775 ja

että hukkaan meni hänen valituksensa...

"oikeustaistelija"! Heeehheeeh!

Ylivoimaisesti koko eduskunnan nauretuin pellehän se on. Tyhmä ja ahkera eli todella rasittava yhdistelmä. Tuo äänekkäästi julki jatkuvasti tietämättömyyttään ja moukkamaisuuttaan, ei älyä edes istua hiljaa.

Ja kannattajansa samaa maata; paljon ääntä ja vähän ymmärrystä.

soopeli kirjoitti:

"oikeustaistelija"! Heeehheeeh!

Ylivoimaisesti koko eduskunnan nauretuin pellehän se on. Tyhmä ja ahkera eli todella rasittava yhdistelmä. Tuo äänekkäästi julki jatkuvasti tietämättömyyttään ja moukkamaisuuttaan, ei älyä edes istua hiljaa.

Ja kannattajansa samaa maata; paljon ääntä ja vähän ymmärrystä.

Lue lisää

Toisin kuin vouhottavat kaupunkivihreät, ilomantsilainen Hannu Hoskonen tuntee syrjäseutujen todellisuuden. Hän taistelee kotiseutunsa ja sen ihmisten puolesta. Hänen työnsä on paljon arvokkaampaa kuin patterikäyttöisiä maidonvaahdottajia muuta pikku ylellisyyttä arvostavien vihreiden joilla besserwisseriyttä kyllä riittää muttei oikeata elämän tuomaa viisautta.



Äitini muistolle

Viime viikkojen työasiat ovat jääneet ajatuksissani taka-alalle, kun äitini äkillisen sairastumisen jälkeen tammikuun lopulla alkoi hänen elämänsä loppuvaihe yllättäen ja varoittamatta. Äiti kantoi urheasti oman sairautensa etenemisen kertomatta kenellekään niistä kivuista, joita sairauteen varmasti liittyi. Viimeiset kolme viikkoa elämästään äitini vietti sairaalassa ja vain kolme päivää oli vaikeaa aikaa, jolloin voimat ehtyivät. Torstaiaamun tunteina 5. helmikuuta äiti siirtyi rauhallisesti luojansa luo. Olimme sisarusten kanssa äidin kuolinvuoteen äärellä saattamassa häntä ajasta ikuisuuteen.

Kuin tietoisena elämän rajallisuudesta sain keskustella äitini kanssa elämän suurista asioista noin kuukausi sitten, kun vierailimme Hannes-enon lesken luona Palovaarassa lähellä Ilomantsin Hattuvaaraa. Tässä samassa talossa, huikaisevan kauniissa vaaramaisemassa oli äitini syntynyt ja varttunut koko nuoruutensa ajan. Lähdettyämme kotimatkalle äiti kertoi minulle automatkan aikana, että hänen harras toivomuksensa on siirtyä pois tästä ajasta rauhallisesti ja kivuttomasti. Ymmärsin äidin toivomuksen ja ihmettelin miksi asia tuli hänelle mieleen juuri Palovaaran maisemissa, kotimaisemassa. Nyt ymmärrän tuon hetken tunnelman ja myös äidin hartaan toivomuksen syyn. Isäni sairasti pitkään ja vietti kuusi vuotta sairasvuoteellaan ennen poismenoa. Äidin toivomus selviämisestä omin voimin loppuun saakka oli hänen sukupolvensa elämäntapa, johon sisältyi elämän suuri arvostus ja kunnioitus.

Välivaara, vain pari kilometriä Hattuvaaraan päin Palovaarasta, on Tyynen ja Hanneksen yhdessä rakentama koti. Isän kotipellolle rakennetusta talosta tuli suurperheen koti, jossa me lapset vartuimme aikuisiksi, hyvin eväin valmiina maailman myrskyihin. Elämä oli työtä, jota kunnioitettiin yli kaiken, ja työn kautta saatu leipä oli aina suuressa arvossa. Pellot olivat kiviset, mutta antoivat toimeentulon joka päivä. Samoilla peltoaukeilla kuului kesäisin rakentamisen äänet yömyöhään ja talvella lähinnä lasten äänet kaikuivat mäenlaskun seurauksena; vanhempien mielestä joskus turhankin myöhään pimenevässä illassa.

Sota-ajan ikävät muistot hautautuivat työn ja elämisen rikkauden alle. Isän sodassa saamat vammat oireilivat jo varhain ja äidin vastuulle jäi monta raskasta työtä, vaikka isä koetti varmasti parhaansa joka hetki. Lasten osallistuminen työhön oli itsestään selvää, ja näin vuosien jälkeen antaa suuren arvon tälle työnteon kunnioittamiselle. Naapurien merkitys oli elämisen suuri rikkaus. Kylässä käytiin ennakkoon ilmoittamatta ja apua oli aina tarjolla elämän yllätysten äärellä. Vaikka aineellisesti ei ehkä ollut kaikkea, elettiin rikasta aikaa henkisesti. Petrun praasniekan kirkon kellot ja päiväjuhlat ovat painuneet syvälle meidän sydämiimme. Se oli elämän laatua parhaasta päästä, hiljentyminen ja kiittäminen muistettiin aidosti.

Äidin ja isän elämän loppuvuodet kuluivat Ilomantsin kirkonkylällä rivitaloasunnossa. Muutos Välivaarasta pois oli iso, mutta välttämätön terveyden asettaessa omat rajansa arkisille askareille. Nytkin hyvät naapurit tekivät muutoksen helpoksi. Välivaaraan pistäydyttiin etenkin kesäaikana, mutta uusi koti Kokkotiellä oli tullut tutun turvalliseksi. Isän vakava sairaus jätti äidin yksin syksyllä 1993, jolloin isä joutui sairaalahoitoon sairauden murtamana. Äidin vierailut terveyskeskukseen olivat päivittäisiä ja raskaita isän heikkenevän kunnon takia. Isän poismenon jälkeen v. 2000 äiti viihtyi yksin Kokkotien kodissaan monesti lasten ja lastenlasten vierailuista iloiten. Naapurien tuki ja turva oli tärkeää ja luontevaa, olihan lähellä monta samaan sukupolveen kuuluvaa ystävää. Vaikka voimat hiipuivat vähitellen, äiti kantoi urheasti taakkansa ikään kuin peläten läheistensä huolestumista.

Saatettuamme äidin viimeiselle matkalle jäävät jäljelle kauniit muistot elämän taipaleen varrelta. Äidin toivomus rauhallisesta ja arvokkaasta pääsystä tuonilmaisiin toteutui kuin Luojan lahjana. Kun keskustelin näistä asioista äidin kanssa, oli hänellä luottavainen olo lähiajan tapahtumien kierrosta. Rauhallisena luottavaisena äiti siirtyi armeliaan Luojansa luo huolehtien viimeiseen saakka läheisistään vielä sairaalassakin.

Kiitollisuudella Hannu

http://www2.eduskunta.fi/fakta/edustaja/797/valikko.html

pilaa maailman kirjoitti:

Toisin kuin vouhottavat kaupunkivihreät, ilomantsilainen Hannu Hoskonen tuntee syrjäseutujen todellisuuden. Hän taistelee kotiseutunsa ja sen ihmisten puolesta. Hänen työnsä on paljon arvokkaampaa kuin patterikäyttöisiä maidonvaahdottajia muuta pikku ylellisyyttä arvostavien vihreiden joilla besserwisseriyttä kyllä riittää muttei oikeata elämän tuomaa viisautta.



Äitini muistolle

Viime viikkojen työasiat ovat jääneet ajatuksissani taka-alalle, kun äitini äkillisen sairastumisen jälkeen tammikuun lopulla alkoi hänen elämänsä loppuvaihe yllättäen ja varoittamatta. Äiti kantoi urheasti oman sairautensa etenemisen kertomatta kenellekään niistä kivuista, joita sairauteen varmasti liittyi. Viimeiset kolme viikkoa elämästään äitini vietti sairaalassa ja vain kolme päivää oli vaikeaa aikaa, jolloin voimat ehtyivät. Torstaiaamun tunteina 5. helmikuuta äiti siirtyi rauhallisesti luojansa luo. Olimme sisarusten kanssa äidin kuolinvuoteen äärellä saattamassa häntä ajasta ikuisuuteen.

Kuin tietoisena elämän rajallisuudesta sain keskustella äitini kanssa elämän suurista asioista noin kuukausi sitten, kun vierailimme Hannes-enon lesken luona Palovaarassa lähellä Ilomantsin Hattuvaaraa. Tässä samassa talossa, huikaisevan kauniissa vaaramaisemassa oli äitini syntynyt ja varttunut koko nuoruutensa ajan. Lähdettyämme kotimatkalle äiti kertoi minulle automatkan aikana, että hänen harras toivomuksensa on siirtyä pois tästä ajasta rauhallisesti ja kivuttomasti. Ymmärsin äidin toivomuksen ja ihmettelin miksi asia tuli hänelle mieleen juuri Palovaaran maisemissa, kotimaisemassa. Nyt ymmärrän tuon hetken tunnelman ja myös äidin hartaan toivomuksen syyn. Isäni sairasti pitkään ja vietti kuusi vuotta sairasvuoteellaan ennen poismenoa. Äidin toivomus selviämisestä omin voimin loppuun saakka oli hänen sukupolvensa elämäntapa, johon sisältyi elämän suuri arvostus ja kunnioitus.

Välivaara, vain pari kilometriä Hattuvaaraan päin Palovaarasta, on Tyynen ja Hanneksen yhdessä rakentama koti. Isän kotipellolle rakennetusta talosta tuli suurperheen koti, jossa me lapset vartuimme aikuisiksi, hyvin eväin valmiina maailman myrskyihin. Elämä oli työtä, jota kunnioitettiin yli kaiken, ja työn kautta saatu leipä oli aina suuressa arvossa. Pellot olivat kiviset, mutta antoivat toimeentulon joka päivä. Samoilla peltoaukeilla kuului kesäisin rakentamisen äänet yömyöhään ja talvella lähinnä lasten äänet kaikuivat mäenlaskun seurauksena; vanhempien mielestä joskus turhankin myöhään pimenevässä illassa.

Sota-ajan ikävät muistot hautautuivat työn ja elämisen rikkauden alle. Isän sodassa saamat vammat oireilivat jo varhain ja äidin vastuulle jäi monta raskasta työtä, vaikka isä koetti varmasti parhaansa joka hetki. Lasten osallistuminen työhön oli itsestään selvää, ja näin vuosien jälkeen antaa suuren arvon tälle työnteon kunnioittamiselle. Naapurien merkitys oli elämisen suuri rikkaus. Kylässä käytiin ennakkoon ilmoittamatta ja apua oli aina tarjolla elämän yllätysten äärellä. Vaikka aineellisesti ei ehkä ollut kaikkea, elettiin rikasta aikaa henkisesti. Petrun praasniekan kirkon kellot ja päiväjuhlat ovat painuneet syvälle meidän sydämiimme. Se oli elämän laatua parhaasta päästä, hiljentyminen ja kiittäminen muistettiin aidosti.

Äidin ja isän elämän loppuvuodet kuluivat Ilomantsin kirkonkylällä rivitaloasunnossa. Muutos Välivaarasta pois oli iso, mutta välttämätön terveyden asettaessa omat rajansa arkisille askareille. Nytkin hyvät naapurit tekivät muutoksen helpoksi. Välivaaraan pistäydyttiin etenkin kesäaikana, mutta uusi koti Kokkotiellä oli tullut tutun turvalliseksi. Isän vakava sairaus jätti äidin yksin syksyllä 1993, jolloin isä joutui sairaalahoitoon sairauden murtamana. Äidin vierailut terveyskeskukseen olivat päivittäisiä ja raskaita isän heikkenevän kunnon takia. Isän poismenon jälkeen v. 2000 äiti viihtyi yksin Kokkotien kodissaan monesti lasten ja lastenlasten vierailuista iloiten. Naapurien tuki ja turva oli tärkeää ja luontevaa, olihan lähellä monta samaan sukupolveen kuuluvaa ystävää. Vaikka voimat hiipuivat vähitellen, äiti kantoi urheasti taakkansa ikään kuin peläten läheistensä huolestumista.

Saatettuamme äidin viimeiselle matkalle jäävät jäljelle kauniit muistot elämän taipaleen varrelta. Äidin toivomus rauhallisesta ja arvokkaasta pääsystä tuonilmaisiin toteutui kuin Luojan lahjana. Kun keskustelin näistä asioista äidin kanssa, oli hänellä luottavainen olo lähiajan tapahtumien kierrosta. Rauhallisena luottavaisena äiti siirtyi armeliaan Luojansa luo huolehtien viimeiseen saakka läheisistään vielä sairaalassakin.

