Viim. kerran tällä nikillä.
Olen havainnut että itämaisiin oppeihin pohjautuva katsomukseni nakertaa ja hapertaa minua itseäni. Koska uskon reinkarnaatioon ja karmaan, kuvittelen aina automaattisesti että olen ansainnut kaiken mitä minulle tehdään ja sanotaan. Häpeilen sitä että en kykene kiittämään kaikesta, vaan - kuten kuka tahansa - tunnen surua tai raivoa jos saan mielestäni rumaa kohtelua. Eräänlainen sairas yliminä huutaa minulle jatkuvasti että SUN SYYS SUN SYYS. Kaikki aina, kaikkialla.
Mitään ei uskalla itse sanoa eikä tehdä, koska aina tulee joku vetämään tilille ja jos ei tule, teen sen itse. Jokaisesta aktiivisesta edesottamuksestani minut voidaan leimata vähintäänkin itsetärkeäksi, jos operoidaan pelkästään katsomuksellisella kentällä. Idän opit saattavat todella pahoin nujertaa ihmisen, jos hän itse on siihen aulis!
Harrastukseni ovat epävarmuuden riemuvoitto, koska lapsesta asti olen ollut kiinnostunut kysymyksistä joita ei voi ratkaista. Esim. onko Maassa käynyt avaruuden väkeä? Oliko täällä todella "jumalihmisiä"? Onko Atlantis totta vai tarua? Entäpä omat näkyni, ovatko ne totta? Miksei niitä näy enempää? Tai mitä tulee siihen mitä oletan elämäntehtäväkseni, kirjoittaminen, se on arvoitusten aarreaitta.
Nyt kun ajauduin pohtimaan muiden ihmisten motiiveja täällä netissä, tajusin että en voi jatkaa enää näin. En kestä epävarmuutta enää pätkän vertaa. Olen saamassa sielullisen allergisen shokin. Henki ei kulje kohta enää pihisemälläkään. Itseasiassa minulla on ollut jonkin aikaa urtikarianäppyjä vähän siellä täällä, liekö epävarmuuden aiheuttama raivo puskemassa oikein kunnolla pintaan!
Kaikki voi olla kaikkena kaiken aikaa, mutta ihminen ei voi sitä kokea niin tai sekoaa. Sellainen kaikkitietoisuus ei sovellu ihmiselle joka ei ole lähimainkaan "perillä", jos sitä perilläolemista edes on. Näinä päivinä olen herännyt kyseenalaistamaan vähän kaiken, ja se tietysti on lisännyt epävarmuuden tunteen sietämättömyyttä potenssiin ähky.
Täytyy siis rajoittaa, rajata. Jospa vaikka joku käyttäytyy siten kuin en halua, ei ole minun tehtäväni mietiskellä sopiva motiivi tai etsiä syitä itsestäni. Jos en muuta kykene, minun on pakko arkistoida tapaus mappiin "pikku paskiainen", vaikka se onkin valitettavaa ja mahdollisesti väärä sijoitus. Mutta joskus väärätkin päätökset ovat parempi valinta kuin jättää kokonaan päättämättä - ja sitten kumminkin pähkäillä päivänsä pilalle.
Tuskin ne siellä itämaillakaan kaikki karmaan uskovat istuvat paskakasassaan miettien että kun en liikuta pikkurilliäkään, niin ei tule turpaan.
Loppu epävarmuudelle!
8
920
Vastaukset
- Dakadanda
>>Olen havainnut että itämaisiin oppeihin pohjautuva katsomukseni nakertaa ja hapertaa minua itseäni. Koska uskon reinkarnaatioon ja karmaan, kuvittelen aina automaattisesti että olen ansainnut kaiken mitä minulle tehdään ja sanotaan. Häpeilen sitä että en kykene kiittämään kaikesta, vaan - kuten kuka tahansa - tunnen surua tai raivoa jos saan mielestäni rumaa kohtelua. Eräänlainen sairas yliminä huutaa minulle jatkuvasti että SUN SYYS SUN SYYS. Kaikki aina, kaikkialla.>Mitään ei uskalla itse sanoa eikä tehdä, koska aina tulee joku vetämään tilille ja jos ei tule, teen sen itse. Jokaisesta aktiivisesta edesottamuksestani minut voidaan leimata vähintäänkin itsetärkeäksi, jos operoidaan pelkästään katsomuksellisella kentällä. Idän opit saattavat todella pahoin nujertaa ihmisen, jos hän itse on siihen aulis! >Harrastukseni ovat epävarmuuden riemuvoitto, koska lapsesta asti olen ollut kiinnostunut kysymyksistä joita ei voi ratkaista. Esim. onko Maassa käynyt avaruuden väkeä? Oliko täällä todella "jumalihmisiä"? Onko Atlantis totta vai tarua? Entäpä omat näkyni, ovatko ne totta? Miksei niitä näy enempää? Tai mitä tulee siihen mitä oletan elämäntehtäväkseni, kirjoittaminen, se on arvoitusten aarreaitta.>Nyt kun ajauduin pohtimaan muiden ihmisten motiiveja täällä netissä, tajusin että en voi jatkaa enää näin. En kestä epävarmuutta enää pätkän vertaa. Olen saamassa sielullisen allergisen shokin. Henki ei kulje kohta enää pihisemälläkään. Itseasiassa minulla on ollut jonkin aikaa urtikarianäppyjä vähän siellä täällä, liekö epävarmuuden aiheuttama raivo puskemassa oikein kunnolla pintaan!>Kaikki voi olla kaikkena kaiken aikaa, mutta ihminen ei voi sitä kokea niin tai sekoaa. Sellainen kaikkitietoisuus ei sovellu ihmiselle joka ei ole lähimainkaan "perillä", jos sitä perilläolemista edes on. Näinä päivinä olen herännyt kyseenalaistamaan vähän kaiken, ja se tietysti on lisännyt epävarmuuden tunteen sietämättömyyttä potenssiin ähky.>Täytyy siis rajoittaa, rajata. Jospa vaikka joku käyttäytyy siten kuin en halua, ei ole minun tehtäväni mietiskellä sopiva motiivi tai etsiä syitä itsestäni. Jos en muuta kykene, minun on pakko arkistoida tapaus mappiin "pikku paskiainen", vaikka se onkin valitettavaa ja mahdollisesti väärä sijoitus. Mutta joskus väärätkin päätökset ovat parempi valinta kuin jättää kokonaan päättämättä - ja sitten kumminkin pähkäillä päivänsä pilalle. <
En tiedä nyt enää näistä "Mitähän toikin musta ajattelee?" touhuista kun koko asia taitaa olla nykyään itselleni aika etäinen. Oishan se erikoista jos ihmiset pystyisivät lukemaan toistensa ajatukset niin silloin ei moista ongelmaa olisi edes olemassa. Ihmisten pitäisi oppia silloin varomaan ajatuksiaan mikä voisi kehittää ihmisiä parempaan suuntaan tai sitten aikaansaada kunnon kaaoksen. Henkimaailmassahan ajatukset kuulemma nähdään. Mene ja tiedä.
Oikeastaan olen jo jostain sieltä murrosikäisestä asti uskonut tienneeni mitä ihmiset minusta ajattelevat ja olen voinut totutella itseni siihen, että moiset ajatukset eivät minua mihinkään suuntaan jos toiseen enää liikuta. Kun tarpeeksi kauan uskottelee, että suurin osa ihmisistä inhoaa ja vihaa itseäni niin sitä joko luhistuu täysin tai sitten saavuttaa jonkin kumman nirvanan jossa voi säteillä tyyneyttä ja rakkautta vaikka demonit tanssisivat ympärillä. Ihminen haluaa olla rakastettu mutta tietyssä vaiheessa alkaa ihmetellä miksi ihmeessä minun pitäisi ollakkaan rakastettu? Mitä minä siitä hyödyn? Ainoastaan osoittamalla itse rakkautta toisia kohtaan voin OIKEASTI hyötyä. Vanhempien rakkaudessahan on parhaimmillaan kyse juuri tästä samasta asiasta: Vanhempi rakastaa lastaan pyyteettömästi ilman mitään ehtoja. Valaistunut ei tarvitse enää muiden rakkautta ja hyväksyntää koska hän on itse rakkaus!
>>Tuskin ne siellä itämaillakaan kaikki karmaan uskovat istuvat paskakasassaan miettien että kun en liikuta pikkurilliäkään, niin ei tule turpaan.- Dea
...vähän aikaa pysyisin nyt tässä nikissä. Tämä on saumattoman simppeli, eikä se varsinaisesti tarkoita mitään sen kummempaa. Alkaa jo tympiä jumalattaret sun muut... Aina kuvittelin voivani ikäänkuin impata niistä sopivaa energiaa itselleni, ja sitten vaan tuli kumminkin jotain ihme skitsoja että olenko nyt nimeni veroinen ihan takuulla. Päh!
Magia-osastolla minulla oli joku hässäkkä pari viikkoa kun intoudun puhumaan kerrankin kauniita ja eräs tyyppi katsoi että puhun läpiä päähäni. Siitä sukeutui kiukuttelua ja lopulta olin jo itse aivan tööt. Tänä aamuna noustessani oivalsin mielestäni jotain olennaista:
>...perustunne joka minua rassaa on torjutuksi tulemisen tunne.
Jos sanotaan turpa kiinni, rajoita, älä tee noin - minulle se on "heitä veivis, ei sua saa olla olemassa".
Kuolemanpelko on aika vahva pelko. Ja siittää epäluuloa. Tottakai kompensoin koko hommaa tuputtamalla itseäni, ja tottakai saan vain vahvistuksen sille että ei minua minnekään kaivata, en saa olla olemassa.<
Ennen tuota kiteytystä minuva pänni jo about ihan mikä hyvänsä. Alkoi tulla fiilareita että hittoako tässä olla mistään kiinnostunut, sanoa mistään mitenkään ja olla yleensäkään mitenkään päin kun mikään ei kelpaa kenellekään. Olenhan kuitenkin itsekin osoittanut aina toisinaan muille ihan suoraan että en nyt sun juttujasi jaksa, joten kai pitäisi itsekin välillä kestää se että ei minua aina kaikki kestä. Varsinkaan jos hankkiudun johonkin kiihkotilaan.
Säikähdin jo että depis on syvenemässä pahasti, mutta mene tiedä. Harvoja kausia lukuunottamatta minulla on ollut perusmasennus koko ajan; semmoinen jonka kanssa pystyy elämään. Oikeastaan jos se lopahtaa yhtäkkiä tulee niin kumma olo että alkaa jo pelätä hulluksituloa. En kestä mitään äkilliä mielentilan muutoksia... Ja sitten kun niitä kumminkin aina toisinaan tulee, hyvään tai pahaan päin, niin... Huh huh.
Joku voi ihmetellä että miten ihminen kykenee operoimaan ollenkaan jos hän on koko ajan masentunut. Kyllä voi. Eihän perusmasentunut ihminen edes miellä melankolista oloaan aina sairaaksi, jos hän ei edes muista tai tiedä mistään muusta! Toivon että taipumukseni mennä välillä liiankin syvälle tuo minulle jonkinlaista viisautta. Muuten missään ei ole mitään järkeä.
"Synkkien säpinät" meillä oli tietysti jo kotona. Se onkin pirullista että kyllähän sitä aina kumppaninsa voi jotenkuten valita, mutta vanhempiaan ei!
Taikka tietysti siis juu... Mutta olen niin kypsähtänyt olemaan henkinen ihminen että haluan välillä olla ihan pelkkä tavis vaan. ;)
Ajattelin jo että jos vielä kirjoitan kirjoittamisesta niin nokkikoon minut NÄKKI. Mutta sen verran vielä, että mulkoilin tässä taannoin mollin sivuja ja yritin keksiä sieltä itselleni jotain paremmin soveltuvaa ammattialaa... Kas kummaa, ainoa mikä soveltui taipumuksiini ja haluihini oli kirjailijan työ. Siellä sanottiin että asiassa auttaa jos elämässä on ollut joku kriisi. Juku, sittenhän olen varmaan kohta jo aika pitkällä "itsekouluttautumisessani" alalle... Mutta "ollut" on tietysti eri asia kuin että on koko ajan meneillään. Eihän tässä mitään muuta ehdi tehdä kuin märehtiä itseään ja minähän en kyllä itse aio kirjojeni aiheeksi, jumankauta juu nääs ja hyvää yötä!
Pakko kai myöntää että siitä kirjoittamisestakin lässytän ihan itsekidutuksen vuoksi... Kun teen asiasta itselleni mahdollisimman vastenmielisen eli kyllästyttävän, voi olla varma että takuulla en siihen ryhdy ikupäivänä tosissani. Eikä sitten myöskään tule mitään musertavia pettymyksiä. Mollin sivuilla sanoivat että kirjailijan pitää sietää kritiikkiä, ja minulla siinä tökkii ja pahasti! Jos joku mainitsee että mitä teknisiä vikoja tekstissäni on, se on ok. Ei heilauta, ja pyrin ottamaan opikseni (jos haluan ottaa). Mutta jos joku alkaa halveerata sitä mistä aiheesta kirjoitan tai haluan kirjoittaa, niin johan pomppasi. Tai jos joku alkaa arvostella minua enemmän kuin varsinaisesti tekstiäni, niin sitä en kyllä kestä tipan tippaa. Siinä tulee juuri se syvä epäluottamus ihmisiin esille: haluavatko ne että en olisi olemassakaan?!
Joskus on tietysti pirun vaikea erottaa itsensä ja tekstinsä. Voin älyllisesti päätellä että heti kun heitän matskua esille, se on minusta pois, eikä enää hallinnassani. Mutta tunnetasolla olen kuin mustasukkainen ja tukahduttava äiti kaikelle mitä katson omakseni. Sen pitää pysyä omanani, ja sitähän eivät muut sörki. Ärkele!
Mutta jo riittää minusta. Olen jo itseenikin niin kyllästynyt että oksat pois. :I - Ganjaman2
Tykkäsin sun kirjotuksesta.
>>> Onhan masennuksessakin oikeastaan kyse vain AJATTELUST: Ihminen AJATTELEE itsensä sairaaksi ja paras tapa parantaa itsensä moisesta ongelmasta on ajatella itsensä TAKAISIN terveeksi! Simple? Se on tosiaankin niin simppeliä! Positiivista ajattelua korostavat hömppä-ihmiset eivät tajuakkaan kuinka oikeassa he ovat. >Ihmisten pitäisi oppia silloin varomaan ajatuksiaan mikä voisi kehittää ihmisiä parempaan suuntaan tai sitten aikaansaada kunnon kaaoksen. Henkimaailmassahan ajatukset kuulemma nähdään. Mene ja tiedä.>Kun tarpeeksi kauan uskottelee, että suurin osa ihmisistä inhoaa ja vihaa itseäni>Ihminen haluaa olla rakastettu mutta tietyssä vaiheessa alkaa ihmetellä miksi ihmeessä minun pitäisi ollakkaan rakastettu? Mitä minä siitä hyödyn? - Jumalatar
Dea kirjoitti:
...vähän aikaa pysyisin nyt tässä nikissä. Tämä on saumattoman simppeli, eikä se varsinaisesti tarkoita mitään sen kummempaa. Alkaa jo tympiä jumalattaret sun muut... Aina kuvittelin voivani ikäänkuin impata niistä sopivaa energiaa itselleni, ja sitten vaan tuli kumminkin jotain ihme skitsoja että olenko nyt nimeni veroinen ihan takuulla. Päh!
Magia-osastolla minulla oli joku hässäkkä pari viikkoa kun intoudun puhumaan kerrankin kauniita ja eräs tyyppi katsoi että puhun läpiä päähäni. Siitä sukeutui kiukuttelua ja lopulta olin jo itse aivan tööt. Tänä aamuna noustessani oivalsin mielestäni jotain olennaista:
>...perustunne joka minua rassaa on torjutuksi tulemisen tunne.
Jos sanotaan turpa kiinni, rajoita, älä tee noin - minulle se on "heitä veivis, ei sua saa olla olemassa".
Kuolemanpelko on aika vahva pelko. Ja siittää epäluuloa. Tottakai kompensoin koko hommaa tuputtamalla itseäni, ja tottakai saan vain vahvistuksen sille että ei minua minnekään kaivata, en saa olla olemassa.<
Ennen tuota kiteytystä minuva pänni jo about ihan mikä hyvänsä. Alkoi tulla fiilareita että hittoako tässä olla mistään kiinnostunut, sanoa mistään mitenkään ja olla yleensäkään mitenkään päin kun mikään ei kelpaa kenellekään. Olenhan kuitenkin itsekin osoittanut aina toisinaan muille ihan suoraan että en nyt sun juttujasi jaksa, joten kai pitäisi itsekin välillä kestää se että ei minua aina kaikki kestä. Varsinkaan jos hankkiudun johonkin kiihkotilaan.
Säikähdin jo että depis on syvenemässä pahasti, mutta mene tiedä. Harvoja kausia lukuunottamatta minulla on ollut perusmasennus koko ajan; semmoinen jonka kanssa pystyy elämään. Oikeastaan jos se lopahtaa yhtäkkiä tulee niin kumma olo että alkaa jo pelätä hulluksituloa. En kestä mitään äkilliä mielentilan muutoksia... Ja sitten kun niitä kumminkin aina toisinaan tulee, hyvään tai pahaan päin, niin... Huh huh.
Joku voi ihmetellä että miten ihminen kykenee operoimaan ollenkaan jos hän on koko ajan masentunut. Kyllä voi. Eihän perusmasentunut ihminen edes miellä melankolista oloaan aina sairaaksi, jos hän ei edes muista tai tiedä mistään muusta! Toivon että taipumukseni mennä välillä liiankin syvälle tuo minulle jonkinlaista viisautta. Muuten missään ei ole mitään järkeä.
"Synkkien säpinät" meillä oli tietysti jo kotona. Se onkin pirullista että kyllähän sitä aina kumppaninsa voi jotenkuten valita, mutta vanhempiaan ei!
Taikka tietysti siis juu... Mutta olen niin kypsähtänyt olemaan henkinen ihminen että haluan välillä olla ihan pelkkä tavis vaan. ;)
Ajattelin jo että jos vielä kirjoitan kirjoittamisesta niin nokkikoon minut NÄKKI. Mutta sen verran vielä, että mulkoilin tässä taannoin mollin sivuja ja yritin keksiä sieltä itselleni jotain paremmin soveltuvaa ammattialaa... Kas kummaa, ainoa mikä soveltui taipumuksiini ja haluihini oli kirjailijan työ. Siellä sanottiin että asiassa auttaa jos elämässä on ollut joku kriisi. Juku, sittenhän olen varmaan kohta jo aika pitkällä "itsekouluttautumisessani" alalle... Mutta "ollut" on tietysti eri asia kuin että on koko ajan meneillään. Eihän tässä mitään muuta ehdi tehdä kuin märehtiä itseään ja minähän en kyllä itse aio kirjojeni aiheeksi, jumankauta juu nääs ja hyvää yötä!
Pakko kai myöntää että siitä kirjoittamisestakin lässytän ihan itsekidutuksen vuoksi... Kun teen asiasta itselleni mahdollisimman vastenmielisen eli kyllästyttävän, voi olla varma että takuulla en siihen ryhdy ikupäivänä tosissani. Eikä sitten myöskään tule mitään musertavia pettymyksiä. Mollin sivuilla sanoivat että kirjailijan pitää sietää kritiikkiä, ja minulla siinä tökkii ja pahasti! Jos joku mainitsee että mitä teknisiä vikoja tekstissäni on, se on ok. Ei heilauta, ja pyrin ottamaan opikseni (jos haluan ottaa). Mutta jos joku alkaa halveerata sitä mistä aiheesta kirjoitan tai haluan kirjoittaa, niin johan pomppasi. Tai jos joku alkaa arvostella minua enemmän kuin varsinaisesti tekstiäni, niin sitä en kyllä kestä tipan tippaa. Siinä tulee juuri se syvä epäluottamus ihmisiin esille: haluavatko ne että en olisi olemassakaan?!
Joskus on tietysti pirun vaikea erottaa itsensä ja tekstinsä. Voin älyllisesti päätellä että heti kun heitän matskua esille, se on minusta pois, eikä enää hallinnassani. Mutta tunnetasolla olen kuin mustasukkainen ja tukahduttava äiti kaikelle mitä katson omakseni. Sen pitää pysyä omanani, ja sitähän eivät muut sörki. Ärkele!
Mutta jo riittää minusta. Olen jo itseenikin niin kyllästynyt että oksat pois. :I>>> ...vähän aikaa pysyisin nyt tässä nikissä. Tämä on saumattoman simppeli, eikä se varsinaisesti tarkoita mitään sen kummempaa. Alkaa jo tympiä jumalattaret sun muut... Aina kuvittelin voivani ikäänkuin impata niistä sopivaa energiaa itselleni, ja sitten vaan tuli kumminkin jotain ihme skitsoja että olenko nyt nimeni veroinen ihan takuulla. Päh!
- Dea
Jumalatar kirjoitti:
>>> ...vähän aikaa pysyisin nyt tässä nikissä. Tämä on saumattoman simppeli, eikä se varsinaisesti tarkoita mitään sen kummempaa. Alkaa jo tympiä jumalattaret sun muut... Aina kuvittelin voivani ikäänkuin impata niistä sopivaa energiaa itselleni, ja sitten vaan tuli kumminkin jotain ihme skitsoja että olenko nyt nimeni veroinen ihan takuulla. Päh!
...loppumaton luonnonvara. ;)
Usko huvikses mutta olisin tosiaan ottanut mieluummin Deannan, mutta ei vaan ollut enää vapaa. - Dea
Ganjaman2 kirjoitti:
Tykkäsin sun kirjotuksesta.
>>> Onhan masennuksessakin oikeastaan kyse vain AJATTELUST: Ihminen AJATTELEE itsensä sairaaksi ja paras tapa parantaa itsensä moisesta ongelmasta on ajatella itsensä TAKAISIN terveeksi! Simple? Se on tosiaankin niin simppeliä! Positiivista ajattelua korostavat hömppä-ihmiset eivät tajuakkaan kuinka oikeassa he ovat. >Ihmisten pitäisi oppia silloin varomaan ajatuksiaan mikä voisi kehittää ihmisiä parempaan suuntaan tai sitten aikaansaada kunnon kaaoksen. Henkimaailmassahan ajatukset kuulemma nähdään. Mene ja tiedä.>Kun tarpeeksi kauan uskottelee, että suurin osa ihmisistä inhoaa ja vihaa itseäni>Ihminen haluaa olla rakastettu mutta tietyssä vaiheessa alkaa ihmetellä miksi ihmeessä minun pitäisi ollakkaan rakastettu? Mitä minä siitä hyödyn?Hyvä Rastaman,
>Vaan et ehkä vaan tiedostaa ettei ajatukset oo pelkästään omii
Tätähän tässä nyt on ajettu läpi kuin käärmettä pyssyyn, mutta mitä tämä noin niinkuin sitten tarkoittaa? Ei ole omia, ei ole omia, no mistä ne sitten tulee, ja millälailla niiden kanssa sitten "ollaan", kun teit niin tai näin niin aina teet (jonkun mielestä) väärinpäin?
