Olen 23-vuotias mies. Seurustelin lähemmäs 8 vuotta. Erottiin, hyvässä hengessä. Paljon oli minussa vikaa ja olisin voinut tehdä asioita paljonkin toisin. Rakastuin toiseen naiseen. Vaikka yritin antaa kaikkeni ja tehdä toisin, ei se riittänyt.En saanut niitä asioita mitä olisin halunnut, läheisyyttä, rakkautta. Paikka missä olisi hyvä olla, toisen ihmisen rinnalla.
Rakkaus on jälleen se mikä repii meikäläisen rikki.
Olen kärsinyt paniikkihäiriöistä, sosiaalisten tilanteiden pelosta sekä vakavasta masennuksesta yläasteelta lähtien. Tarina on tavallinen: Naapurin herkkä poika joka ei koskaan reagoinut mihinkään väkivallalla vaan itkulla. Niin se menee nykyäänkin. Mua kiusattiin ala-asteelta yläasteen loppuun asti. Yläasteella viiltelin sekä poltin itseäni, olin usemman vuoden itsetuhoisuuteen taipuvainen. Yritin itsemurhaakin mutta kun ei ollu miestä, niin eihän musta siihenkään ollut.
Peruskoulun jälkeen meni muutaman vuoden paremmin, ei-niin-pahaa alavirettä/masennusta, paniikkihäiriöitä. Aloitin 9-luokalla seurustelun. Tunsin jopa parantuneeni. Päästiin vuoteen 2002. Innostuin omasta työstäni niin paljon, että unohdin tunteet ja ajattelun siinä ohella. Pari vuotta meni. Tulos oli burnout ja vakava masennus talvella 2004. Paniikkikohtaukset alkoivat uudestaan. Alkoholin ja päihteiden käyttöä kokeilin sivussa mutta eipä se mitään korjannut. Mentiin elokuuhun asti. Ajoin suhteeni vaimoni kanssa karille. Rakastuin toiseen naiseen, sain sieltäkin lähtöpassit vähän aikaa sitten, syytä en tiedä miksi. En ole juonut elokuun jälkeen. Yritin hoitaa asiani siihen malliin, että toisella olisi hyvä olla ja olisin ollut valmis tekemään mitä vain, että toisella olisi hyvä olla. Se tuntuu pahalta kun yrittää kaikkensa eikä se merkitse niin paljoa toiselle ihmiselle.Kaksi elämäni tärkeintä ihmistä jättivät minut. Miten tästä eteenpäin?
Taas vei tie psykiatrille. Mieliala-, uni-.ym.lääkeitä muutaman kuukauden kuurit mukaan. En ole koskenutkaan enkä koske koska ei ne mitään oloa korjaa, turruttaa pään hetkellisesti.Sosiaalisten tilanteiden pahenee, en ole poistunut kotoa kohta 6 viikkoon mihinkään. En voi mennä ulos. Siellä ne kaikki odottaa. Mä en jaksa sitä selkään taputtelua, että "kyllä se siitä helpottaa". Ei se helpota. Sitä on henkisesti niin lopussa. En mä itteäni tappamassa ole (vaikka on sekin joskus mielessä käynyt).Itsemurhalla antaisin vain periksi. Mutta pahinta on kun henkisellä tasolla tuntuu, että maailma loppuu kesken.
Välillä ei vaan tahdo jaksaa.
Rakkaus on jälleen se mikä repii meikäläisen rikki.
Olen kärsinyt paniikkihäiriöistä, sosiaalisten tilanteiden pelosta sekä vakavasta masennuksesta yläasteelta lähtien. Tarina on tavallinen: Naapurin herkkä poika joka ei koskaan reagoinut mihinkään väkivallalla vaan itkulla. Niin se menee nykyäänkin. Mua kiusattiin ala-asteelta yläasteen loppuun asti. Yläasteella viiltelin sekä poltin itseäni, olin usemman vuoden itsetuhoisuuteen taipuvainen. Yritin itsemurhaakin mutta kun ei ollu miestä, niin eihän musta siihenkään ollut.