Kiitollisuudella Hannu

http://www2.eduskunta.fi/fakta/edustaja/797/valikko.html

Lue lisää

Kerroit kauniisti ja liikutavasti erään elämäntarinan! Uskon, että ajat meidän kaikkien, syrjäseudun, kuin myös lapin asioiden kannatusta silloin kun ne ovat myötämielisiä meille. Älä milloinkaan vastusta Vuotoksen lupahakemusta, se tulee aikanaan! äläkä vastusta lapin kehitystä, kuten meitä ovat vihreät ja GP jo kuritaneet aina oikeuskanslerin valheillakin !

pilaa maailman kirjoitti:

Toisin kuin vouhottavat kaupunkivihreät, ilomantsilainen Hannu Hoskonen tuntee syrjäseutujen todellisuuden. Hän taistelee kotiseutunsa ja sen ihmisten puolesta. Hänen työnsä on paljon arvokkaampaa kuin patterikäyttöisiä maidonvaahdottajia muuta pikku ylellisyyttä arvostavien vihreiden joilla besserwisseriyttä kyllä riittää muttei oikeata elämän tuomaa viisautta.



Äitini muistolle

Viime viikkojen työasiat ovat jääneet ajatuksissani taka-alalle, kun äitini äkillisen sairastumisen jälkeen tammikuun lopulla alkoi hänen elämänsä loppuvaihe yllättäen ja varoittamatta. Äiti kantoi urheasti oman sairautensa etenemisen kertomatta kenellekään niistä kivuista, joita sairauteen varmasti liittyi. Viimeiset kolme viikkoa elämästään äitini vietti sairaalassa ja vain kolme päivää oli vaikeaa aikaa, jolloin voimat ehtyivät. Torstaiaamun tunteina 5. helmikuuta äiti siirtyi rauhallisesti luojansa luo. Olimme sisarusten kanssa äidin kuolinvuoteen äärellä saattamassa häntä ajasta ikuisuuteen.

Kuin tietoisena elämän rajallisuudesta sain keskustella äitini kanssa elämän suurista asioista noin kuukausi sitten, kun vierailimme Hannes-enon lesken luona Palovaarassa lähellä Ilomantsin Hattuvaaraa. Tässä samassa talossa, huikaisevan kauniissa vaaramaisemassa oli äitini syntynyt ja varttunut koko nuoruutensa ajan. Lähdettyämme kotimatkalle äiti kertoi minulle automatkan aikana, että hänen harras toivomuksensa on siirtyä pois tästä ajasta rauhallisesti ja kivuttomasti. Ymmärsin äidin toivomuksen ja ihmettelin miksi asia tuli hänelle mieleen juuri Palovaaran maisemissa, kotimaisemassa. Nyt ymmärrän tuon hetken tunnelman ja myös äidin hartaan toivomuksen syyn. Isäni sairasti pitkään ja vietti kuusi vuotta sairasvuoteellaan ennen poismenoa. Äidin toivomus selviämisestä omin voimin loppuun saakka oli hänen sukupolvensa elämäntapa, johon sisältyi elämän suuri arvostus ja kunnioitus.

Välivaara, vain pari kilometriä Hattuvaaraan päin Palovaarasta, on Tyynen ja Hanneksen yhdessä rakentama koti. Isän kotipellolle rakennetusta talosta tuli suurperheen koti, jossa me lapset vartuimme aikuisiksi, hyvin eväin valmiina maailman myrskyihin. Elämä oli työtä, jota kunnioitettiin yli kaiken, ja työn kautta saatu leipä oli aina suuressa arvossa. Pellot olivat kiviset, mutta antoivat toimeentulon joka päivä. Samoilla peltoaukeilla kuului kesäisin rakentamisen äänet yömyöhään ja talvella lähinnä lasten äänet kaikuivat mäenlaskun seurauksena; vanhempien mielestä joskus turhankin myöhään pimenevässä illassa.

Sota-ajan ikävät muistot hautautuivat työn ja elämisen rikkauden alle. Isän sodassa saamat vammat oireilivat jo varhain ja äidin vastuulle jäi monta raskasta työtä, vaikka isä koetti varmasti parhaansa joka hetki. Lasten osallistuminen työhön oli itsestään selvää, ja näin vuosien jälkeen antaa suuren arvon tälle työnteon kunnioittamiselle. Naapurien merkitys oli elämisen suuri rikkaus. Kylässä käytiin ennakkoon ilmoittamatta ja apua oli aina tarjolla elämän yllätysten äärellä. Vaikka aineellisesti ei ehkä ollut kaikkea, elettiin rikasta aikaa henkisesti. Petrun praasniekan kirkon kellot ja päiväjuhlat ovat painuneet syvälle meidän sydämiimme. Se oli elämän laatua parhaasta päästä, hiljentyminen ja kiittäminen muistettiin aidosti.

Äidin ja isän elämän loppuvuodet kuluivat Ilomantsin kirkonkylällä rivitaloasunnossa. Muutos Välivaarasta pois oli iso, mutta välttämätön terveyden asettaessa omat rajansa arkisille askareille. Nytkin hyvät naapurit tekivät muutoksen helpoksi. Välivaaraan pistäydyttiin etenkin kesäaikana, mutta uusi koti Kokkotiellä oli tullut tutun turvalliseksi. Isän vakava sairaus jätti äidin yksin syksyllä 1993, jolloin isä joutui sairaalahoitoon sairauden murtamana. Äidin vierailut terveyskeskukseen olivat päivittäisiä ja raskaita isän heikkenevän kunnon takia. Isän poismenon jälkeen v. 2000 äiti viihtyi yksin Kokkotien kodissaan monesti lasten ja lastenlasten vierailuista iloiten. Naapurien tuki ja turva oli tärkeää ja luontevaa, olihan lähellä monta samaan sukupolveen kuuluvaa ystävää. Vaikka voimat hiipuivat vähitellen, äiti kantoi urheasti taakkansa ikään kuin peläten läheistensä huolestumista.

Saatettuamme äidin viimeiselle matkalle jäävät jäljelle kauniit muistot elämän taipaleen varrelta. Äidin toivomus rauhallisesta ja arvokkaasta pääsystä tuonilmaisiin toteutui kuin Luojan lahjana. Kun keskustelin näistä asioista äidin kanssa, oli hänellä luottavainen olo lähiajan tapahtumien kierrosta. Rauhallisena luottavaisena äiti siirtyi armeliaan Luojansa luo huolehtien viimeiseen saakka läheisistään vielä sairaalassakin.

Kiitollisuudella Hannu

http://www2.eduskunta.fi/fakta/edustaja/797/valikko.html

Lue lisää

tämä hyypiö valjastaa vielää kuolleen äitinsäkin vaalivankkureitaan vetämään.

Meinasi oksennus tulla kun tuon imelän ja vetelän lurituksen luin.

Kylläpä surkeilla vedätyksillä jotkut ääniä vielä surkeammalta sakilta kalastavat.

Lapin työtön kirjoitti:

Kerroit kauniisti ja liikutavasti erään elämäntarinan! Uskon, että ajat meidän kaikkien, syrjäseudun, kuin myös lapin asioiden kannatusta silloin kun ne ovat myötämielisiä meille. Älä milloinkaan vastusta Vuotoksen lupahakemusta, se tulee aikanaan! äläkä vastusta lapin kehitystä, kuten meitä ovat vihreät ja GP jo kuritaneet aina oikeuskanslerin valheillakin !

Lue lisää

se on hänen äitinsä tarina.

herman kirjoitti:

tämä hyypiö valjastaa vielää kuolleen äitinsäkin vaalivankkureitaan vetämään.

Meinasi oksennus tulla kun tuon imelän ja vetelän lurituksen luin.

Kylläpä surkeilla vedätyksillä jotkut ääniä vielä surkeammalta sakilta kalastavat.

Lue lisää

kaupunkien jätevuorten liepeillä loisivat, maaseudun kunnollisia ihmisiä syyllistävät vihreät pellet.

Valheellinen omahyväisyys haisee heidän toimissaan.

ovat kirjoitti:

kaupunkien jätevuorten liepeillä loisivat, maaseudun kunnollisia ihmisiä syyllistävät vihreät pellet.

Valheellinen omahyväisyys haisee heidän toimissaan.

Ilmankos hinku kaupunkiin onkin vihreillä, sinne syötettäväksi, itse ei viitsitä edes ruokaansa hankkia maalla

Sitten jotka tekevät työnsä, voi kauhea kun ollaan suuna/päänä neuvomassa

Vihreitten pitäisi olla vain maalla, pois kaupungeista

vihreille kirjoitti:

Ilmankos hinku kaupunkiin onkin vihreillä, sinne syötettäväksi, itse ei viitsitä edes ruokaansa hankkia maalla

Sitten jotka tekevät työnsä, voi kauhea kun ollaan suuna/päänä neuvomassa

Vihreitten pitäisi olla vain maalla, pois kaupungeista

Lue lisää

elää maalla, jos kaikki siellä asuvat ovat samalla henkisellä tasolla kuin nämä Vuotoksen altaaseen hirttäytyneet ressukat. Onneksi täällä Etelä-Suomessa on fiksumpia maalaisia.

vihreille kirjoitti:

Ilmankos hinku kaupunkiin onkin vihreillä, sinne syötettäväksi, itse ei viitsitä edes ruokaansa hankkia maalla

Sitten jotka tekevät työnsä, voi kauhea kun ollaan suuna/päänä neuvomassa

Vihreitten pitäisi olla vain maalla, pois kaupungeista

Lue lisää

Heidän jäljiltään eivät jätevuoret kasva eikä napajäätiköt sula. He tekevät työnsä ja elävät luonnon kanssa sovussa. He eivät hyppää lähimmäisensä niskaan päsmäröimään miten pitäisi elää. He elävät ja antavat muidenkin elää.

Eräänä yönä ilmestyy hämärä joukkio kaukaa etelän kaupungista. He hiipivät nurkissa, tarkistavat kanalan. Heidän mielestään kanat eivät näytä onnellisilta. He päästävät ne ulos. Tyytyväisenä itseensä he palaavat kaupunkiin isin bemarilla - hashispiippu käryää ja nauru raikuu kun he muistelevat kanojen sankarillista vapautusta.

pahin painajainen kirjoitti:

elää maalla, jos kaikki siellä asuvat ovat samalla henkisellä tasolla kuin nämä Vuotoksen altaaseen hirttäytyneet ressukat. Onneksi täällä Etelä-Suomessa on fiksumpia maalaisia.

Lue lisää

Allas alue tuli aikanaan erittän tutuksi, eikä mitään hirttäytymistä ole tapahtunut, ainoastaan asiat pitää laittaa oikeille raiteilleen

Pääsivät hämääjät hämäämään, itsensä ja uskovaisensa (ei kaikki uskovia)

Ainoa oikea on vesi sinne alueelle, kun on ihan joen latvoilla, ei haittaa suuremmin ketään

Muuten, kun ja jos Vuotos aikanaan tulee, sieltä matkaa 400 km mereen, mennenee aikaa vedellä puoliviikkoa ennenkuin meressä, parinkymmenen turbiinin jälkeen, vastaa ydinvoimalaa sähköntuotannoltaan

Vesivoima maailman puhtainta energiaa

pahin painajainen kirjoitti:

elää maalla, jos kaikki siellä asuvat ovat samalla henkisellä tasolla kuin nämä Vuotoksen altaaseen hirttäytyneet ressukat. Onneksi täällä Etelä-Suomessa on fiksumpia maalaisia.

Lue lisää

kumman syystä fiksumpi nuoriso katoaakin tunkkaisista ja ahdistavista kepukylistä kaupunkeihin.

Jäljelle jääneet eemelit imevät sitten kirkonkylän baarissa erilaisilla korvausrahoilla kaljaa minkä salametsästykseltä ehtivät. Vanhemmiten sitten purkavat kärttyisinä ja kurttuisina palstoille kaunojaan ja katkeruuksiaan...

Sitä saa mita tilaa.

asuvat maalla kirjoitti:

Heidän jäljiltään eivät jätevuoret kasva eikä napajäätiköt sula. He tekevät työnsä ja elävät luonnon kanssa sovussa. He eivät hyppää lähimmäisensä niskaan päsmäröimään miten pitäisi elää. He elävät ja antavat muidenkin elää.

Eräänä yönä ilmestyy hämärä joukkio kaukaa etelän kaupungista. He hiipivät nurkissa, tarkistavat kanalan. Heidän mielestään kanat eivät näytä onnellisilta. He päästävät ne ulos. Tyytyväisenä itseensä he palaavat kaupunkiin isin bemarilla - hashispiippu käryää ja nauru raikuu kun he muistelevat kanojen sankarillista vapautusta.

Lue lisää

vihreät pistävät isiltä perityt metsät silmänkantamattomiksi aukoiksi ja auraavat maat läpipääsemättömiksi ryteiköiksi. Rahoilla nämä oikeat vihreät ostavat viimeistä mallia olevan mersun - aina komeamman kuin naapuri -. Nämä oikeat vihreät ajavat sillä mersullaan viisi kertaa päivässä 20 kilometrin päähän kuntakeskukseen ostamaan tupakkaa, kaljaa, viinaa, jokaista eri kerralla. Nämä oikeat vihreät kylvävät pelloille ylenmäärin lannoitteita, jotka valuvat lähimpiin jokiin ja järviin. Joet ja järvet muuttuvat levämassaisiksi, hapettomiksi rutakoiksi, joissa viimeiset kalat haukkovat henkeään. Rikkaruohomyrkkyjä nämä oikeat vihreät sumuttavat pelloilleen niin, että naapurinkin marjapensaat kuolevat.