Tarkoitatko että kaikilla on samanlaisia ajatuksia? Vai että joku perusihmisyys funtsailee ne ajatukset ja ne virtaavat ihmisiin? Vaiko että menneet polvet blaa blaa (joka on se hedelmätön psykologinen lähestymistapa jota yritän aina välillä kokeilla, kuitenkin)?
- Dea
Tänään kun on tällainen hiljaisempi päivä niin meitsi tykkää että meitsipä ottaa ritolat.
Muutama kysymys jonka esitin jäi kyllä vielä avoimeksi, mutta en nyt jaksa kyylätä että tuleeko niihin vastauksia vai ei.
Kiitän kaikkia tänne ja sinne sun tänne kirjoittaneita ja toivotan antoisaa talvipäivänseisokkia. Jos hyvin käy, leukani eivät loksu Uskonto-foorumeilla tänä vuonna enää ollenkaan. Kyllä sen verran meni takki tyhjäksi ja vintti pimeäksi. Mutta semmoistahan se on jos vajaalla palikkapaketilla operoi. ;)
Adios! - Annu
Olen todella pahoillani ahdistuksestasi.
Mitä enemmän mietit suuria kysymyksiä ja koitat löytää vastauksia, sen enemmän ahdistut. Kukaan ei tiedä vastauksia.
Älä syyllistä itseäsi siitä, jos muut kohtelevat sinua huonosti. Ehkä ansaitset sen, ehkä et. Suhtaudu kaikkiin ihmisiin rakkaudella (jos voit), karmataakkasikin pienenee. Ja ne ihmiset, jotka sinua huonosti kohtelevat, lisäävät vain omaa karmataakkaansa.
Jumala loi maailman täydelliseksi. Kaikki toimii kuten pitääkin. Lopeta kysymysten esittäminen, ja näe maailman kauneus. Ethän sinä kuitenkaan maailmaa voi muuttaa. Joten keskitä tekosi hyviin asioihin, ja harrasta jotain mistä pidät. Liika ajattelu on pahasta.
Toivon sinulle hyviä jatkoja!! Toivottavasti mielesi selkiintyy! :)
Ketjusta on poistettu 21 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
Kyllä suoraan
Sanottua vi.tu.taa. Miksi en toiminut silloin. Sama kun olisi heittänyt smagardin menemään.691782Voisitko nainen kertoa mulle
Tykkäätkö sä musta, vai unohdanko koko jutun? Mä en viitti tulla sinne enää, ettei mua pidetä jonain vainoajana, ku sun1641449- 881252
- 1211226
Miehelle naiselta
Ajattelen sinua aina, en jaksa enää. Ja luulin, että pidit minusta, mutta silloin olisit tehnyt jotain. Mutta sinä et te491140- 74915
Iäkkäät asiakkaat ärsyttävät kaupoissa
Miksei Kela järjestä palvelua, jolla toimittaisivat ostokset suoraan ikäihmisille? https://www.is.fi/taloussanomat/art-240891- 105862
Olen syvästi masentunut
En oikein voi puhua tästä kenenkään kanssa. Sillä tavalla että toinen ymmärtäisi sen, miten huonosti voin. Ja se että mi99795Mitä vastaat jos
Kysyn maanantaina jutteluaikaa ihan arkipäivisistä asioista, rauhassa? Koska nimittäin aion 😍36674