Peruskoulun jälkeen meni muutaman vuoden paremmin, ei-niin-pahaa alavirettä/masennusta, paniikkihäiriöitä. Aloitin 9-luokalla seurustelun. Tunsin jopa parantuneeni. Päästiin vuoteen 2002. Innostuin omasta työstäni niin paljon, että unohdin tunteet ja ajattelun siinä ohella. Pari vuotta meni. Tulos oli burnout ja vakava masennus talvella 2004. Paniikkikohtaukset alkoivat uudestaan. Alkoholin ja päihteiden käyttöä kokeilin sivussa mutta eipä se mitään korjannut. Mentiin elokuuhun asti. Ajoin suhteeni vaimoni kanssa karille. Rakastuin toiseen naiseen, sain sieltäkin lähtöpassit vähän aikaa sitten, syytä en tiedä miksi. En ole juonut elokuun jälkeen. Yritin hoitaa asiani siihen malliin, että toisella olisi hyvä olla ja olisin ollut valmis tekemään mitä vain, että toisella olisi hyvä olla. Se tuntuu pahalta kun yrittää kaikkensa eikä se merkitse niin paljoa toiselle ihmiselle.Kaksi elämäni tärkeintä ihmistä jättivät minut. Miten tästä eteenpäin?
Taas vei tie psykiatrille. Mieliala-, uni-.ym.lääkeitä muutaman kuukauden kuurit mukaan. En ole koskenutkaan enkä koske koska ei ne mitään oloa korjaa, turruttaa pään hetkellisesti.Sosiaalisten tilanteiden pahenee, en ole poistunut kotoa kohta 6 viikkoon mihinkään. En voi mennä ulos. Siellä ne kaikki odottaa. Mä en jaksa sitä selkään taputtelua, että "kyllä se siitä helpottaa". Ei se helpota. Sitä on henkisesti niin lopussa. En mä itteäni tappamassa ole (vaikka on sekin joskus mielessä käynyt).Itsemurhalla antaisin vain periksi. Mutta pahinta on kun henkisellä tasolla tuntuu, että maailma loppuu kesken.
Välillä ei vaan tahdo jaksaa.
Vastaukset 6
Vanhimmat
pahimpaan aikaan jo ajattelei että maailman loppuhan se on tulossa ja kaikki on turhaa. No se maailmanloppuhan oli vaan oman korvien välissä. Itsekkin viihdyin kotona silloin, viihdyn kyllä vieläkin, mutta tajuan, että maailma pyörii ajatuksistani ja oloistani huolimatta. Olen naimisissa , mutta masennuksesta johtuen en saa suhteesta mitään, eikä kyllä vastapuolikaan. Helposti herään mittimästä josko vaimon vaihto auttaisi. No eihän se pääni kemioita paranna, ehkä hetken olisi helpompaa kun uusi juoni elämässä, mutta kaikki palaisi taas ennalleen. Uskon että tänään olen tämmöinen kuin olen ja se on osa minun elämää. Ehkäpä "korkeampi" haluaa jalostaa minua tai jos toisin sanotaan niin luonto muovaa. Pidän tänään mielessä että tämäkin on elämää ja saan hetken helpotusta kun yritän täälläkin palstalla rohkaista toisia elämään vaikkei se aina maistuisikaan parhaalta. Toisten rohkaisu kääntää ajatukset pois itsestäni. Kaikille masis potilaille rakkaita terveisiä ja voimia
Myös minä olen herkkä ihminen ja ollut aina. Osaan kyllä suuttuakin ja tulitan takaisin, kun tarve vaatii. Sinun kannatata opetella kirjoituksesi perusteella sanomaan ihmisille vastaan. Ja tottua siihen ,että tällaisia tilanteita tulee. Ihmisten kanssa ei ole helppoa. Parisuhde on kaikista vaikein laji. Olen itse eronnut kahdesti, toisen kerran jätettynä. Ei ole juuri helppoja elämänvaiheita ollut, lyhyitä jaksoja lukuunottamatta. Ja 22-vuotiaasta lähtien liikaa alkoholin käyttöä, mutta ei niin, että SE olisi mitään tuhonnut. Olet väärässä lääkkeiden suhteen. Turruttamisajatus on huono, koska aivokemiallisesti masentunut tai paniikkihäiriöinen on jo turtunut, tai systeemi ei toimi oikein. Paras yhdistelmä on terapia ja lääkkeet. Lääkkeet auttavat tasapainottamaan (oikea lääke ja nnos), jonka jälkeen ilman terapiaakin voi päästä kiinni onnistumiselämään.
ja tunnen myös paniikkihäiriöstä kärsiviä ihmisiä. Käytä lääkkeitä, mua ne ei ole koskaan turruttaneet (masennuslääkkeet). Ja jos rauhoittavan avulla pystyt lähtemään kotoa, se on hyvä. Onko paikkakunnallasi mahdollista päästä esim. päiväosastolle? Siellä saa hyvää hoitoa, oppii taas lähtemään kotoa ja saa potilastovereilta tukea. Tai sitten psykoterapia. Tärkeintä on kuitenkin ettet jää yksin kotiin! Pyydä sairaslomaa ellei sinulla sitä jo ole ja käy aluksi paikoissa, jotka tuntuvat turvallisimmilta. Ja kaupassa käyminen on jo hyvä saavutus!
Lähikaupassa pystyy jotenkin käymään. Ja viimeiset pari kuukautta olen ollut sairaslomalla. Tää on välillä ihan helvettiä eikä tiedä miten pitäisi olla.
Ja naiset...Naiset sekottaa mun pään.
Pahinta on se, että kokee toisen tärkeäksi. Koko maailma rakentuu toisen varaan.Sitten yhtäkkiä se toinen ihminen ei olekkaan enää vieressä. Ei enää sitä mitä joskus oli. Toista samanlaista ei koskaan tule vastaan.
Ja liittyy tähän tilanteeseen paljon muutakin kuin pelkät ihmissuhteet, ahdistus, tausta jne. Tietyt jutut vaan laukas tän kaiken ja mä koen olevani nurkassa.
Pahinta on häpeän tunne. Mä olen heikko ihminen kun en pysty taistelemaan vastaan. Tää on niin tätä, kieritään itsesäälissä oikein urakalla.Se on harmi kun kaikki paska tulee saman tien niskaan. Se tunne on ihan järjetön; jollain tavalla osaa ajatella järkevästi mutta jokin puoli sanoo kokonaan toista.
Se on tosi käsittämätön tunne.
Mä en vaan halua laskea irti.
Sinulla on aika paljon samanlainen elämän tarina kuin minulla. Olen myös melkein koko elämäni kärsinyt ihmispeloista ja sisäisestä kyvyttömyydestä selvitä elämässä. Tulin myös uskoon v.72 ja minulle se oli hieno kokemus. Mutta ei sekään tuntunut poistavan niitä pahanolon tunteita, joita minulla oli vaan. Minä itsekkin olen eron kokenut mies 14 vuoden jälkeen. Se kokemus oli minulle kuin piste iin päälle, ja ajattelin että ei minulle mikään koskaan onnistu. Ja olen sen jälkeen myös kärsinyt paniikkihäiriöstä. Nyt vasta jälkeenpäin ymmärrän, että sisäinen rikkinäisyys oli syynä siihen että elämäni epäonnistui usein. Käytin myös joskus alkoholia paetakseni todellisuutta. Menin sitten uusiin naimisiin ja ajattelin että nyt asiat muuttuvat, mutta silti elämäni oli silti vaan ahdistavaa, kunnes viimein n.4 vuotta sitten kuulin eräiltä ystäviltä, että ruotsissa on parantumiskeskus, jossa ihmiset saa hengellistä apua, ja siellä uskotaan että Jumala voi parantaa ihmisen sisäiset haavat. Ja niin menimme ruotsiin Arken seurakuntaan ja raamattukouluun nimellä Jeesus parantaa ja eheyttää . Halusin saada tämän sisäisen parantumisen hinnalla millä hyvänsä. Kävin siellä kaksi vuotta ns. eheytymislinjaa . Ja otin vaan vastaan Jumalan parantavaa rakkautta. Tänä aikana tuli elämääni kaipaamani muutos. Jumala sai parantaa ja vapauttaa minut vuosia kestäneestä epäonnistumisen noidankehästä, masennuksesta,itsevihasta Olen tänään niin positiivinen ja tasapainoinen ja sisäisesti vapaa että ihmettelen vaan koko ajan mitä minulle on tapahtunut. Opin näkemään ja tietämään elämästäni, mitkä olivat ne elämääni haitanneet sisäiset haavat, jotka olivat tehneet minusta kyvyttömän elämään. Löytyi hylätyksi tulemista ja kaikenlaisia pelkoja, jotka rampauttivat minua. Raamattukoulussa oli neuvontakeskusteluja, paljon esirukousta ja mahdollisuuksia puhua kaikki ulos.
Haluaisin lohduttaa sinua, toivoa on. Ei tarvitse jäädä omaan kämppään kuolemaan ja odottelemaan ihmettä. Minäkin löysin avun. Olen 51 vuotias mies. Nämä 4 viimeisintä vuotta ovat olleet elämäni upeimpia. En olisi koskaan voinut kuvitella olevani niin onnellinen kuin tänään olen. Vaatii joskus nöyryyttä lähteä etsimään apua jostakin sellaisesta suunnasta, josta ei ole koskaan ajatellut avun tulevan. Mutta kannattaa etsiä. Jos haluat jutella lisää, olen valmis siihen.