet minut ja pyydät minut sisälle, minä tulen luoksesi ja syön kanssasi." Ilonsa tähden Martti ei voinut nukkua kunnollisesti. Jo ennen aamunkoittoa hän nousi ja siivosi pienen kauppansa. Hän levitti puhdasta hiekkaa lattialle ja laittoi tuoreita havupuun oksia sinne tänne.

Hän kaatoi pöydälle valkoista leipää, hunajatölkin ja kannun maitoa, ja teki tulen kahvipannun alle. Näin hänen yksinkertaiset valmistelunsa oli tehty.

Kun kaikki oli valmista, hän alkoi katsella ulos ikkunasta. Hän oli varma siitä, että näkisi kohta Herran. Kun hän katseli kylmää, sateista, autiota katua, hän jo etukäteen nautti ajatuksesta, että kohta saisi istua sisällä leikkaamassa leipää vieraansa kanssa.

Yhtäkkiä hän näki vanhan ja kylmissään olevan kadun lakaisijan, joka puhalteli käsiänsä pitääkseen ne lämpiminä. Ystävä parka, hänen täytyy olla puoliksi jäässä! Hän avasi oven ja kutsui miehen sisään. - Tule lämmittelemään, ja juo kanssani kuppi kahvia!

Tunti kului. Sitten Martti näki köyhän, huonosti puetun naisen, joka kantoi lasta. Nopeasti hän riensi avaamaan oven. -Tule sisälle lämmittelemään hieman, hän sanoi naiselle.

- Etkö ole aivan terve? kysyi Martti.
-Olen menossa sairaalaan. Toivon, että he ottavat minut ja lapseni sinne sisälle, nainen huokaisi. - Mieheni on merillä ja minä olen sairas, eikä ole ketään kuka auttaisi minua.
-Lapsi parka, sääli vanha mies. -Sinun täytyy syödä jotain lämmintä. Mitähän? Saanko antaa kupillisen maitoa pikkuiselle? Mikä suloinen veitikka hän onkaan - miksi hänellä ei ole kenkiä?
- Minulla ei ole kenkiä hänelle, vastasi nainen.
- Sitten hän saa tämän kauniin parin, jonka valmistin eilen.

Ja Martti laittoi pehmeät lumivalkoiset kengät lapsen jalkaan. Ne olivat juuri sopivat. Pian nuori äiti jatkoi matkaansa kiitollisena, ja Martti jatkoi ikkunasta tähyilemistä.

Tunti toisensa jälkeen kului. Monta apua tarvitsevaa tuli vanhan suutarin luo ja sai avun, mutta odotettua vierasta ei kuulunut. Viimein, kun oli jo tullut yö, Martti lopetti odottamisen raskain sydämin. Se oli vain uni, hän arveli surullisena. Minä kyllä toivoin ja odotin, mutta Hän ei tullut!

Yhtäkkiä hänen väsyneet silmänsä näkivät, miten huone oli valoa täynnä ja suutarin eteen ilmestyivät köyhä kadun lakaisija, sairas äiti ja lapsi, ja muut apua saaneet ihmiset. He hymyilivät ja sanoivat: - Etkö ole nähnyt Minua?

Sitten he hävisivät. Martti kuuli pehmeän ja lempeän äänen: "Totisesti minä sanon teille: kaikki mitä olette tehneet yhdelle näistä minun vähimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle."