Minä huomasin outoja oireita itsessäni. Ensin aloin tulla riippuvaiseksi kavereistani vaikka vielä jokin aika työnsin ne pois luotani. Sain rajuja kohtauksia kun he elivät omaa elämäänsä eivätkä ehtineet aina olemaan minun kanssani. Itken usein muilta piilossa omaa ahdistustani (olen ts vailla hoitoa) ja en kestä olla tässä tilassa vaan haluan leikkaukseen (mihin en pääse vielä ainakaan vuoteen). Ei ole ketään kenelle puhuisin peloistani ja huolistani koskien tuota tai muutakaan, kun minusta tuntuu ettei kukaan halua kuunnella. Minä luulin että tyhjyys katosi löytäessäni todellisen minäni, mutta minä olen tyhjä! Monien vuosien jälkeen vieläkin! Ajattelen silloin tällöin itsetuhoisia ajatuksia mutten tiedä olenko tosissani vai yritänkö vain paeta. Luulen nyt tietäväni ongelmani ja enää haluaisin päästä tästä ylitse. Sekä minulla on huolia tulevaisuuttani koskien. Olen ottamassa valtavaa riskiä mikä muuttaa elämäni joko niin että vihdoinkin pääsen elämän alkuun tai jos epäonnistun niin putoan ja voi olla etten pääse enää ylös. Jos putoan niin minä en voi kuin kuolla sitten.
tyhjä sisältä!?
miten tää tapahtui!?
3425
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 3
Vanhimmat
olen samantyyppisessä olotilassa ja tilanteessa. mutta tyhjyys on ehkä se välivaihe ennen kuin ihminen täyttyy jollakin uudella. se on muutosta. ei mikään uusi mahdu tulemaan jos entinen ei ole pois, on joku viisas sanonut. tämä on se hirvittävältä ikuisuudelta tuntuva hetki tai viikko tai vuosi. elämä on kuitenkin meitä voimakkaampi, niin yritän ajatella.
Hei!
Olipa taas lohdullinen tuo vertaus että ei voi tulla mitään uutta jollei välillä tyhjene ja päästä irti vanhasta. Olen myös lohduttautunut sellaisella mielikuvalla, jonka bongasin jostain hengellisestä opuksesta: pimeänä aikana olemme kuin siemeniä mullan alla, emme voi tietää mitä pinnalle on versoamassa ennenkuin aurinko alkaa yhteyttää. Itse ajattelen että nyt on ikäänkuin piuhat poikki "korkeampaan voimaan". Näin kun tätä miettii tuntuu paremmalta, mutta kyllä ahdistus on tuskallista eikä sitä tahdo millään jaksaa. Mutta itsellä ei ainakaan ole mitään keinoa välttää ahdistusta, koska lääkehoitoa en enää halua ja terapiaa pidän myös itselle sopimattomana. Mulla on yksi kanava missä käyn purkamassa itseäni ja se on eräs vertaistukiryhmä. Kun saa puhua ääneen pahaa oloaan ja kuunnella muiden vastaavia niin jotenkin se auttaa saamaan uusia näkökulmia asioihin ja kontaktia omiin tunteisiin.
Toisaalta kyllä pelottaa että jos tämä "pimeä yö" kestää kovin kauan niin uuvun totaalisesti, koska itsetuhoiset ajatuksetkin ovat läsnä.
Voimia kaikille samoin kärsiville ja yritetään mennä hetki kerrallaan eteenpäin.
Käy juttelemassa lääkärille tuntemastasi olosta.
Minusta tuo vaikuttaa sille, että sinulla saattaa olla jokin aivojen välittäjäainepuutos. Tai jokin häiriö sen tehtävässä.
Esim. serotoniinivajaus.
Minulla oli aikoinaan vastaava ja se johtui juuri siitä serotoniinivajeesta. Vaje johtui stressistä.
Muistan vieläkin hyvin sen tyhjyyden tunteen, kun mikään ei tunnu millekään. Ei sureta, ei vituta, ei iloitse mistään.
Käy juttelemassa lääkärille. Oikeasti.